Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava

Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan


Isojako

Suomessa vallitsi aina 1700-luvun puoleen väliin asti viljelysmaan jakoperuste, jota kutsuttiin sarkajaoksi. Tällä jakoperusteella yhdellä talonpojalla oli useita lohkoja eri vainioilla, jotka saattoivat olla toisistaan hyvinkin kaukana. Toinen seikka, joka puhui aikoinaan sarkajakoa vastaan, on se että sarkojen sijaitessa vierivieressä muiden talollisten sarkojen kanssa aiheutti se niin kutsutun vainiopakon, joka johti tilanteeseen, jossa kaikkien vainiolla sarkoja omistaneiden talonpoikien piti mennä kyseessä olevalle vainiolle samanaikaisesti, jotta vältyttiin toisten sarkojen tallomiselta ja näin saatiin myös saroille kylvettyjen kasvien kehitysvaiheet yhtäaikaisiksi.

                             Vuonna 1746 ruotsalainen Jacob Faggot julkaisi teoksen ”Ruotsin maatalouden esteet ja apu”, jossa Faggot kritisoi vallitsevan sarkajaon aiheuttamaa vainiopakkoa ja tuo esille uudenlaisen tilusjakomenetelmän, jossa jokaisella talollisella olisi vähemmän lohkoja, mutta ne olisivat kooltaan suurempia ja sijaitsisivat lähekkäin toisiaan. Faggot oli saanut idean tähän uudistukseen Englannista, jossa tilusten aitaamiset olivat 1700-luvun puolivälissä jo hyvällä mallilla. Seuraamalla saarivaltion esimerkkiä uudistusmielisetkin talonpojat saisivat noudattaa uudentyyppisiä viljelymenetelmiä välittämättä vanhoillismielisten isäntien mielipiteistä. Uudesta jakomenetelmästä alettiin käyttää nimitystä Isojako, jonka tarkoituksena oli siis tuoda isäntien lohkot lähemmäksi toisiaan ja samalla vähentää niiden määrää. (Jutikkala, Mäkelä-Alitalo & Rasila 2003, 349.)

                             Isojakoasetuksesta keskusteltiin Ruotsi-Suomen valtiopäivillä jo samana vuonna kuin Faggotin kirja ilmestyi, mutta lopullisen muotonsa jakoasetus sai vuoden 1755- 56 valtiopäivillä. Syy siihen, miksi Faggotin teos sai niin suurta huomiota ja kiinnostusta oli siinä, että kansan yleinen mielipide maatalouden asemasta tärkeimpänä elinkeinona vahvistui. Vuoden 1755- 56 valtiopäivillä Isojakoasetus saikin lähes yksimielisen hyväksynnän ja itse asetus astui voimaan 5. huhtikuuta 1757. Tästä päivämäärästä lähtien kylässä tuli suorittaa Isojako, jos yksikin tilallinen sitä vaati. Tämän lisäksi tuli Isojako suorittaa niissä kylissä, joissa maanmittarit olivat suorittamassa verollepanomittauksia, ilman tilallisen erillistä pyyntöä. (Jutikkala ym. 2003, 350)

                             Tilusten jakaminen ei kuitenkaan onnistunut alkuvaiheessa täysin kivuttomasti. Ensinnäkin Isojaon suorittavia maanmittareita ei ollut Suomessa tarpeeksi, jotta jako olisi voitu suorittaa joutuisasti. Tätäkin suurempana hidasteena jaolle oli talonpoikien kielteiset mielipiteet kyseiseen toimitukseen. Tilusten jako perusteena käytettiin nimittäin jyvitystä, jossa pyrittiin jakamaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti siten, että tilallinen joka sai paremmin tuottavaa maata, sai pinta-alallisesti vähemmän, kuin se tilallinen joka sai heikommin tuottavaa maata. Tätä sen aikaiset talonpojat eivät pystyneet käsittämään ja heidän pelkona olikin se, että säätyläiset yrittivät näillä keinoin viedä heiltä heidän omia maitansa. Isäntien epäluuloisuutta ei suinkaan vähentänyt se, että maanmittarit olivat yleensä ruotsalaisia, joiden suomenkielentaito oli heikkoa tai sitä ei ollut ollenkaan. Myös maaseudulla vallinnut muutoksen pelko aiheutti vastarintaa, sillä maatalouden haavoittuvuus oli suurta ja uudet muutokset koettiin uhkaavina tekijöinä vanhaan ja totuttuun viljelytapaan. (Jutikkala ym. 2003, 350)

                             Isojako aloitettiin kuitenkin talollisten vastusteluista huolimatta ja maanmittareiden ollessa jo valmiiksi Pohjanmaalla oli luontevaa, että Isojako aloitettiin juuri sieltä. Ensimmäisenä Isojako suoritettiin Laihialla, jossa toimitusten oli tarkoitus alkaa kesällä 1757. Vuoteen 1759 mennessä Laihian tilukset oli saatu jaettua ja 1760-luvun alussa myös muualla Pohjanmaalla Isojako oli saatu jo käyntiin. Kovinta vastustusta Isojakoa kohtaan maanmittarit kohtasivat Hämeessä, jossa jako vastustettiin jopa aseilla uhkailemalla. Vastustajat saatiin kuitenkin hiljennettyä uhkasakoilla ja näin Hämeessäkin Isojaon vastustus päättyi 1770-luvun loppuun mennessä.  Isojaon aiheuttamat rajariidat aiheuttivat sen, että kihlakunnanoikeudet olivat täystyöllistettyjä. Tämän vuoksi perustettiin maanjako-oikeudet vuonna 1766 ja näiden oikeusasteiden päätöksistä sai valittaa vain Tukholmassa sijaitsevaan kuninkaalliseen oikeusrevisioon. Näin nopeutettiin käsittelyjä, sillä vain harvat jaksoivat nähdä vaivaa ja lähteä selvittämään rajakiistaa Tukholmaan saakka. Isojaon nopeuttamiseksi vuonna 1775 säädettiin laki, joka määräsi Isojaon suoritettavaksi viljelysmailla viipymättä jos rajakiistat koskivat vain metsämaita. Isojaon ensimmäisinä vuosikymmeninä olikin käytäntö, että viljelys- ja niittymaat jaettiin ensin ja metsämaat myöhemmin, jopa vuosikymmenien päästä. Tämä kuitenkin kiellettiin vuonna 1807 annetulla lailla, joka määräsi, että sekä viljelys- niitty ja metsämaat tuli jakaa samanaikaisesti. (Jutikkala ym. 2003, 350- 354.)

                             Maanmittarin työ ei todellakaan ollut kadehdittava. Häntä yritettiin painostaa talonpoikien suunnalta siihen, että isännät saisivat useita tiluksia eri vainioilta, jotta oikeudenmukaisuus tapahtuisi. Tämä kuitenkin soti maanmittarille annettuja ohjeita vastaan, joilla määrättiin, että lohkoja tuli olla mahdollisimman vähän. Vuoteen 1775 mennessä lohkojen lukumäärää ei ollut rajoitettu mitenkään ja tämä aiheutti entisestään maanmittareille päänvaivaa. Vuoden 1775 asetuksessa lohkojen määrä rajoitettiin neljään, joka antoi jakoa suorittaneelle virkamiehelle selkeät suuntaviivat toimilleen. (Jutikkala ym. 2003, 354- 355.)

                             Isojaon vaikutuksia maatalouteen ja maaseutuun yleensä on vaikea arvioida. Samanaikaisesti Isojaon kanssa tapahtui useita muutoksia kuten maataloustekniikan, väestön ja talollisten tietotaidon kehittyminen. Lisäksi Isojaosta saatavien lähdeaineistojen suuruus vaikeuttaa tutkimusten tekoa. Yhtenä kysymyksenä Isojaon osalta voidaan pitää sitä, että johtiko Isojako kyläyhteisöjen hajoamiseen. Yleensä kyläyhteisö hajosi mitä keskitetymmin tilalliset saivat omat tiluksensa ja päinvastoin. Vuonna 1775 annetussa asetuksessa määrättiin, että jos tonttialue oli liian ahdas tuli ulosmuuttoja suorittaa. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että jos vapaaehtoisia ei löytynyt, jouduttiin lähtijät arpomaan. Suurimpana syynä kieltäytymiseen ulosmuutosta oli sen aiheuttamat kustannukset ja vaivannäkö. Hämeessä ulosmuuttoa vastustettiin myös sen vuoksi, että alueella kyläyhteisössä asumisesta oli tullut jo luonnollinen osa arkipäiväistä elämää. Ulosmuutot yleistyivät 1700-luvun lopulla, kun ajatukseen Isojaosta ehdittiin jo tottua ja tilalliset halusivat siirtyä lähelle omia tiluksiaan. (Jutikkala ym. 2003, 356- 360)

                             Isojako nopeutti huomattavasti maatalouden kehittymistä. Vaikka kehitys alkoikin laajamittaisesti vasta 1800-luvun loppupuolella, olisi se ollut hitaampaa ilman Isojakoa. Isojako vaikutti positiivisesti myös siihen, että viljelypinta-ala suhteessa Isojakoa edeltäneeseen aikaan kasvoi reippaasti. Erityisesti Itä-suomessa kaskeamisen vähentyessä siirryttiin peltojen raivaamiseen. 1800-luvun lopulla saatiin viimeisetkin metsäalueet jaettua ja samaan aikaan kehittynyt sahateollisuus sai raaka-aineensa yksityisiltä metsänomistajilta. Tämä vaikutti myös tilattoman väestön oikeuteen hankkia puuta omiin tarpeisiinsa tilallisten metsistä, sillä metsän arvon noustessa tilalliset alkoivat pitää tarkempaa huolta metsistään ja tilattomien metsänkäyttöä alettiin rajoittaa. Tilattomien riippuvuus tilallisista kasvoi ja erityisesti torppareiden ja heidän isäntiensä väliset suhteet tiivistyivät. Kaiken kaikkiaan Isojako vaikutti siihen, että maataomistavien tilallisten asema vahvistui ja maata omistamattomien torppareiden asema heikentyi. (Jutikkala ym. 2003, 362- 364)

 

Lampurilaitos

Villa oli välttämätön vaatetus materiaali karuissa talviolosuhteissa ja näin ollen myös arvokasta. Tekstiilit olivat suomessa 1700 ja 1800 luvulla merkittävä omaisuuden muoto. Lampaat olivat ainoa villan lähde ja yhdestä lampaasta sai noin puoli kiloa villaa, lihaa ja taljan. Lammastuotantoa haluttiin tehostaa villan takia. Jonas Alströmer haki Englannista tietoa ja hankki merinolampaita jalostukseen. Hän toimi perustajajäsenenä lampurilaitoksessa. Lampurilaitos perustettiin 1739 ja toimi vuoteen 1765. Lampurinlaitoksen tavoitteina oli villan tuotannon lisääminen ja lampaiden jalostus paremmaksi, eli enemmän kotimaista raaka-ainetta villatehtaille. Paikallisella tasolla neuvonantajina toimi lääninlampurit. Jotka ohjeistivat lampaanhoidossa ja muissa maatilantöissä. Suuret lammaskartanot syntyivät Orimattilaan, Poriin ja Vaasaan. Lampurilaitos lopetettiin vuonna 1765 poliittisista syistä.

Myöhemmin perustettuja lampaiden ja villan jalostuslaitoksia on; Suomalaisen lampaan ja vuohen hoitoyhdistys 1918 ja Finnsheep ry 2004.

 

Suomen Talousseura

Ajatus Suomen talousseurasta sai alkunsa Turun ja Porin läänin maaherran Ernst Gustav von Willebrandtin esityksestä, jossa otettiin mallia eurooppalaisesta talousseurasta. Tämä johti siihen, että hallitus lähetti maaherroille kirjeen, jossa kutsuttiin koolle neuvottelukokous läänin, maanviljelyksen ja muun talouselämän kehittämisestä. Kokous pidettiin Turussa 1795. Kokoukseen osallistuneista 22 maaherrasta puolet osallistui myös Suomen talousseuran perustamiseen pari vuotta myöhemmin.

Suomen talousseura perustettiin Suomeen vuonna 1.11.1797 Turussa. Talousseuran tavoitteena oli "levittää hyödyllisiä tietoja taloudesta ja varsinkin elähyttää rahvasta suurempaan toimeen ja ahkeruuteen"( Iso tietosanakirja. Osa 12. Otava, Helsinki 1937, s. 1163.).

 Seura asetti asiamiehiä ja opaskirjasia eri paikkakunnille koko maahan. Asiamiehet levittivät tietoa tavallisille maanviljelijöille uusista viljelytavoista ja kasveista. Seura piti yllä motivaatiota palkitsemalla uskollisia ja ahkeria maanviljelijöitä pitkäaikaisesta työskentelystä ja uusien menetelmien ja lajikkeiden kokeiluista. Talousseuran toiminta oli tehokasta ja koko maan kattavaa toimintaa. Talousseura toimi merkittävässä yhteistyössä valtiovallan kanssa ja sai paljon oikeuksia, kuten vapaakirjeoikeuden, lisäksi talousseura sai huomattavia rahallisia avustuksia. Talousseura vaikutti 1800-luvun lopulle saakka suuresti myös maamme terveydenhuollon kehittämiseen. Silloisia ongelmia oli muun muassa isorokko ja punatauti epidemia, joiden leviämisen ehkäisemiseksi seura järjesti valtakunnallisesti rokotuksia. Talousseura käynnisti myös maataloudellisen koulutuksen Suomessa. Autonomian aikana talousseuran toiminta jakautui 1850-luvusta alkaen läänille, maakunnallisille ja kunnallisille maanviljelysseuroille. Itsenäistymisen jälkeen toiminta on vähentynyt pelkästään Varsinais-Suomen ruotsinkielisiä alueita palvelevaksi neuvonantajajärjestöksi.

 

Carl Böcker toimi talousseuran sihteerinä ja talous- ja tilastoalan asiantuntijana. Böcker syntyi 1786 Vaasassa. Hän koki Suomen talousseuran toiminnan kehittämisen elämäntyökseen ja teki useita käytännöllisiä kirjoituksia ja selvityksiä taloudellisista asioista. Hänen aktiivisuutensa ansiosta seuran toiminta kukoisti. Böckerin kirjoittamaa kirjallisuutta on muun muassa Muutamia neuvoja talonpojille hallalta rasitetun pohjoisen Suomen maakunnissa (1833), Neuvoja pellavan ruokkojille, kehrääjille ja kutojille (1822, sekä suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä painoksia) ja Om skogars skötsel i Norden (1829).

 

Maatalousopetuksen historia Suomessa

1800-luvun puolivälissä Suomen Talousseura halusi, että Suomessa aloitetaan maatalouden opetus, koska maatalouden ja karjanhoidon tietotaidon ei nähty olevan tarpeeksi korkeatasoista. Sitä ennen Suomessa oli ollut vain kehruukouluja 1750- ja 1760-luvuilla ja maataloutta oli opetettu tiloilla sukupolvelta toiselle. Jo 1850-luvun lopulla perustettiin seitsemän maanviljelyskoulua, joita olivat Mikkelin pitäjän Otava, Muhoksen Koivikko, Tohmajärven Jouhkola, Korsholman Mustasaari, Kuopion Levänen, Viipurin pitäjän Maaskola ja Sipoon Söderkulla. Maatalouskoulujen verkosto painottui selkeästi itään ja kaksi kouluista oli ruotsinkielisiä. 1880-luvun lopulla perustettiin toiset seitsemän koulua, muun muassa Saarijärven Tarvaala, Piikkiön Tuorla ja Hämeenkyrön Osara. Koulutuksen painopiste oli edelleen vahvasti idässä, mutta nyt myös Varsinais-Suomi ja Satakunta saivat omat koulunsa.
Maanviljelyskoulujen tavoitteeksi annettiin kouluttaa ennen muuta päteviä ja ammattitaitoisia työnjohtajia eli vouteja suurtiloille. Kouluun tulleet talonpojat eivät aikoneet parantaa oman tilansa hoitoa vaan tulivat sinne, jotta pääsisivät voudin työhön. Koulutuksessa oli aluksi ongelmia, koska talonpojat eivät osanneet kunnolla laskea ja lukea ja tästä johtuen ammattioppiminen jäi ensimmäisillä vuosikymmenillä vähäiseksi. Maatalouden opetus jatkui heikkona, vaikka elinkeino itsessään olikin erittäin laaja. Etenkin opetuksen konkreettisia vaikutuksia jouduttiin odottamaan vuosikymmeniä koulutuksen aloittamisen jälkeen. Opetus maatalouskouluissa oli aluksi painottunut lähes kokonaan kasvinviljelyyn, koska opetuksen arvoiseksi nähtiin vain niin sanotut miesten työt ja karjatalous ja karjanhoito oli perinteisesti ollut naisten työ.

Mustialassa maatalousalan opetus alkoi ensimmäisen kerran jo vuonna 1840. Koulun ensimmäinen johtaja oli Sebastian Gripenberg. Vuonna 1865 Suomen Talousseura esitti, että Suomessa tulisi olla korkeampitasoista maataloudellista opetusta. Sen järjestäminen annettiin Mustialan maatalousoppilaitoksen tehtäväksi. Aina vuoteen 1908 asti Mustialassa toimi Suomen korkein maatalouskoulu, kunnes se siirrettiin Helsingin yliopistoon ja koulutuksesta tuli akateeminen loppututkinto. Mustiala oli ruotsinkielinen ja agronomiopiskelijalta vaadittiin joko ylioppilastutkinto tai sisäänpääsykuulustelussa osoitettu pätevyys. Koulutukseen oli aluksi vähäisesti hakijoita, varsinkin ylioppilaita, jonka takia sisäänpääsykoetta helpotettiin. Vuonna 1881 Mustialassa alkoi toimia meijeriosasto, mutta siitä ei tullut omaa koulutussuuntaansa. Mustialaan perustettiin karjanhoitokoulu vuonna 1896, jolloin sen opetuksen katsottiin olevan yhtä merkittävää kuin maanviljelyksen.

Maatalousopetuksen aloittaminen loi maahamme opettajan virkoja ja esimerkin maaseuduille, jonka kautta maatalous kääntyi ammatilliseen nousuun.

 

Maatalousväestön toimeentulo

Maatalousväestön omavaraisuusaste oli hyvä, sillä omilta pelloilta saatiin suurin osa päivittäisistä raaka-aineista. Toimeentulo sen sijaan oli heikkoa, koska esimerkiksi vain noin viiden hehtaarin tilan oli elätettävä noin kuudesta yhdeksään työkykyistä henkilöä sekä vanhukset ja lapset. Rahatuloa tiloille tuli viljasta, paloviinasta, karjatuotteista, kalasta ja pellavasta. Tulonlähteet vaihtelivat maassamme alueittain. Käteistä rahaa käytettiin verojen maksamiseen ja ostoihin, kuten muun muassa suola, rauta, kankaat ja ajopelit. Usein tuotteita hankittiin myös vaihtamalla.
Maaseudun rahataloudellinen tilanne vaihteli ja esimerkiksi Lounais-Suomessa maaveroa maksettiin enemmän viljalla kuin rahalla. Se oli täysin normaalia, sillä osassa maatamme vilja riitti hädin tuskin omaan kulutukseen. Pohjois-Suomessa oli erilainen suhde rahatalouteen, joka näkyi esimerkiksi siinä, että maataloustyöläisille palkka maksettiin rahana ja maanvuokraajat suorittivat suuremman osan vuokrasta rahassa. Näissä ilmiöissä rahatalouden eteneminen ei heijastanut kehittyneisyyttä, vaan olojen ahtautta ja varsinaisen maatalouden edellytysten heikkoutta. (Suomen maatalouden historia osa 2, 2004, s. 79).
Katovuodet aiheuttivat taloudellisia ongelmia, yksi seurauksista oli esimerkiksi käteisen rahan niukkuus. Sen aikaisissa oloissa rahatulojen vaihtelut aiheuttivat muun muassa talollisille ongelmia maksaa velkojensa lyhennyksiä. Myös viljan hinnan lasku 1880-luvulla tuotti vaikeuksia jopa varakkaampien talollisten elämään.

Verojen kerääminen 1830-luvulla vaikutti suuresti maatalousväestön toimeentuloon, koska maatalous maksoi pääosan koko verokannasta. Verot veivät pahimmillaan jopa 12-30 % tilan keskimääräisestä sadosta. Rahaa kerättiin muun muassa laamannin ja kihlakunnantuomarin veroon, käräjäkestitysrahoihin, paloviinan kotipolttomaksuun ja maakirjaveroon. Muita rasitteita tiloille aiheutti esimerkiksi maanteiden ja siltojen rakentaminen ja ylläpito, kyyditysvelvollisuus, sotaväen majoitus ja herrainpäivärahat.  

 

Perinnäisen maatalouden loppukriisi ja nälkävuodet

Suomen viimeinen nälänhätä kriisi oli noin vuosina 1866- 1868-luvulla. Nälkävuosien aikana arviolta noin 8 % koko Suomen väestöstä kuoli. Toisin sanoen noin 1,5 miljoonasta ihmisestä kuoli noin 150 000 ihmistä.

Muutamia vuosia (eli noin 1857- 1865) ennen pahimpia nälkävuosia Pohjois-Suomessa ja Oulun alueella sato oli ollut huono, jonka seurauksesta Suomen pohjoisosista ihmiset lähtivät nälkiintymisen takia etelään, josta he saivat tukea ja apua nälkiintymiseen.

Suomen pohjoisosissa satoihin oli vaikuttanut halla ja pakkanen. Sääilmiöt tuhosivat satoja laajasti ympäri Pohjois-Suomea. Tärkeimmät lajit, kuten ruis ja ohra tuhoutuivat lähes täysin, eikä heinääkään saatu tarpeeksi eläimille. Tämän seurauksesta monet muuttivat myös ulkomaille, kuten Ruotsiin, Norjaan tai Venäjälle.

Nälkiintymisen seurauksesta lavantauti, punatauti ja hinkuyskä rupesivat yleistymään ja leviämään väestön keskuudessa. Tähän vaikutti ihmisten immuniteetin heikkeneminen.

Suomen tilanne paheni entisestään seuraavina vuosina.  Säät huononivat seuraavina vuosina entisestään ja laajenivat Etelä-Suomeen asti. Vuonna 1866 kesä oli erittäin sateinen ja pilasi sadon monin paikoin. Perunat ja juurekset mätänivät peltoon ja syysviljat jouduttiin kylvämään erittäin huonoissa olosuhteissa märkiin peltoihin. Tilanne paheni entisestään talven tullessa. Talvi oli erittäin kylmä ja ankara. Lunta tuli todella paljon ja lunta oli toukokuun alussa vielä paksu kerros, jonka seurauksesta seuraavan vuoden kylvöt myöhästyivät pahasti. Kylvötöihin päästiin vuonna 1866 vasta kesäkuun puolella. Tästä johtuen karjanrehusta oli suuri puute, ja kasvukausi oli erittäin lyhyt.

Huonoihin satoihin varauduttiin. Tästä syystä Johan Vilhelm Snellman (yksi Suomen vaikutusvaltaisimmista valtionmiehistä) ryhtyi toimiin ja rupesi hankkimaan viljaa ulkomailta. Hän toimi myös sanomalehden kirjoittajana. Hän käytti sitä hyödykseen ja sen avulla neuvoi Suomen kansaa varautumaan tuleviin ankariin oloihin. Hän kertoi sanomalehti palstoissa hätäleivän valmistuksesta eli pettuleivästä ja sienten käytöstä.

Syyskuussa 1866 sateet, pakkanen ja halla tuhosivat taas Pohjois-Suomessa sadot ja perunat. Ruokavarastot loppuivat lähestulkoon kokonaan talvea varten. Etelään muutti entistä enemmän kerjäämään elantoa pohjoisesta.  1867 oli lähes samanlainen kuin edellinen vuosi ja kriisi paheni ja paheni.

Huono laatuiset edellisvuoden viljat eivät soveltuneet siemeniksi , eikä sitä muutenkaan ollut jäänyt talvenjäljiltä. Karjaa jouduttiin teurastamaan runsaasti, koska ei ollut rehua ruuaksi. Suomeen tullut avustuksetkin ulkomailta jäivät pieniksi. Suomeen ei päästy laivoilla, koska talvi oli jatkunut hyvin pitkälle kesäkuulle asti. Itämeri oli jäässä, eikä laivaliikenne oikein kulkenut.  Ulkomailta ei saatu avustuksia juuri lainkaan.

Kulkutaudit levisivät ympäri Suomea ja kerjäläiset Pohjoisesta levittivät tautia ympäri etelää. Kun kerjäläiset majoittuivat etelään, he samalla tartuttivat tauteja muihin ihmisiin. Ihmisiä rupesi kuolemaan entistä enemmän tauteihin nälkiintyneinä.

Vuonna 1868 nälänhätä oli suurimmillaan. Koko vuoden aikana kuoli 137 700 ihmistä. Pahimmin kärsivät Kuopion, Vaasan ja Oulun läänit sekä satakunta. Valtion toimesta saatiin viimein maahantuotua kylvösiemeneksi ohraa. Tilanne saatiin pikku hiljaa parannettua. Kuitenkin kulkutaudit jatkuivat ja tappoivat vielä pitkään ihmisiä.

Maatalouden nälkäkriisi johti kuitenkin moniin uudistuksiin ja se antoi Suomen valtiolle rohkeutta ja valtuuksia kehittää maassaan monia asioita. Infrastruktuuria ruvettiin kriisin toimesta kehittämään. Suomessa haluttiin ehkäistä ja parantaa ruokakriisiin valmistautumista. Karjataloutta kehitettiin ja kulkuyhteyksiä parannettiin. Nälkävuosi myötävaikutti myös rautateiden rakentamiseen. Teollistuminen Suomessa lähti kasvuun paremmin hankalien vuosien jälkeen. Tällöin Suomi pystyisi paremmin varautumaan erilaisiin kriiseihin.

 

EU-maatalouspolitiikka

Vuonna 1995 Suomi liittyi kansanäänestyksen tuloksena Euroopan Unioniin. Tästä alkoi täysin uusi maatalouspolitiikka Suomessa. Käytännössä tämä tarkoitti suojattujen markkinoiden maatalouspolitiikasta luopumista ja siirtymistä EU:n yhteiseen maatalouspolitiikkaan ja sisämarkkinoihin.  Maatalouspolitiikka Euroopan unionissa on muuttunut jatkuvasti ja tuonut uusia elementtejä maatalouspolitiikan harjoittamiseen.

EU-maatalouspolitiikan tavoitteet ja perusperiaatteet
Aikoinaan yhteiseen maatalouspolitiikkaan ajoi pelko ruokapulasta. Vuonna 1957 Roomassa kirjoitetun sopimuksen tavoitteet olivat tuottavuuden kehittäminen, oikeudenmukainen tulotaso, markkinoiden vakauttaminen, elintarvikkeiden saatavuus ja kohtuulliset kuluttaja hinnat.  Tarkoituksena oli toisinsanojen minimihintojen avulla vauhdittaa eurooppalaista maataloutta. Lisäksi laadittiin yhteiset perusperiaatteet, jotka olivat yhteiset markkinat, yhteisöpreferenssi ja yhteinen rahoitusvastuu.

·         Yhteisten markkinoiden tarkoituksena oli maataloustuotteiden vapaa kulku, joka säädettiin yhteisillä tuotekohtaisilla säännöillä eli lainsäädännöllä sekä kaupan esteet purkamalla (tulli).

·         Yhteisöpreferenssissä sovittiin ns. kolmansien ja EU-maiden välisestä kaupan pelisäännöistä.

·         Yhteisen rahoitusvastuun tarkoituksena oli tuotteiden markkinakustannusten kattaminen yhteisestä maatalousrahastosta eli EU:n budjetista.

 

CAP-uudistus
Seurauksena oli kuitenkin ylituotantoa, jonka seurauksena vuonna 1992 ns. MacSharry-uudistuksen myötä tuet irrotettiin tuotannosta.  Käytännössä tämä tarkoitti, joidenkin maataloustuotteiden hinnan alentamista lähemmäksi maailman markkinahintoja. Hintojen laskuja kompensoitiin viljelijälle maksettavia suorilla tuilla, eli ns. CAP-tuella.
Vuonna 1992 CAP-uudistuksen periaatteet olivat viljanhinnan alentaminen lähes 29 % verran, viljelijälle alennukset korvattiin pinta-alakohtaisilla tuilla. Lisäksi tuli voimaan kesantovelvoite, joka määräsi 10 % tilan peltoalasta kesannoitavaksi. Myös naudanlihan sekä interventiohintoja laskettiin, viljelijöille tämä korvattiin eläinmääräisellä tuella.   

Agenda 2000-ohjelma
Vuonna 1999 Agenda 2000-ohjelma muutti yhteistä maatalouspolitiikkaa entistä enemmän ottamalla kokonaiskehittämisen yhdeksi keskeisistä tavoitteista. Linjaus jatkoi vuoden 1992 CAP-uudistuksen linjoja, jossa tuottajahintoja laskettiin edelleen ja menetyksiä viljelijöille korvattiin suorilla tuilla. Pääperiaate oli siirtää siis tukia yhä enemmän eläin- ja pinta-alan perusteisiin tukiin.
Perusperiaatteet oli edelleen laskea vilja interventiohintaa 15 % verran. Myös naudanlihan hintaa sekä maidon tavoitehintaa laskettiin. Agenda-ohjelmassa sovittiin myös koko suomen kuuluminen LFA-tuen piiriin.

Tilatuki uudistus 2003
Vuonna 2003 keskeisin muutos oli tukien irrottaminen tuotannosta entisestään sekä niiden sitominen entistä enemmän elintarviketurvallisuuteen, ympäristötekijöihin ja eläinten hyvinvointiin koskeviin vaatimuksiin. Tilatukeen liitettiin uusia täydentäviä ehtoja, joita oli sidottu ympäristöön, pellon viljelyskunnon ylläpitoon, elintarviketurvallisuuteen, eläinten hyvinvointiin ja työturvallisuuteen.

 


 

Lähteet:
Niemelä, J. 2008. Talonpoika toimessaan – Suomen maatalouden historia. Hakapaino.
Viita, P. 2012. Suomen talonpoika 800-2010. Otava.
Peltonen, M. 2004. Suomen maatalouden historia II. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. Gummerrus.
Jutikkala, E., Mäkelä-Alitalo, A. & Rasila, V. 2003. Suomen maatalouden historia 1: Perinteisen maatalouden aika, esihistoriasta 1870-luvulle. Jyväskylä: Gummerus kirjapaino Oy.
Juva, M. 1966 Suomen kansan historia 4. Otava.


http://fi.wikipedia.org/wiki/Suuret_n%C3%A4lk%C3%A4vuodet

http://ojs.tsv.fi/index.php/Aur/article/view/3676
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/talseura.html
http://www.fhs.fi/
http://www.museo24.fi/?action[]=INavigation::viewArticle%2810699%29
http://www.finnsheep.fi/arkisto.html
http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/5785/
http://www.europarl.europa.eu/news/fi/headlines/content/20110526FCS20313/6/html/Maatalouspolitiikan-lyhyt-historia-Elintarvikepulasta-voivuorten-kautta-kest%C3%A4v%C3%A4%C3%A4n-kehitykseen
http://www.virtuaali.info/UserFiles/Maatalouden%20tuet.php
http://www.pixgallery.com/i/QWKA1X
http://www.antiikinvuoksi.fi/product/10492/suomen-talousseuran-taito-ja-toimi-mitali-kullattu
www.pisara-hanke.fi


Tekijät: Katariina Kaislo, Katri Iso-Markku, Sofia Mikkola, Turkka Heikkilä, Timo Kivilahti, Jaakko Niemelä, Jouko Salmi, Niklas Maisi, Oskari Virtanen

 

 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2017