Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maitotilan valkuaisomavaraisuuden kehittäminen - case Mustialan opetusmaatila
Valkuaisomavaraisuus
Valkuaiskasvit
Case Mustiala
Lähteet

Valkuaiskasvit


 

Valkuaisrehukasveja on yksi- ja monivuotisia. Tämän lisäksi kasvit voidaan jakaa palkoviljoihin,

jotka tuottavat siemensatoa ja palkonurmiin, jotka ovat nurmikasveja. Palkoviljoista kaikki ovat yksivuotisia, palkonurmista suurin osa on monivuotisia, poikkeuksia on persian- ja veriapila, joita käytetään pääasiassa viherlannoitukseen. Palkokasveilla on monia haasteita ja hyötyjä, joista seuraavissa kappaleissa lisää.



Palkokasvien hyödyt


Palkokasveilla on vankka ja syvälle ulottuva juuristo, joka muodostaa maahan suoniverkostoja, jotka kuohkeuttavat maata ja muodostavat vedelle kulkureittejä. Palkokasvit, kuten herne ja härkäpapu sitovat typpeä ilmasta omaan käyttöönsä. Ylimääräisen typen ne johtavat maahan seuraavan kasvin käyttöön, jopa 10-70 kg. Palkokasveilla on hyvä esikasviarvo muille kasveille, kuten viljoille ja nurmille, mutta ne ovat huonoja välikasveja toisilleen. Palkokasvit tuovat joustoa korjuuaikaan, koska palkokasvisadon sulavuus laskee hitaammin korjuun myöhästyessä. Palkokasveja käyttämällä voidaan säästää lannoitekustannuksissa, ja kun ei käytetä teollisialannoitteita, maan pH laskee hitaammin. Lannoitteiden käytön vähentäminen vähentää myös kasvihuonekaasupäästöjä. Valkuaiskasvien viljely parantaa paikallista kauppatasetta, kun tuontivalkuaisen ja -lannoitteen tarve vähenee. Valkuaiskasvien viljelyyn kannustaa myös valkuaiskasvipalkkio. Palkkio on hehtaarikohtainen tuki, jota maksetaan esimerkiksi rypsille, rapsille, herneelle ja härkäpavulle. Tilan peltopinta-alasta tulee olla vähintään 10% valkuaiskasveja. Jos valkuaiskasveja viljellään seoksessa, tulee sitä olla yli 50% siemenmäärästä. Tuen suuruus on 50 euroa.     


Palkokasvien haasteet


Palkokasvien haasteita ovat viljelyn epävarmuus, sadon määrän ja laadun vaihtelu ovat suuria vuosien välillä. Kasvit ovat vaateliaita kasvuolosuhteiltaan.  Säilörehun valkuaispitoisuus saattaa nousta suhteessa sulavaan energiaan liian korkeaksi, mikä heikentää typen hyväksikäyttöä maidontuotannossa ja lantaan menevän typen määrä lisääntyy. Palkokasveilla on heinäkasveihin verrattuna huonompi talvenkestävyys. Lisäksi kasvitauteja on enemmän. Rikkakasvien torjunta on vaikeampaa palkonurmissa johtuen palkokasvien huonosta kasvinsuojeluaineiden kestosta. Palkokasveissa on ruokinnan kannalta korkea kalsium/fosfori-suhde  ja kasviestrogeenien määrä.  Kasviestrogeenit aiheuttavat lehmille puhaltumista. Useissa palkokasveissa on haitta-aineita, jotka heikentävät rehun ruokinnallista laatua. Säilöntäaineella säilöttäessä palkokasvirehut vaativat puskurikyvyn vuoksi enemmän säilöntäainetta.

Palkoviljat


Palkoviljat ovat yksivuotisia valkuaiskasveja . Palkoviljoja viljellään yleensä seoksissa, joissa käytetään kevätviljoja tukikasvina. Viljat tuottavat suuren osan seoksen energiasadosta ja estävät lakoontumista. Palkoviljoja joidaan viljellä puitaviksi, vihantarehuksi ja kokoviljasäilörehuksi.


Herne

Herne on Suomen yleisimmin viljelty palkokasvi. Herneen kylvötiheys on 100-120kpl/m², kylvösyvyys 5-8cm. Sertifioitu kylvösiemen on suhteellisen kallista, noin euron kilo. Hernettä voidaan korjata puituna siemenenä, vihantarehuina tai kokoviljasäilörehuna viljojen kanssa. Valkuaispitoisuus siemenessä 230g/kgka, kasvustossa 190-220g/kgka. Herneenviljely vaatii  välivuosia 3-4 kasvitautien välttämiseksi, juurimädän iskiessä 10 vuotta. Herne sitoo typpeä ilmakehästä 30-150kg/ha, josta seuraavalle kasvukaudelle jää maahan 10-40kg/ha. Paras kasvualusta herneelle on hietasavi, hieno hieta ja liejusavi. Maan tulisi olla hyvärakenteinen ja pH yli 6. Herneellä on korkeat rehuarvot. Valkuaispitoisuus siemenessä on 235-240g/kgka. Herne on viljelyvarmuudeltaan heikko, hehtaarin siemensadot vaihtelevat helposti tonnista kuuteen tonniin. Lakoontumisriskin vuoksi hernettä olisi parasta viljellä seoksissa. Tukikasvina paras on lujakortinen vehnä. Murskauksen helpottamiseksi murskeviljaseosta valmistettaessa sato tulisi korjata viljan ollessa taikinatuleentumisasteella kosteudessa 25-40%. Kokoviljasäilörehuksi käytetään lehtevämpiä vihantahernelajikkeita, jotka eivät ehdi tuleentua puitaviksi.


Härkäpapu

Härkäpapu on valkuaispitoinen viljakasvi, jonka siementen valuaispitoisuus no noin 30%. Härkäpapua voidaan viljellä puhdas- ja seoskasvustona puitavaksi sekä kokoviljasäilörehuksi. Härkäpu on vaatelias viljeltävä, sen pH:n tarve on vähintään 6.5 ja maalajin tulisi olla kuivan että kostean kestävä, parhaita maalajeja ovat hiedat ja savet. Härkäpapu ei eroa viljelytekniikaltaan paljonkaan herneestä, tärkeintä on muistaa suuren siemenen takia tarpeeksi syvä noin 5-6 senttimetrin kylvösyvyys. Pitkän kasvuajan takia härkäpapu tulisi kylvää mahdollisimman aikaisin. Viljelyinnostusta rajoittaa vielä heikko viljelyvarmuus ja lajikkeiden vähyys. Härkäpavun kylvötiheystavoite on 60-70 tainta neliölle, mikä tarkoittta 240-300 kg siemenmäärää hehtaarille. Härkäpavun suuri siemenkoko hankaloitaa kylvöä koska kylvökoneen syöttökoneito saatta rikkoa siemeniä ja kylvömäärä vaihdella suuresti.
Puitaessa härkäpavun satotaso vaihtelee 1-4 tonnin välillä, satotasoon vaikuttava negatiivisesti liiallinen märkyys ja kuivuus, sekä alhainen lämpösumma. Seoskasvustoossa muut viljat tasaavat pellon satovaihtelua, mutta tällöin seos vaatii murkesäilönnän, koska viljat todennäköisesti valmistuvat aikaisemmin ja puinti pitää suorittaa niiden mukaan.  Kokoviljasäilörehuksi korjattaessa käytetään ulkomaalaisia lajikkeita jotka eivät ehdi tuleentua, härkäpavun ja vehnän seoksilla on päästy Suomessa jopa 12 tonnin kuiva-aine satoihin, mutta vaihtelu voi olla suurta vuosien välillä. Korjuuaikaa myöhästettäessä sadon määrä, tärkkelys ja valkuaispitoisuus kasvaa, mutta sulavuus heikkenee. Myöhäisellä korjuuasteella sadon valkuaispitoisuus on noin 15% ja D-arvo noin 600 g/kg. 




Lupiinit

Lupiineja on Suomessa saatavilla kolmea erillaista lajia: sinilupiini (Lupinus angustifolius), keltalupiini(Lupinus luteus) ja valkolupiini (Lupinus albus). Lupiinit ovat toistaiseksi vielä vähän viljeltyjä, eikä niiden viljelytavoista tiedetä paljon, mutta viljely tulee lisääntymään varmasti jo lähivuosina. Lupiini on kasvupaikkavaatimukseltaan hernettä ja härkäpapua vaatimattomampi, se kasvaa jopa pH:n ollessa alle viisi ja laajan juuristonsa avulla pärjää yli lyhyiden kuivien jaksojen. Lupiinien viljelyvarmuutta heikentää eniten hitaasta alkukehityksestä johtuen rikkojen ja seoskasvien aiheuttama varjostus sekä tehoisan lämpösumman jääminen alhaiseksi, myös mahdolliset syyshallat heikentävät satoa. Puitaviksi Suomessa sopii sinilupiini ja varauksin keltalupiini, mutta niitä ei suositella rehukasveiksi, koska rehukasveina ne eivät ole yhtä satoisia kuin valkolupiini. Valkolupiini ei ehdi tuleentua puitavaki normaalina kasvukautenakypsy yhtä hyvin kuin s Valkolupiinia on yritetty myös viljellä puitavaksi, mutta tehoisa lämpösumma ei ole riittänyt tuleennuttamaan satoa. Sinilupiinin kasvuaika on noi 100 vrk, satotaso 2 - 2,5 t/ha ja siementen valkuaispitoisuus 31 - 34% , valkolupiinin kasvuaika on noin 130 vrk ja valkuaispitoisuus 38 - 40%. Kokoviljasäilörehuksi lupiineista sopii parhaiten valkolupiini, jonka satotaso seoksessa vehnän kanssa vaihtelee valkolupiini menestyksestä riippuen 7 - 12 tonnin kuiva-ainesadon välillä, valkuaispitoisuus seoksesta vaihtelee 14-19% välissä riippuen seossuhteesta.


 Virnat

Suomessa viljeltäviä virnoja ovat rehuvirna ja ruisvirna. Virnat ovat kasvupaikkavaatimuksiltaan vaatimattomimpia palkokasveja, virnojen pH- miniminä voidaan pitää 5.3. Ruisvirna sietää happamampia olosuhteita ja kuivuutta laajan juuristonsa ansiosta rehuvirnaa paremmin. Kuten muutkin palkokasvit virnat vaativat ensimmäisellä viljelykerralla ympäyksen, jotta typensitojabakteerit pystyvät sitomaan typpeä. Virnoja viljellään yhdessä muiden palkokasvien ja viljojen kanssa säilörehuksi, virnat tuottavat myös siemeniä, mutta puintia haittaa kasvin kietoutuminen puimurin leikkuupöydän keloihin. 

Ruisvirna on talviyksivuotinen kasvi, eli se voidaan kylvää syksyllä ja satoa korjataan seuraavan vuoden kesällä, tällöin seoskasviksi tarvitaan syysviljoja. Pääosin ruisvirna kuitenkin kylvetään kevällä kevätviljojen kanssa, Ruisvirnan kehitystahti on rehuvirnaa hitaampi, mutta satotaso suurempi, ruisvirnaseoksilla saatetaan yltää 8 tonnin kuiva-ainesatoihin. Rehuvirnalla sato valmistuu aiemmin, mutta huonomman kuivuuden ja varjostuksen kestämisen takia sen sato jää yleensä alle 7 kuiva-aine toinniin hehtaarilta. Kukkimisen aikaan korjattaessa virnat saattavat lähteä uudelleen kasvuun ja syksyllä voidaan saada vielä odelma sato. Rehuvirnan valkuaispitoisuus on 20% ja ruisvirnan noin 25%, mutta sulavuus on heikompi kuin rehuvirnan. 
 
Rypsi/Rapsi


Viljakilon korvaaminen kilolla rypsi/rapsirehua lisää päivätuotosta 1-1,2kg, sekä valkuaistuotosta 32-38g/pv. Rouheen ja puristeen tuotosvaikutukset ovat samat. Rypsissä ja rapsissa on enemmän ohitusvalkuaista suhteessa energiaan, jolloin energiavajeen vuoksi lehmä lisää syöntiään lisäten myös tuotosta. Ne myös parantavat kuidun sulavuutta pötsissä. Parhaiten niiden viljelyyn soveltuvat multavat ja hyvärakenteiset kivennäismaat, pH tulisi olla yli 6. Viljelykierto aiheuttaa oman haasteensa, koska kasvitautien vuoksi välivuosia tulisi pitää 4-6(riskinä etenkin möhöjuuri). Myös etäisyyksien aiempien vuosien
kylvölohkoihin tulisi pitää mahdollisimman pitkinä. Kirppojen ja vioituksien esiintymistä on tarkkailtava heti kun sirkkalehdet ovat tulleet näkyviin. Puidessa riskinä on suurehkot korjuutappiot varisemisen ja puimurin tarkkojen säätöjen vuoksi. Rapsi ei ole yhtä hallanarka, kuin rypsi. Rapsin satotaso on myös hieman korkeampi. Toisaalta rypsin kasvuaika on lyhempi eikä se varise aivan yhtä helposti, joten se on siten viljelyvarmempi. Molemmista voi tehdä myös säilörehua.

Rypsin ja rapsin viljelymaan tulisi olla pH:taan yli 5,5. Rapsi ei sovellu turve ja multamaille, nopeammin kasvava rypsi soveltuu myös eloperäisemmile maille. Maan rakenteen tulee olla kunnossa ja matalaan muokattu


Nurmipalkokasvit


Monivuotiset nurmipalkokasvit luovat pohjan valkuaisomavaraisuudelle. Näitä ovat puna-, valko- ja alsikeapila, sekä sini- ja sirppimailanen, keltamaite, vuohenherne ja valkomesikkä. Nurmipalkokasvien viljely on samantyyppistä kuin heinäkasvien ja ne voidaan korjata samalla korjuusysteemillä. Suurimpia saatuja etuja nurmipalkokasveista ovat runsas sato vähäisellä lannoituksella, korkea valkuaispitoisuus, hyvä esikasviarvo, maan mururakenteen paraneminen ja maidon rasvahappokoostumuksen paraneminen. Palkokasvit myös tasaavat viljelyn työruuhkahuippuja ja katkaisevat yksipuolisia viljanviljelykiertoja. Heikkoutena voidaan pitää vaateliasta kasvupaikkavaatimusta. Valkuaiskasvit eivät myöskään sovi toistensa esikasveiksi. Nurmipalkokasvien riittävästä kaliumlannoituksesta tulee huolehtia. Liian vähäinen kaliumin määrää huonontaa talvehtimista ja alentaa rehusatoa. Typpilannoitusta tulee rajoittaa maksimissaan 30 kiloa hehtaarille satoa kohti, muuten palkokasvien typensidonta heikkenee sekä heinien kasvu voimistuu liiaksi.




Apilat

Suomessa
viljellään puna-, valko-, ja alsikeapilaa.  Näistä yleisimmin Suomessa viljellään puna-apilaa. Valkoapilaa on tähän mennessä käytetty laidunseoksissa, mutta uudet saksalaiset lajikkeet sopivat myös säilörehunurmiin. Alsikeapilan viljely on myös ollut kasvussa, niiden alemman pH-sietokyvyn ansiosta. Apilat pystyvät sitomaan typpeä ilmasta juurinystyröihinsä Rhizobium bakreeriensa avulla 150 - 250kg hehtaarille vuodessa. NDF-kuitua apilassa on vähän, mutta ligniiniä on paljon.

Puna-apila on hyväsatoinen 2-3 vuotinen kasvi, tämän jälkeen sato alkaa tippua, jollei täydennyskylvetä. Puna-apila soveltuu hyvin seoksiin heinien kanssa, erityisesti englanninraiheinän, nurminadan ja timotein kanssa. Puna-apila sopi hyvin savipitoisille maalajeille, joiden ph on yli 5,5. Puna-apilan oikea niittoajankohta on kukinnan alkaessa, kojuuta haitaa kasvin suuri vesipitoisuus, jonka takia karhoista kannattaa tehdä mahdollisimman leveitä. Suomalaisia lajikkeet korjataan 2 kertaa, Uudet ulkomaalaiset tetraploidiset lajikkeet korjataan 3 kertaa. Puna-apila vaikuttaa maidon pitoisuuksiin heikentävästi ja rasvan laatuun pehmentävästi.

Valkoapila on apiloista valkuaispitoisin ja sulavuudeltaan paras. Valkoapila on lyhyt kasvuinen, mutta tiheä. Seoksissa se lisääntyy syksyä kohti jolloin sitä saattaa olla jopa 85% rehumassasta. Tiheyden, tallauksen kestämisen  ja rehun laadun hitaan heikkenemisen vuoksi valkoapila sopii hyvin laidunnurmiin.  Seoskasveiksi sille sopii hyvin monivuotiset raiheinät, rainata ja nurminata. Lyhyen juurensa takia valkoapila kärsii herkästi kuivasta, seoksissa tulisi olla tästä syystä myös kuivuutta kestäviä lajeja. Valkoapilan kylvömääräksi riittää 2 - 3 kg/ha. Satotaso vaihtelee 6 ja 9 tonnin välillä.     

Alsikeapila sietää muita apiloita paremmin kosteutta. Se sietää myös tallausta puna-apilaa paremmin ja sitä voidaan käyttää laidunseosissa. Alsikeapilan on satotaso noin 10% puna-apilaa alhaisempi.   

Keltamaite

Keltamaite on keltakukkainen suhteellisen lyhytkasvuinen palkokasvi, joka on parhaimmillaan laidunseoksissa. Keltamaite on kasvupaikkansa suhteen vaatimaton, mutta vähäsatoinen. Kasvissa on kuitenkin hyvä valkuaisen laatu ja se ehkäisee puhaltumista, siksi se soveltuukin parhaiten laitumiin.
 
Vuohenherne

Vuohenherne on pitkäikäinen, voimakasjuurinen rehupalkokasvi. Kasvupaikkavaatimukseltaan kasvi sijoittuu puna-apilan ja sinimailasen väliin. Vuohenherneen pH-vaatimus on 6 - 7.5, se soveltuu parhaiten kuivahkoille kivennäismaille. Kasvuston alkukehitys on kylvövuonna hidasta, rikkakasvit tulee puhdistusniittää. Kasvuun päästyään kasvi vakiintuu ja leviää, siksi kasvi sopii hyvin lohkoille joita ei usein muokata, esimerkiksi kivisyyden takia. Vuohenherne tuottaa vuodessa kaksi satoa, ensimmäisen sadon korjuu suoritetaan kukinnan alkupuolella kesäkuun alussa. Toisen sadon saa korjata aikaisintaa 70 vrk päästä ensimmäisestä sadosta. Kasvilla on korjuun jälkeen lepotauko, jolloin se kerää vararavintoa juuristoon. Tällöin pellolla ei saa ajaa työkoneilla, myös kostealla kelillä kasvi on altis tallausvaurioille.

Valkomesikkä

Valkomesikkä on syväjuurinen, jopa 2.5 metriseksi kasvava kaksivuotinen palkokasvi. Kasvi tuottaa suuren yli 10 000 kilon kuiva-aine sadon, mutta siitä tehty rehu muuttuu homehtuessaan myrkylliseksi ja johtaa eläinten kuolemiin, siksi kasvia käytetäänkin yleisemmin vain viherlannoitukseen.

Sinimailanen


Sinimailanen vaatii ilmavan ja hyvärakenteisen kivennäismaan, jonka vesitalous on kunnossa ja pH yli 6. Poudanarkuutta ei ole. Ymppäys kylvön yhteydessä on välttämätöntä Sinimailanen sitoo typpeä ilmasta säästäen lannoitekustannuksia sekä ylläpitää maan hyvää rakennetta. Tavoitteena sadonkorjuu nuppuvaiheessa. Nurmikasveihin verrattuna sinimailasessa on enemmän sulamatonta kuitua ja vähemmän sulavaa kuitua. Energiaa sinimailasessa on vähemmän, D-arvo 640 (lehtivaihe)- 560 (kukinnan alku). Valkuaispitoisuudet sinimailasessa ovat korkeammat, OIV-pitoisuudet rehutaulukossa (vuonna 2010 MTT) 87 (lehtivaihe) 74 (kukinnan alku). Korkea valkuaispitoisuus aiheuttaa typpitappiota ja rehua olisi hyvä laimentaa esimerkiksi muulla nurmella. Sinimailanen tulisi säilöä  mieluiten hapolla, koska sen  pieni kuiva-aine-, sokeri- ja nitraattipitoisuus sekä korkea puskurikyky saavat rehun helposti pilaantumaan. Muita mailasen korjuun riskejä ovat tallaus märällä kelillä, liian myöhäisestä korjuusta johtuvat talvituhot sekä märissä paikoissa jääpolte. Jatkuvaa laidunnusta sinimailanen ei kestä. Kylmänä keväänä riskinä on paleltuminen. Kylvettäessä siementä käytetään 10-15kg/ha, ja kilohinnan ollessa 6-12€/kg hehtaarikustannukseksi mailasen osalta tulee 60-200€.

 
 
 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2019