Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava

 

Sarkajako 1300-1750-luvuilla

 

 

http://www.evoluutio.com/data/im/Sarkajako.JPG
Sarkajako oli käytössä Euroopassa keskiajalta 1700-luvulle, mutta Neuvosto-Venäjällä se oli aina 1930-luvulle asti. Suomessa Sarkajako otettiin käyttöön lohkojaon tilalle 1300-luvulla Ruotsin vallan alaisuudessa maanlain mukaan. Lain mukaan myös kylien metsät ja vesistöt olisi tullut jakaa sarkoihin, mutta käytännössä Suomessa lain toteutus koski vain peltoja ja niittyjä. Lisäksi sarkajako oli vain Suomen tiheimmin asutuilla viljelyalueilla eli Varsinais-Suomesta Karjalaan. Sarkajaon aika päättyi 1750-luvulla isoonjakoon.

Sarkajaolla tarkoitetaan kylän talojen omistuksessa olleiden peltolohkojen jakamista sarkoihin. Sarkojen määrä perustui talon aiempien omistuksien suuruuteen. Jokainen lohko jaettiin useisiin pitkän mallisiin kaistaleisiin eli sarkoihin (kuva) ja jokainen sarka oli eri talon omistuksessa. Talolla oli sarkoja useilta eri lohkoilta ja vaikka olisi ollut useampi sarka samalla lohkolla, ne eivät välttämättä olleet vierekkäin. Näin saatiin jaettua jokaiselle sekä hyvää että huonoa viljelysmaata tasapuolisesti. Ja samalla kaikkien tuloista saatiin yhtä suuret ja näin turvattiin kaikkien toimeentulo.

Sarkajako yhdisti kylät tiiviiksi yhteisöiksi, koska samalla lohkolla oli viljeltävä samaa kasvia ja tehtävä muokkaus ja muut työt samaan aikaa. Tätä yhteisten päätösten ja aikataulujen pakkoa kutsutaan nimellä vainiopakko. Vainiopakko lisäsi talkoohenkeä ja yhteisöllisyyttä, mutta samalla vähensi yksilön oikeudet hyvin pieniksi. Sarkajaon aikana vuoroviljely ja uusien kasvien kokeilu olivat vähäisiä, koska kaikkien oli suostuttava samaan ratkaisuun.

Talonpoikien verotus perustui maan omistukseen eli vero tuli maksaa peltohehtaareiden määrän mukaan riippumatta millainen sato oli. Talonpojan tulot olivat täysin riippuvaisia sadon määrästä. Vero oli aina saman suuruinen ja loppu sato jäi perheen ja suvun elättämiseen. Maan viljelyn tulot olivat kuitenkin pahoja katovuosia lukuun ottamatta suurempia kuin menot ja talonpojat saivat pellosta elantonsa.

Sarkajaonaikainen talonpoika teki työtä itselleen ja valtiolle, mutta nykymerkityksessä hän ei ollut yrittäjä. Hänellä ei ollut asiakasta, jolle tuotetta valmisti vaan hän oli asiakas itse itselleen. Hän ei myöskään voinut kehittää tuotantoaan kokeilemalla uusia menetelmiä ja kasveja, koska kaikkien kylän viljelijöiden tuli toimia yhteistyössä. Tämä esti yrittäjän vapauden syntymisen ja myös tuotannon tehostaminen oli vaikeaa.

Maataomistava väestö jaettiin useisiin eriluokkiin. Säätyläismaanomistajat eivät kuuluneet sarkajakoon vaan he viljelivät omaa maataan ja saivat siellä kokeilla uusia viljelymenetelmiä ja työvälineitä oman halunsa mukaan. Talolliset jaettiin joko verotusaseman tai sotaväenylläpidossa olevan aseman mukaan. Verotuksen mukaan jaoteltuna olivat perintötalonpojat, jotka viljelivät valtion maata ja maksoivat siitä veron, mutta tila periytyi aina seuraavalle sukupolvelle viljelijän suvussa. Kruununtalonpojat viljelivät valtion vuokralaisina, koska perinnöllinen viljelyoikeus oli menetetty maksamattomien verojen takia. Rälssitalonpojat saivat kerätä verot ja olivat itse vapautettuja veronmaksusta. Sotaväen ylläpitovelvollisuuksien perusteella tilat jaettiin rustholleihin, puustelleihin ja talonpoikaistiloihin. Rusthollit varustivat valtiolle ratsumiehen ja saivat palkaksi verohelpotuksia. Puustellit olivat aliupseerien ja upseerien palkkatiloja. Talonpoikaistilat muodostivat jalkaväen, mutta eivät saaneet verohelpotuksia.

Riikka Alijoki


Lähteet: http://staff.hamk.fi/~mranta/mhist/historia_etusivu.htm, http://fi.wikipedia.org/wiki/Sarkajako,
kuva: http://www.evoluutio.com/data/im/Sarkajako.JPG

 

 

Isojako ja uusjako

 

Isojako oli 1700-luvun puolivälin jälkeen tapahtunut maanjakotoimitus.  Vuonna 1757 valtiopäivillä hyväksyttiin isojako ainoaksi maanjakomenetelmäksi ja se tuli toteuttaa joka kylässä, jos yksikin osakas halusi sitä. Isojaon tehtävänä oli poistaa sarkajaon tuomat vaikeudet, kuten maiden hajanaisuus. Isojaolla haluttiin yhdistää peltoja isommiksi ja harvemmiksi kokonaisuuksiksi. Sarkajakoa alettiinkin pitää 1700-luvulla kehityksen jarruna, sillä sarkajako ei juuri kannustanut yksittäistä tilaa uudisraivaukseen eikä juuri mahdollistanut uusien vuoroviljelymenetelmien ja viljelykasvien kokeilua. Kokeiluja halusivat erityisesti kaupunkilaiset maanomistajat, jotka olivat sääty-yhteiskunnan purkautuessa alkaneet ostaa kylistä maata sijoitusmielessä. Isojako oli ajan olosuhteetkin huomioiden varsin merkittävä maatalouteen ja väestöön sekä asutukseen vaikuttava toimi.

Tilusten yksityistäminen teki talonpojista aikaisempaa itsenäisempiä maataloutensa harjoittajia. Samalla se rajoitti kylien tuotantotoimintaan liittyviä yhteistoiminnan muotoja. Mahdollisuus järjestää tuotantoon kuuluvia toimija yhteisöllisesti väheni huomattavasti. Se liittyi selkeästi kylän muista taloista riippuvaisuuden vähenemiseen. Samalla mureni myös kyläyhteisön yhteistyötoiminta.

Kun peltojen uusi jako teki ympäristön erilaiseksi ja ihmiset alkoivat levittäytyä pois kylistä, täytyi kiinteistöjen paikkoja ja käyttötarkoituksia alkaa miettiä uudestaan. Kiinteistöjaotus tuli miettiä uudelleen, kun vanhat varastot alkoivat käydä pieneksi ja kun ne olivat kaukana uusista pelloista. Isojakoa täydennettiinkin uusjaolla vuoden 1848 maanmittausohjesääntöön perustuen. Uusjaon päätavoitteena oli myös järjestelyalueen tie- ja kuivatusolojen olennainen parantaminen ja hankitun alueen käytön edistäminen. Jakamattomasta maasta oli jätettävä tarpeelliset alat teitä, valtaojia ja muita yleisiä ja paikallisia tarpeita varten. Mikäli kylällä oli ahdas tonttipaikka tai jos joku osa peltomaasta oli etäällä tontista tai sijaitsi siten, että sinne pääsy ja alueen viljely kävi erittäin hankalaksi, oli yksi tai useampi talo ulosmuutettava sopiviin paikkoihin.

Talon kaikki tilukset oli sijoitettava yhteen säännöllisenmuotoiseen palstaan. Peltoa ja niittyä sai antaa yhteensä enintään neljä palstaa ja metsää sekä takamaata yhteensä kaksi palstaa; siis kaikkiaan kuusi palstaa.

Aili Määttänen





Suurien nälkävuosien vaikutus maatalouteen

 

 

Suomessa koettiin ennennäkemättömän suuri nälänhätä vuosina 1866-1868, jolloin lähes kymmenen prosenttia Suomen väestöstä menehtyi. Nälänhätä kosketti samaan aikaan, myös muutakin Länsi-Eurooppaa. Nälänhätä sai alkunsa kun halla vei sadon useampana vuotena Pohjois-Suomessa. Ihmiset Pohjanmaata ja Kainuuta myöten joutuivat lähtemään kerjuulle kohti Etelä-Suomea, jossa vielä sato oli kohtalainen. Osa väestöstä lähti Venäjän puolelle paremman ravitsemuksen toivossa. Kerjäläislaumojen mukana alkoi levitä kulkutaudit mm. lavantauti, punatauti ja hinkuyskä. Ilmasto jatkoi radikaalia muuttumistaan niin, että lopulta etelässäkin sadot menivät pilalle kylmän takia ja näin ollen Häme oli lopulta yksi suurimpia eniten väestöään menettäneistä maakunnista. Silloinen senaatti pyrki auttamaan kansalaisiaan ostamalla siemenviljaa ja jauhoja itänaapureilta. Lainaakin senaatin taholta jouduttiin ottamaan. Avustukset olivat silti täysin riittämättömiä ja väestöä kuoli tuhansittain. Vaikka sadot alkoivatkin kohentua, kulkutaudit piinasivat edelleen ja tappoivat ihmisiä.

Ennen nälkävuosien alkua maatalous Suomessa oli hyvin alkukantaista. Sadot olivat hyvin vähäisiä, esimerkiksi rukiin keskisato oli 700kg/ha. Karjan pitokin oli hyvin rajallista, koska rehu karjalle saatiin korjattua vain luonnonniityiltä. Nälkävuosien jälkeen ymmärrettiin, ettei satoa vanhoilla viljelytekniikoilla kyetä parantamaan. Infrastruktuuriakin alettiin kohentamaan, joka edes auttoi tiedon leviämistä. Viljelymenetelmissä yksi suuri muutos oli heinän peltoviljelyn aloittaminen. Koneellistumistakin tapahtui kun äkeet, rauta-aurat ja niittokoneet. Lypsykarjan määräkin lisääntyi huomattavasti.

Aino-Maria Mänki

 

Maatalouden ryhmittely

 

 

 

Torpparit

Torpparijärjestelmää alettiin harjoittaa 1600 luvulla, kun kartanoissa vallitsi työvoimapula. Se muistutti paljon nykypäivän vuokraamisperinnettä ja se onkin välimuoto maatalousyrittäjän ja työntekijän välillä. Kartanon herrojen etuoikeutena oli 1740-luvulle asti vuokrata tiloja, peltoja sekä metsiä alaisilleen. Tällöin heistä tuli torppareita, jotka saivat viljellä ja korjata satoa kartanon tiloilta. Metsää he tosin saivat käyttää vain omiin tarpeisiinsa. Kartanot hyötyivät järjestelystä siten, että torpparit maksoivat vuokraa taksvärkkinä eli auttoivat kartanon väkeä aina kun apua tarvittiin. Taksvärkin määrä alkoi kasvaa sitä mukaa, kun torpparin kyky tienata ja tuottaa kehittyi. 1800-luvulla vuokran maksu rahalla tuli mahdolliseksi. 1740 luvulta lähtien myös muut esimerkiksi talonpojat pystyivät vuokraamaan maitaan. Torppareita alettiin myös perustaa suvun kesken, jolloin veljekset saattoivat vuokrata vanhimmalta veljeltään tiloja. Usein suvun kesken vuokratut tilat antoivat enemmän torpparille kuin kartanonherran alaisuudessa olevat saivat. Torpparijärjestelmä kasvatti suosiotaan hurjasti 1700- 1800 luvulle, kunnes torppareita alkoi olla liikaa (n. 70 000) ja kysyntää oli enemmän kuin tarjontaa (=torpparikysymys).  Ylitarjonta johti torppareiden olojen heikkenemiseen, kun vaatimuksia ja taksvärkkejä kiristettiin. Lisäksi suullisesti tehdyt sopimukset oli helppo rikkoa, ”esimiehet” saattoivat häätää torppareita kodeistaan saadessaan parempia tarjouksia. Torpparikysymystä on pidetty yhtenä syynä myös Suomen sisällissodan alkamisessa, sillä torppareiden hankalat olot johtivat mielenilmaisuihin. Torppareiden tilannetta pyrittiin parantamaan pakollisilla kirjallisilla sopimuksilla (Kontrahti) sekä korvauksilla torpparin tekemille parannuksille. 1902 tuli maanvuokralaki, jossa velvoitettiin kirjallisiin sopimuksiin ja vuokra ajan pituus piti olla vähintään 50 vuotta kerrallaan. Tämä uudistus ei ehtinyt saada tulta purjeisiinsa, koska Ensimmäinen maailmansota alkoi 1914. Torpparit halusivat lunastus mahdollisuuden hoitamiinsa tiluksiin ja saivatkin tahtonsa läpi sinnikkyydellä, koska 1900-luvulla torppareiden määrä väheni huomattavasti. Torppareiden  mahdollisuudesta omistaa säädettiin lakiasetus 1918. 1940-luvulle tultaessa tiloja oli lunastettu omiksi jo 45 000.

 

Mäkitupalaiset: Asuivat vuokra mökissä, mutta eroten torppareista mäkitupalaisilla ei ollut peltopinta-alaa käytettävissään. Heidät luettiin Suomen tilattomaan väestöön. Niitä alkoi tulla 1762, koska maatilanisännät velvoitettiin rakentamaan avioituville työläisilleen asumisrakennuksen, joita sanottiin mäkituviksi. Tällä pyrittiin työntekijöiden olojen parantamiseen sekä syntyvyyden lisäämiseen. Työväenliike oli järjestö, joka oli mäkitupalaisten mieleen ja pyrki auttamaan niin mäkitupalaisia kuin torppareitakin. Myös mäkitupalaiset saivat lunastamismahdollisuuden samaan aikaan torppareiden kanssa.

Talollinen:Vanha nimitys jo sääty-yhteiskunnasta. Talolliset omistivat oman maatilansa itse. He kuuluivat talonpoikaissäätyyn. Nykypäivän maanviljelijä olisi talollinen.

Lampuodit: Vuokrasivat koko tilan talon ja tilukset (eroten tässä torppareista ja mäkitupalaisista). Lampuodit luettiin torppareiden ja mäkitupalaisten tavoin tilattomien väestöön. Nykyisinkin tällaisia koko tilan vuokraajia on todella vähän.Tilojen kokonainen vuokraaminen sai alkunsa talonpoikien maksuongelmista Venäjän sodan, sortojen ja voutien kiristysten vuoksi, jolloin tiloja jäi tyhjäksi. 1500- luvulla lampuoteja oli huomattavasti enenmmän kuin aatelisia n.720 kappaletta, joista suurin osa sijaitsivat Varsinais Suomessa.

Rusthollit: Olivat ratsutalleja, joita johti rusthollarit. Heidän tehtävänsä oli varustaa ratsuväki sodan aikana 1600-luvulta aina vuoteen 1808. Usein miten rusthollarien nuorin poika joutui lähtemään sotaan, mutta korvaukseksi he saivat vero helpotuksia.  Ratsutilat muodostuivat suurimmista maataloista. Ruotuväkiarmeija lopetettiin Suomen liittyessä Venäjään. Heitä pidettiin korkeampi arvoisempina talonpoikina.

Rälssitalonpojat: Johtivat isoa tilaa ja saattoivat vuokrata tilojaan, lampuodeille tai torppareille. Nämä maksoivat vuokraa rälssitalon isännälle. Suurin osa rälssitalonpojista oli ruotsalaisia tai saksalaisia, eikö heidän tarvinnut maksaa veroja. Rälssitalonpoika nimitys muutettiin perintätalonpojiksi maanjakolainvuoksi 1925.

Kruununtalonpojat: Ruotsissa 1500-luvulla jaettiin kruununmaita talopojille hoidettaviksi, mutta viimekädessä omistus oli kruunulla. Talonpoika maksoi vuokraa verona valtiolle.1789 talonpoikien oikeudet paranivat, sillä he saivat paremmat ehdot ja suojat tiloihinsa. Hallintaoikeus oli yksi näistä parannuksista, siinä tila sai siirtyä sukupolvelta toiselle, mikäli verot maksettiin ajallaan ja tilaa hoidettiin hyvin. Talonpojat pystyivät myös ostamaan tilan maksamalla kolmen vuoden verot.

Säätyläismaanomistajat: Aatelinen tilanpitäjä esimerkiksi kartanon herrra. Ns. Sääntöperintö tila, tilanjohtaja teettätti tilan työt esimerkiksi taksvärkkinä muilla ihmisillä esimerkiksi torppareilla.

 

 

Johanna Alanko

 

 

Lähteet:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Torppari

http://kauhajokinyt.fi/museo/historia/torpparit/torpp%20ja%20lamm.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lampuoti

http://kauhajokinyt.fi/museo/historia/torpparit/torpp%20ja%20lamm.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ratsutila

http://www02.oph.fi/etalukio/historia/autonomia/ralssi.html

http://staff.mustiala.hamk.fi/~mranta/mhist/historia_vaesto.htm

 

 

 

 

VEROTUS SUOMEN MAATALOUDESSA

 

Verojen pää-asiallinen käyttö perustuu pitkälti yhteiskunnan hyvinvoinnin edistämiseen. Suomen maakunnassa kerättävä vero 1830- luvulla oli maavero eli maakirjavero. Sen alku menee keskiajalle saakka ja sen verotusperiaatteena oli verottaa henkilöä hänen maksukyvyn sekä omaisuuden perusteella. Tämä periaate on kestänyt verotuksessa aina 1900- luvun alkuun saakka. Kruununkymmenykset olivat kruunun uskonpuhdistuksen aikana itselleen ottama 2/3 kirkonkymmennyksistä. Verojen maksajia suurimmilta osin oli talonpojat. Verohelpotuksia sekä totaalisia verovapautuksia nauttivat mm. pappistilat sekä säteritilat ja rälssitilat, joiden omistajat olivat aatelisia. 1600-luvulla maaveron lisäksi tuli manttaalivero. Kustaa Vaasan aikana verotuksen perusteena oli tilan tuoton perusteella laskettava vero. Eikä niinkään tilan miesluvun eli tilan koon perusteella verotettava tulo johon ruotsin sana; mantal= miesluku viittaa. Laamannin ja kihlakunnantuomarin vero käytettiin virkamiesten palkkaukseen. Käräjäkestitysrahat kerättiin käytettäväksi virkamiesten käräjämatkakuluja varten. Tertiaalikymmenykset ja muu papiston palkkausvero oli papistolle uskonpuhdistuksissa jäänyt 1/3 kirkonkymmennyksistä. Teinirahat oli tarkoitettu köyhien koululaisten avustamiseen. Silta- ja jahtivoudin palkat maksettiin myös veroista. He olivat nimismiehen apulaisia, yleensä talonpoikia, jotka pitivät huolta että sillat pidettiin kunnossa ja petokanta kurissa. Paloviinan kotipoltto tuli luvanvaraiseksi 1787-1866, jolloin myös siitä sai yhteiskunta ja ylhäiset tuloa.

Maa- ja metsätaloudessa alettiin 1920-luvun alussa soveltaa laskennallisiin keskiarvotuloihin perustuvaa pinta-alaverotusta. Ammattijärjestö meijerialan ammattilaiset, MVL, uudisti maatalouden tuloveroperusteet vuonna 1968. Pitkän valmistelun jälkeen siirryttiin todellisiin tuloihin ja menoihin perustuvaan verotukseen. Kaikkien metsätaloutta harjoittavia verovelvollisia verotetaan 1.1.2006 alkaen puun myyntitulojen perusteella.    

Marita Tevali


Euroopan Unioni

 

Euroopan talousyhteisö, Euroopan Unionin edeltäjä, perustettiin vuonna 1957. Helmikuussa 1992 allekirjoitettiin sopimus Euroopan Unionista, perustajamaina olivat Alankomaat, Belgia, Italia, Saksa, Ranska, Luxemburg ja Iso-Britannia. Suomi liittyi EU:hun 1994. (Euroopan Unioni, 18.3.2014)

CAP (Common Agricultural Policy) on EU:n yhteinen maatalouspolitiikka eli EU:n yhteinen maataloustukijärjestelmä. Sen vuosittainen budjetti on noin puolet EU:n koko budjetista. CAP:in tarkoitus oli II Maailmansodan jälkeisen Euroopan omavaraisuuden takaaminen, maatalouden tuottavuuden nostaminen ja parantaminen, jäsenmaiden elintarvikemarkkinoiden vakauttaminen, ympäristön suojeleminen, tuotantoeläinten hyvinvoinnin edistäminen, elintarvikehuollon ja maatalousväestön kohtuullisen elintason turvaaminen sekä kohtuullisten elintarvikehintojen varmistaminen kuluttajille. Tukien tavoitteiden saavuttamiseksi viljelijöille taattiin tietty perustulo ja maksettiin tukea tuotetun sadon mukaan. (Eurooppa ja viljelijät kumppaneina, helmikuu 2013; Euroopan Unionin yhteinen maatalouspolitiikka, 31.1.2014; Europa.eu 3.3.2014)

1980-luvulla lähes kaikilla maatalouden aloilla Länsi-Euroopassa oli pysyvää ylituotantoa. Osa ylituotannosta vietiin vientitukien avulla EU:n ulkopuolelle, osa varastoitiin tai tuhottiin EU:ssa. Ylituotanto maksaa paljon, sen katsottiin rasittavan ympäristöä ja olevan epäreilu kehittyville maille. 1990-luvulla CAP:iin lisättiin tuotantorajoituksia ja ympäristöystävälliseen maanviljelyyn kiinnitettiin enemmän huomiota. Tällöin myös alettiin tukemaan elinkeinojen monipuolistamista ja saatiin CAP:ille budjettikatto, jotta kustannukset eivät nousisi rajatta. Vuonna 2003 tuet irrotettiin tuotantoon sidonnaisesta, ja otettiin käyttöön tilatukijärjestelmä, jossa tuet maksetaan tuottajille täysin riippumatta siitä, mitä tuotetaan. Vuoden 2015 jälkeen tilatuki muutetaan perustueksi, ja sen suuruus on noin puolet tilatuen suuruudesta. Tilatuen jäljelle jäävä ”puolikas” tullaan käyttämään nuorten viljelijöiden tukeen, viherryttämistukeen ja sitä laitetaan lisäksi myös tuotantosidonnaisiin tukiin. (Eurooppa ja viljelijät kumppaneina, helmikuu 2013; Euroopan Unionin yhteinen maatalouspolitiikka, 31.1.2014; Maatilan Pellervo 3/2014)

CAP hallitsee tuotantoa viljelijöille kiintiöin, joiden ylittämisestä sakotetaan. Kiintiöitä on myös kansallisesti taattu määrä, jolloin kiintiön ylittämisestä rangaistaan tuottajia yhteisvastuullisesti. Tuotteille on laadittu kolme hintaa: tavoitehinta, kynnyshinta ja interventiohinta. EU rahoittaa täysin tilatuen ja tuotantoon sidotut suorat tulotuet. Osittain EU rahoittaa LFA-tuen ja ympäristötuen. Kansallisesti rahoitettuja tukia ovat Pohjoinen tuki, Etelä-Suomen kansallinen tuki, Ympäristötuen kansallinen lisäosa, Luonnonhaittakorvauksen kansallinen lisäosa ja muut kansalliset tuet. (Euroopan Unionin yhteinen maatalouspolitiikka, 31.1.2014)

EU:n maatalouspolitiikan seurauksia:
Ongelmana EU:n maatalouspolitiikassa on esimerkiksi kiintiöt. Tuotantoa ei saa maksimoida, mutta toisaalta se ehkäisee ylituotantoa. Tämä kuitenkin johtaa siihen, että maatalous tulee kannattamattomammaksi. Suomessa EU:n maatalouspolitiikkaa noudatetaan lähes sanatarkasti, mutta esimerkiksi Italiassa säädöksiä noudatetaan ”joustavasti”, mikä asettaa maat eriarvoisiin asemiin.

Anu Hallamaa

 

Lähteet:

Europa.eu, 3.3.2014. http://europa.eu/pol/agr/index_fi.htm

Euroopan Unioni. 18.3.2014. Wikipedia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Euroopan_unioni

Eurooppa ja viljelijät kumppaneina. 2/2014.

Euroopan Unionin yhteinen maatalouspolitiikka. 31.1.2014. Wikipedia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Euroopan_unionin_yhteinen_maatalouspolitiikka

Maatilan Pellervo. 3/2014. s. 20-21.Uusi CAP-tuki vihertää vuoden päästä

 

Maaseutuyrittäjyys nykyään

 

Maaseudulla on ollut suuri merkitys Suomen historiassa. Maatalouden merkitykset ovat muuttuneet vuosisatojen saatossa. Nykyään maatilayrittäjän toimintaa ohjaa Euroopan unioni. Ennen maanviljelijät viljelivät viljaa pääasiassa omaa käyttöä varten, kun taas nykyään viljaa viljellään kuluttajaa varten. Nykyään maatilat ovat yrityksiä, joissa työtä tekee yrittäjä. Tilan voi omistaa yksi henkilö tai maatila voi olla yhtymä. Tilakokojen kasvu on mahdollistanut työvoiman palkkaamisen maatiloille. Maaseutuyrittäjyyden yleistyessä maanviljelijöille on tullut monia uusia mahdollisuuksia hankkia tuloa. Maaseutu tarjoaa monia mahdollisuuksia ja niin ollen maanviljelijät tekevät nykyään laajempaa yritystoimintaa tilan ohella. Maaseutuyrittäjä voi tilallaan nykyään harjoittaa muun muassa urakointia tai maatilamatkailua.

Vanhat työtavat, tiedot ja perinteet ovat säilyneet talonpoikien ajoilta. Koneet ovat korvanneet osan tilan arkisista töistä ja näinollen ruumiillisen työn määrä on vähentynyt. Tilojen välinen yhteistyö on säilynyt osittain ja esimerkiksi heinätöitä tehdään vieläkin talkootyöllä. Myös tilojen yhteiset koneet ovat tälläkin hetkellä kannattava vaihtoehto. Tuotannon ja talouden seuranta on kuitenkin pysynyt jokseenkin samana entisajoista lähtien. Nykyään syytingistä on luovuttu ja tilat ostetaan sukupolvenvaihdoksen yhteydessä, eikä tila aina siirry viljelijäperheen vanhimmalle pojalle, vaan myös naiset ovat valmiita jatkamaan tilanpitoa. Nykyään myös yhä useampi ihminen ei ole kosketuksissa maatalouteen.

Viljelykasvien osalta muutos on ollut melkoisen suuri. Viljelykasvien merkitys on myös muuttunut ajansaatossa. Esimerkiksi Suomi ei ole rukiin suhteen omavarainen, vaikka ennen ruis oli viljelykasveista tärkeimpiä. Erikoiskasvien viljelystä on tullut merkittävämpää ja perinteisten viljojen kestävyys ja ominaisuudet ovat parantuneet pitkän kasvinjalostuksen myötä. Tutkimus- ja jalostustyön tuloksena Suomessa voidaan viljellä myös uusia lajeja. Maatalousmaiseman merkitys on noussut pinnalle ja nykyään EU maksaa tukea perinnemaiseman säilyttämiseksi. Vielä 1970-luvulla maatalousmaisema ei ollut arvossaan. Laidunnus on hyvä tapa säilyttää osa vanhoista kasveista ja maisemista maaseudulla. Myös luonnonsuojelu on tärkeää. Keinolannoitteiden käyttöä on rajoitettu jo pitkään ja karjanlannan levitykselle on asetettu aikarajat.

Tietotekniikasta on tullut suuri osa maataloutta. Paperisia kirjanpitoja löytyy vielä monelta tilalta, vaikka tietokoneissa ja internetissä on monia ohjelmia, joilla voi nykypäivänä korvata osan paperitöistä. Eläinten korvamerkintä on siirtynyt korvalovien kautta muovisiin korvamerkkeihin ja niistä etäluettaviin korvamerkkeihin. Nykypäivänä tuotantoketju tulee olla jäljitettävissä ja eläimistä on pidettävä tarkkaa rekisteriä. Koneiden automatisoinnin yleistyessä viljelijän ei tarvitse kuin huolehtia koneiden toiminnasta.

Mikko Torkkeli

 

LÄHTEET:

Suomen maatalouden historia OSA 3 –Suurten muutosten aika, jälleenrakennuksesta EU-suomeen. Toimittanut Pirjo Markkola. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki, 2004.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ruis

 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2017