Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava

1        Kasvilajit ennen ja nyt viljelyksessä

1.1       Viljakasvit

Koska maatalous on elinkeino, jonka on toimittava luonnon ehdoilla, poikkeaa eri kasvilaatujen viljelyala suuresti maan eri osissa toisistaan riippuen sekä ilmastosta että maan laadusta, mutta myös taloudellisista edellytyksistä. Leipäviljan ollessa Etelä-Suomen tuotantoa sopivat heinä- ja säilörehunurmien viljely ja karjatalous suhteellisen varmoina tuotantomuotoina etenkin Itä- ja Pohjois-Suomeen. Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä suurempi osuus (aina 80 %:iin) on laidunniityillä. Karkeasti laskien 13 % peltopinta-alasta on nykyisin leipäviljalla lopun ollessa karjan ravinnoksi tavalla tai toisella käytettyä.

1.1.1      Ruis                                                                            

Vanhaan aikaan kylvettiin parhaastaan kesäruista, mutta kun yksivuoroviljely lisääntyi siirryttiin talvirukiin viljelyyn.  Rukiinviljelyn tärkeä sivutuote oli jäykkä olki, jota käytettiin mm. riihien ja latojen kattamisaineena, karjanrehuna ja sänkyjen pehmikkeenä.

 

Varsinais-Suomessa kaksivuoroviljelyn myötä hankittu pääviljalajin asema. Kaikkinensa rukiinviljely säilytti hallitsevan asemansa 1870-luvulle saakka. Peltoruista oli kolme eri lajiketta: pohjalainenvaasanruis, satakuntalainen kokemäenruis ja eteläsuomalainen uudenmaanruis. Kaikissa oli kaskiruista suuremmat tähkät ja jyvät, mutta heikompi korsi.                                                                   Rukiin viljely oli 1900-luvun alkuun mennessä siirtynyt kaskilta peltomaille, joissa sitä viljeltiin vuonna 1920 noin 285000 hehtaarin alalla. 1930-luvulta lähtien, kun kevätvehnän viljelyä oli ryhdytty voimakkaasti kehittämään, väheni rukkiin osuus niin, että vuonna 1970 rukiin pinta-ala oli enää 66000 hehtaaria.

 

1.1.2    Ohra   

Länsi-Suomessa ohralla oli 1800-luvulla merkitystä enemmälti enää vain Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Itä-Suomessa se oli tärkeä peltovilja. Ohralajikkeita oli 1700- ja 1800-luvuilla kolme: kaksi-, neli- ja kuusitahkoista tähkää kantavat. Ensimmäistä viljeltiin etelässä, keskimmäistä useina kantoina koko maassa, kun taas viimeksi mainittu lajike oli jäykkäkortinen pohjoisen viljelyskasvi. Nykyään Etelä-Suomessa viljellään kaksi-, muualla kuusirivistä ohraa. Ohran viljely pysyi koko 1900-luvun alkupuolen samansuuruisena (n. 110000 ha), mutta viisinkertaistui nopeasti 1950-luvulta lähtien. Ohra onkin ainoa viljalaji, jonka viljelypinta-alan laajeneminen ei ole tyrehtynyt edes 1970-luvun maatalouspoliittisissa uudistuksissa. Tämä johtuu toisaalta rehuviljakäytön jatkuvasta lisääntymisestä, toisaalta ohran viljelyvarmuudesta. Vain viidennes ohrasadosta käytetään leipäviljaksi.

 

1.1.3   Kaura                                                  

Kauraa oli sekä pelto- että kaskilajikkeita. Alunperin maassamme viljeltiin ilmeisesti balttilaista lähtöä olevaa ns. mustaa kauraa, josta esiintyi lounais-, keski- ja pohjoissuomalaiset muunnokset. Venäläisperäistävalkoista kauraa viljeltiin vain Karjalassa. Kaura oli välttämätön hevosten talviruokinnassa, koska talviset hevoskyydit olivat tärkein maakuljetusmuoto. Rehuviljana kaura sai kuitenkin tyytyä leipäviljoilta jääneisiin vainioihin, mutta sen pitkä juuristo ja kyky hyödyntää vaikealiukoisia ravinteita sai sen menestymään laihoissakin maissa. Kauraa viljeltiin 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa vain Etelä- ja Keski-Suomessa painopisteen ollessa selvästi Viipurin läänissä. Muissa maakunnissa sitä viljeltiin enimmäkseen sekaviljana. 1870-luvulla karjatalouden alkaessa kehittyä kauranviljely tehostui muualla etelässä ja levisi pohjoisessa aina Oulun korkeudelle saakka.

 

1.1.4   Vehnä

1700-luvulla vähäistä Suomessa. Vanhin lajike oli pienijyväinen ja lyhyttähkäinen, mutta hyvin talvenkestävä ns. pölkkyvehnä. Sen syrjäytti 1800-luvulla ns. tavallinen syysvehnä pitkätähkäisenä ja siten satoisampana lajikkeena. Kevätvehnää viljeltiin myös sisämaassa. Se oli syysvehnää huonompisatoista, mutta antoi korvaukseksi vaaleampia jauhoja. Koko 1800-luvun pääosa maamme vehnästä tuotiin ulkomailta. Vehnän viljely oli vielä 1900-luvun alussa vähäistä, mutta vuonna 1970 jo 175500 ha. Ennen 1930-lukua syysvehnä oli kevätvehnää yleisempi, mutta myöhemmin jälkimmäinen on ollut valtalajike.

 

 

1.1.5   Sekavilja

Seos- eli sekaviljana viljellään joko kauraa ja ohraa, kauraa ja hernettä tai kauraa ja virnaa (Vicia sativa). Seosviljan viljelyala on ollut vuodesta 1950 noin prosentin luokkaa.

 

1.2       Keittiö- ja nautintoainekasvit

1.2.1   Humala

Oluen ja sahdin maustamiseen käytetyn humalan viljely – johon laki velvoitti kansalaisia keskiajalta aina 1900-luvun alkuun asti – oli yleistä maan länsi- ja eteläosissa 1500-luvulta lähtien, mutta taantui vaivalloisen viljelyn ja huonon tuottavuuden vuoksi tuontihumalan edessä 1800-luvulla yleistymättä koskaan Itä-Suomessa.

 

1.2.2   Tupakka

Tupakkaa viljeltiin asuinrakennuksen nurkalla tuulensuojassa omiksi tarpeiksi 1600-luvulta lähtien. Voimakkainta viljely oli 1700-luvulla. Kun tämä kotoinenpalturi ei kyennyt kilpailemaan laadun ja maun puolesta ulkomaisen ns. virginiantupakan kanssa, sen viljelykin väheni 1800-luvulla.

1.3       Kuitukasvit

1.3.1   Pellava

Kuitukasveista viljeltiin pellavaa sekä pellossa että kaskessa, yleisemmin viimeksi mainitussa ja nimenomaan viimeisen vuoden viljelyskasvina. Rikkaruohojen kitkentää ei tällöin tarvinnut suorittaa. Pellossa pellava oli kevätviljalohkossa, jota ei joko lannoitettu lainkaan tai lannoitettiin vain lampaan sonnalla. Myyntipellavien viljely lisääntyi 1700-luvulla Etelä-Hämeessä , Itä-Uudellamaalla sekä Pohjois-Karjalassa . Hämäläisalue säilytti johtavan asemansa vielä 1800-luvun alkukymmenilläkin. Vain Etelä-Savossa viljeltiin pellavia kotitarpeiksi muiden alueiden ollessa ostoista riippuvaisia. Viime vuosisadan puolivälissä tuontipuuvilla alkoi syrjäyttää halpana raaka-aineena pellavaa, jonka jälkikäsittely oli varsin paljon työtä vaativaa. Jälkikäsittelytavasta riippuen tuli pellavan kuiduista valkoisia, vihreitä tai vihreänkeltaisia.

1.3.2   Hamppu

Pellavaakin vaatimattomampi oli kasvupaikkansa suhteenhamppu. Se oli 1600-luvulla pellavaa suositumpi viljelyskasvi. 1700- ja 1800-luvuilla hampun pääaluetta oli Itä-Suomi, jossa sen viljelytekniikka oli läntistä kehittyneempää. Siellä osattiin hienompia kuituja tuottavat hedehamput koiria eli korjata heti kukkimisen jälkeen. Myöhemmin saatiin emihamppusato, joka oli ainoa Länsi-Suomessa korjattu sato. Vielä toisen maailmansodan jälkeen hampunviljelyäkin yritettiin kehittää, mutta 1950-luvulla kuitukasvien viljely lähes tyrehtyi.

1.4   Heinän peltoviljely

1800-luvun lopulla tapahtunut viljan hintojen voimakas lasku ja karjantuotteiden lisääntynyt menekki johtivat rehukasvien viljelyn yleistymiseen. Myös niittyjen raivaaminen pelloksi pakotti heinänviljelyn siirtymään pelloille. Peltoviljelymme tähtääkin suurelta osin kotieläintalouden tarpeisiin.

 

1.4.1   Nurmipuntarpää

 

Vanhin nurmikasvimme on 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa käytetty alopekuurus eli nurmipuntarpää(Alopecurus pratensis), joka soveltui hyvin laidunnurmeksi, mutta kevytsiemenisenä sen korjuu täytyi suorittaa käsin riipimällä ja puhdistaminenkin oli hankalaa. Alopekuurin viljely onkin nykyisin vähäistä.

1.4.2   Timotei

Nurmitähkiön (Phlenum pratense) eli timotein viljelyäkin harrastettiin jonkin verran jo 1800-luvun alussa. Nurmien valtakasviksi se nousi 1910-luvulla käsittelyltään helpompana. Nimitys on annettu amerikkalaisen Timothy Hansonin mukaan, joka suositteli lajia jo 1700-luvun alkupuolella.

1.4.3   Apila

     Puna-apilaa (Trifolium pratense) viljeltiin aimmenin jo muualla ja Pohjolaan se saapui vasta  1700-luvulla. Täältä se vietiin edelleen Englantiin ja Pohjois-Amerikkaan. Puna-apila yleistyi 1800-luvulla sitä mukaa kun rehun tuotanto siirrettiin niityltä peltoon. Tämä lisäsi voimakkaasti sekä heinän että apilan kylvösiemenen tarvetta. Kuvaan tuli mukaan myös valko- eli alsikeapila. Paitsi kutakin nurmikasvia erikseen, on mielellään viljelty myös edellisistä yhdistettyä sekaheinää. Nykyisin ovat suosittuja lisäksi nurminata( Festuca pratensis),koiranheinä (Dactylis glomerata), niittynurmikka (Poa pratensis) ja raiheinät (Lolium).

1.5   Öljykasvit

Öljykasvien viljely aloitettiin toisen maailmansodan aikanaöljypellavaa, unikkoa ja keltasinappia kokeillen. Ravintoöljykasvina tuli 1950-luvun alussa mukaansyysrypsi. Tämän, seuraavan vuosikymmenen tärkeimmän öljykasvin viljely johti erityisen kasvisrasvatehtaan perustamiseen. Syysrypsin syrjäytti viljelyvarmemmaksi osoittautunut ja edelleenkin suosiotaan kasvattavakevätrypsi. Öljykasveja oli vuonna 1950 kylvössä 5000 ha, vuonna 1977 viisinkertainen ala.

 

1.6   Palkokasvit

Palkokasveihin kuuluva hernekin oli pitkän kasvukautensa vuoksi pääasiassa maan lounaisosien peltokasvi, Itä-Suomessa se oli 1870-luvulle saakka miltei tuntematon Etelä-Karjalaa lukuun ottamatta. Vanhastaan viljeltiin ns.harmaata hernettä, jonka pehmeä varsi soveltui hyvin karjan rehuksi. Ruotsista levisi maahamme 1700-luvulla satoisammat ja lyhyempään kasvukauteen tyytyvätvalkeat ja vihreät hernelajikkeet. Niiden yleistyessä 1800-luvulla hylättiin vanha suuritöinen hernepellon risuttaminen ja siirryttiin kylvämään herne kauran sekaan.

 

1.7   Mukulakasvit

Peruna tuli maassamme tunnetuksi 1720-luvun lopulla, joskin leviäminen alkoi vasta runsaat puoli vuosisataa myöhemmin Suomen talousseuran jakaessa palkintoja ja siemenperunaa sen viljelijöille. Valtiovalta toivoi perunasta viljan korviketta katovuosien sattuessa. Perunan varsinainen läpimurto tapahtui 1800-luvun alkukymmenillä, jolloin tämän mukulakasvin viljely siirrettiin peltoon. 1800-luvun alkupuolella leviäminen kiihtyi mm. siitä syystä, että peruna alettiin hyväksyä elintarvikkeeksi. Osansa tähän oli vuosien 1808–09 sodalla ja sen aiheuttamalla viljapulalla. Isojako ja väestönlisäys edesauttoivat niin ikään asiaa. Vuosisadan puolivälissä perunaa viljeltiin yleisesti koko maassa Inaria myöten.

 

1.8   Juurikasvit

 

1.8.1   Nauris

Nauriin viljely oli vielä 1800-luvulla maan eteläosissakin melko yleistä. Peruna korvasi kaskissa viljellyn nauriin 1800-luvulla.

 

1.8.2   Turnipsi

Kun karjanhoidon kehittyessä juurikasveja alettiin käyttää karjanrehuna, osoittautui englantilaistyyppisen vuoroviljelyn myötä 1800-luvun alkupuolella maahamme levinnyt turnipsieli rehunauris suurimmat hehtaarisadot antavaksi rehujuurikasviksi. Rehunauriin viljely laajeni voimakkaasti 1920-luvulla, mutta taantui sittemmin. Sen tilalle tuli pohjoisessa vihantarehuna viljelty tavallisen nauriin ja rehunauriin risteytys naattinauris, etelässä ensinrehujuurikas (Beta vulgaris f. campestris) ja 1950-luvulta lähtien rehujuurikkaan ja sokerijuurikkaan risteytysrehusokerijuurikas.

1.8.3   Lanttu             

Lantun viljelyn pääaluetta oli Etelä-Suomi Etelä-Pohjanmaata myöten. Täällä se korvasi jossain määrin idän kaskinaurista. Lantun viljely levisi vasta 1800-luvulla Itä-Suomeen, jossa kaalin viljely oli yleisempää, luultavasti myös vanhempaa. Sekä lantun että kaalin taimet oli kasvatettava aluksi taimilavoissa ja siirrettävä vasta niiden kunnolla noustua avomaalle.

1.8.4   Sokerijuurikas

Sokerijuurikasta on viljelty jossain määrin jo 1900-luvun alusta lähtien, mutta se alkoi yleistyä vasta sen jälkeen kun Turkuun oli perustettu v. 1919 juurikassokeritehdas, Samanlaisia tehtaita on sittemmin perustettu muutamia lisää. Nykyään vähäistä, koska tehtaita lopetettu, koska viljelijät lopettivat viljelyn.

 2        PELLON RAIVAUS VANHAAN AIKAAN

2.1       Kaskiviljely

Kaskiviljely on yksi polttoviljelyn muoto, jossa viljely perustuu alueen maanpinnan ja puuston polttamiseen. Kaskeaminen mahdollisti ravintokasvien kasvattamisen raivatussa metsämaassa, väestön levittäytymisen uusille alueille sekä väestönkasvun. Kaskiviljely oli maamme yleisin vilje- lymenetelmä 1800-luvulle asti, jolloin se alkoi väistyä peltoviljelyn tieltä. Kaskissa viljeltiin ruista, ohraa, kauraa, tattaria, naurista ja pellavaa.

 

2.2   Uudisraivaus

                                   

     Uudisraivaus on uuden pellon tai laitumen raivaamista viljelykelpoisesta metsämaasta, suosta tai niitystä. Suurin osa Suomen raivauksista on suoritettu käsivoimin kuokkimalla. Myöhemmin niittyjen ja vanhojen laidunalueiden raivaamisessa käytettiin tavallisesti hevos- tai traktoriauraa. Ensimmäinen työvaihe raivauksessa oli puuston poistaminen joko kaatamalla puut juurineen kirvestä ja kankea käyttämällä tai suorittamalla avohakkuu, jonka jälkeen kannot nostettiin kangen, erilaisten nostolaitteiden tai räjähdysaineiden avulla maasta ylös. Sarkaojat ja lohkon reunaojat kaivettiin käsivoimin lapiolla. Uudisraivauksessa raivattava alue muutettiin pysyvästi pelloksi, kun taas kaskeamisessa viljelmä oli väliaikainen ja palasi muutaman vuoden kuluttua takaisin luonnontilaan.

Pellonraivuu vaati paljon ihmistyötä

 

3        PELLONRAIVAUS NYKYÄÄN

3.1       Johdanto           

 

Tänäpäivänäkin Suomessa raivataan metsää pelloksi. Tilakoot kasvavat ja pellon hinta on korkea, eikä peltoa ole aina edes myytävänä. Ennen pellon raivausta on otettava huomioon maa-aines, maan muodot, sijainti. Pellon pohjaksi kannattaa valita ravinnerikas maaperä jossa on mahdollisimman vähä kiviä. Mitä lähempänä tilaa raivattava pelto on sitä parempi se on viljely kannattavuuden kannalta.

 

3.2   Raivaus vaiheittain

Pellon raivaus on nykyaikana koneistettu operaatio. Ensin kaadetaan metsä ja kerätään puuaines talteen. Puut voidaan myydä ja myyntituloilla kustantaa raivauksen kuluja, esimerkiksi urakoitsijan palkkaus.

 

Kun puuaines on kerätty talteen poistetaan kannot, yleensä kaivuria hyödyntäen. Kantojen poiston yhteydessä kerätään isot kivet maasta ja kuljetetaan pois. Kivet voidaan myös murskata murskalla ja hyödyntää esimerkiksi peltopohjan epätasaisuuden tasoittamiseen.

 

Nyt kun peltopohjalta ollaan poistettu kivet, kannot ja epätasaisuudet korjattu voidaan suorittaa jyrsintä. Pellon pohja jyrsitään kuohkeaksi.

 

Huonoja puolia: Pellon raivaukselle ei myönnetä tukea helposti, eikä raivattu pelto ole viljelys kelpoinen pariin ensimmäiseen vuoteen.

 

 

4        SALAOJITUS ENNEN VANHAAN

 

Ihminen on pyrkinyt säätelemään maaperän vesitaloutta suunnilleen yhtä kauan kuin on viljellyt maata. Siitä on löydetty merkkejä jo varhaisimpien, suurten jokien varsille Kiinassa, Intiassa ja Lähi-idässä syntyneiden kulttuurien jäljiltä.  Jo yli 2000 vuotta eKr. Tigris- ja Eufrat jokien sekä Niilin laaksojen maata viljelevät kansat sovelsivat erilaisia kastelu ja kuivatus menetelmiä. Ensin käyttöön ovat tulleet tietysti avo-ojat, mutta myös nykyisellä salaojituksella on juurensa varhaisissa kulttuureissa. Muinaiset babylonialaiset käyttivät mm. hautapaikkojen kuivatuksissa poltettuja rei´itettyjä sekä poikkileikkaukseltaan pyöreitä saviputkia.

 

Brittien nousu salaojituksen kärkeen käynnistyi 1600-luvun puolivälin jälkeen, jolloin sikäläinen maatalous alkoi kaupallistua. Englannissa tehdyt salaojat olivat matalia ja turpeella täytettyjä. Niitä ei tehty systemaattisesti, vaan ojat olivat erillisiä märkiin kohtiin tehtyjä.

 

Suomessa salaojituksen historia on jonkin verran nuorempaa kuin useammissa sen naapurimaissa. Varhaiskantaisten kaikenlaisilla kivillä, risuilla täytetyillä ja maalla peitettyjä salaojia on tutkimusten mukaan Suomessa tehty jo 1700-luvun alkupuolella. Varhaiskantaisen salaojituksen uskotaan saaneen alkunsa talonpoikien omana keksintönä jossain Saimaan ympäristössä, josta se levisi lähinnä Itä-Suomeen.

 

Suomessa ei vielä 1800-luvun alkupuolella paljon tiedetty Englannissa keksityistä maanparannusmenetelmistä, jälkeenjääneisyyteen oli jo maantieteellisetkin syynsä.  Valistuneille lukutaitoisille Suomalaisille tietoa alkoi tihkua 1840-luvun alkupuolelta lähtien ruotsalaisen maatalouskirjallisuuden välityksellä, sekä englannista ruotsiksi käännettyjä kirjoituksia. Vuonna 1840 Talousseura perusti Tammelassa sijaitsevalle Mustialan tilalle maanviljelysopiston, jossa pian alettiin kokeilla erilaisia menetelmiä salaojitukseen.  1846 vuonna Mustialassa tehtiin ojituksia ”Skotlantilaisen” menetelmän mukaan, 1852 esiteltiin ensimmäistä kertaa tiilisalaojaputket julkisesti ja järjestettiin salaojitusnäytös, jossa käytettiin tiiliputkia. Viisi vuotta myöhemmin esiteltiin mahdollisesti Suomen ensimmäinen tiiliputkia tekevä kone, modernin salaojituksen aikakauden alkuna voidaan pitää vuotta 1858, jolloin maahan saatiin kaivattuja asiantuntijoita suunnittelemaan ja neuvomaan ojituksen toteutuksessa.

 

Suomailla käytettiin hylkylaudoista kokoon naulattuja neli- tai kolmikulmaisia lautaputkia, koska suomailla ne säilyttivät asentonsa paremmin kuin tiiliputket. Lautaputkien rakenteellisia yksityiskohtaisia koulukuntia oli useita.

 

 

5        SALAOJITUS NYKYÄÄN

5.1       Salaojituksen tarkoitus ja toiminta

 

Salaojituksen päätavoitteinen tarkoitus on kuljettaa maaperässä oleva vesi pois salaojia pitkin. Salaoja putki itsessään on yleensä nykypäivänä muovia ja noin 40mm leveää putkea missä on reikiä joista maaperän vesi pääsee putken sisälle ja pois pellolta. Eli ytimekkäästi Salaojat ovat rei'itettyjä putkia, jotka kulkevat maanpinnan alla. Salaojituksessa ns imuputket liitetään kokoaja putkeen mikä kuljettaa veden ojaan pois pellolta. Kokoojaputki on suurempi noin 80-160mm kokoinen putki mikä kulkee pellolla laskevasti milloin vesi pääsee pellolta pois. veden kulkeutumiseen maaperästä vaikuttaa suuresti hyvä laatuinen sora ja ns. soransilmien riittävä määrä.  Salaojitus lisää viljelypinta-alaa ja helpottaa maan tiivistymistä aiheuttavaa liikkumista raskailla peltokoneilla. Nykyään Suomen pelloista yli puolet on salaojitettu.

 

Salaojitus lisää merkittävässä määrin pellon hyötypinta-alaa, sillä avo-oja vie oman leveytensä lisäksi jonkin verran maa-alaa myös siitä syystä, ettei aivan ojan vieressä voida käyttää maatalouskoneita. Peltoalueilla salaojat kaivetaan koneellisesti ja salaojaputki painetaan kiepistä maan sisään salaojituskoneella.

 

5.2       Ympäristövaikutukset

 

Pelloilta vesistöihin tulevasta ravinnekuormasta merkittävä osa johtuu ojituksen huonosta toimivuudesta. Ojien huono toimivuus aiheuttaa pintavalunnan kasvua, jolloin eroosio ja ravinteiden huuhtoutuminen lisääntyvät. Salaojitus vähentää pintavaluntaa, jolloin kiintoaineen ja siihen sitoutuneen fosforin huuhtoutuminen on vähäisempää kuin sarkaojitetuilta pelloilta. Salaojitus vähentää kiintoaineen ja siihen sitoutuneen fosforin huuhtoutumista, mutta lisää nitraattitypen huuhtoutumista .

5.3       Salaojituskoneet

 

 

·      


Salaojituskone, soramara ja kaivinkone

 

 

6        ÄESTYS ENNEN JA NYT

 

Äestämisen tarkoituksena on auran viillon kuohkeuttaminen jolloin kylvösiemen pääsee paremmin muhevaan maahan. Kynnön jäljiltä maa on myös epätasainen ja laaja joten äestämällä saadaan parempi tasainen pinta ja veden haihtumispintaa saadaan pienemmäksi, näin siis kosteus säilyy paremmin maassa. Äes pienentää maata ja näin se mahdollistaa paremmat kylvö olosuhteet. Tavallisilla äkeillä muokataan maa normaalin kynnön syvyyteen, hävitetään rikkaruohoja, mullataan lannoitusaineita jne. Äkeet työstävät osat muokkaavat maata osaksi leikkaamalla tai repimällä, osaksi piikkien tuottamilla iskuilla pienentämällä maakokkareita.

6.1       Äesmalleja

 

Vanhin multausväline ja äes lienee aikojen alussa käytetty kuusipuun latvuksesta oksanpätkineen muotoiltu käsihara. Tätä suurentamalla juhtavetoiseksi on keksitty nykyisten äkeidemme esi-isät.

 

Risuäes; Käsiharan varteenotettavaksi kilpailijaksi nousi rautakaudella risuäes. Laite valmistettiin halkaistuista, lyhytoksaisista kuusipölleistä, joita vitsastettiin puolen kymmentä rinnakkain parin poikkipuun varaan. Äkeen kumpaankin päähän tehtiin vitsaksista lenkki, johon kiinnitettiin työskentelyn ajaksi vetokoukullinen aisapari.

Raamiäes;  Risuäkeen ensimmäinen syrjäyttäjä raamiäes kuuluu Suomessa varhaiskeskiajalla etelän suunnalta omaksuttuihin maatalousvälineisiin. Sitä käytettiin kylvösiemenen multaukseen, kylvöalustan valmisteluun, rikkaruohojen vastustamiseen, elonkorjuujätteiden ja navettasonnan hajottamiseen ja maahan sekoittamiseen sekä maanpinnan tasoittamiseen.

 

 

Polkuäes; Satakunnassa ideoitiin kenties jo 1600-luvulla, mutta viimeistään 1700-luvun puolivälissä polkuäes, jonka päällä äestäjä seisoi työskennellessään. Painopistettä jalalta toiselle muuttamalla sai välineen seuraamaan maanpinnan epätasaisuuksia samalla kun piikit puhdistuivat roskista ja siemen sekoittui maahan tehokkaasti.

 

 

Rullaäes; Sepän tekemää rullaäestä kokeiltiin jo 1700-luvun loppupuolella, mutta laajempi valmistus alkoi vasta 1840-luvulla ja yleistyminen vuosisadan lopulla. rullaäkeessö oli puukehys ja puutelat naula- tai lapiomaisine piikkeineen joskus myös keskimmäiseen telaan laitettiin veitset. Yhden hevosen vedettävän äkeen työleveys oli 0,7 metriä ja kahden hevosen vedettävän noin metri.

 

 

Jousiäes; tämä oli ensimmäinen laajalle levinnyt tehdastekoinen äes. Jousien asentoa ja siten myös ottavuutta voitiin säädellä ruuveilla. Yhdellä hevosella vedettävässä mallissa oli 7 piikkiä, kahdella hevosella vedettävässä 9-11 piikkiä. Työsyvyys vaihteli 8-12 cm:n välillä. Tälläisillä äkeillä saatiin muokattua päivässä 1-2 ha:n ala.

 

 

 

Lähestyttäessä nykyaikaa, äkeet ovat vuosikymmen vuosikymmeneltä suurentuneet. Ensimmäinen suuri mullistus lienee se kun traktorit yleistyivät ja viljelijä saikin vain istua jöröttää traktorin penkissä, eikä tarvinut enää kävellä äestä vetävän hevosen perässä. Äkeen perusidea on kuitenkin kehityksestä huolimatta pysynyt aikalailla samanlaisena; tarkoituksena siis on nykypäivänäkin muokata maata kylvökuntoon.

 

 

7   KYLVÄMINEN ENNEN JA NYT

 

 

Ihminen on kylvänyt jo maaviljelyksen alkuajoista saakka, joka juontaa juurensa jo kivikaudelle. Tuolloin ihminen teki siemenelle pienen kuopan maahan kepillä ja laittoi siemenen siihen. Pian huomattiin, että on helpompi ja nopeampi tapa kylvää, kun vetää maahan vakoja johon siemenet laitetaan. Näin syntyi riviviljely ja tämä on edelleen käytössä puutahraviljelyssä. Kolmas kylvö muoto on hajakylvö, jossa peltoon tehtiin vakoja johon siemenet heiteltiin. Tämän myötä kylvöteho parani, kylvö tapa on ollut käytössä rautakaudelta lähtien.

 

Maanviljelyksen vuotuiskierrossa oli kaksi tärkeää kylvökautta. Toinen kesti toukokuun lopulta juhannukseen ja toinen elokuun puolivälistä sen loppuun. Tarkka kylvöaika katsottiin luonnon tarjoamista enteistä, jotka ankkuroitiin parhaastaan keskiajan katolisten pyhimysten merkkipäiviin.

 

Kylväminen oli isännän velvollisuus, pohjois-pohjanmaalla naiset kylvivät. Hyvä kylväjä kylvi kahdeksan tunnin päivän aikana 6-8 hehtaaria. Koska siemen oli Kallis arvoista, kylväjän piti olla taitava ja saada kylvettyä siemenet tasaisesti. Kylvösiemen oli kylväjän edessä josta hän kylvi siemenet.

 

Ensimmäinen nykyaikainen rivikylvökoneen kehitti Englantilainen Jethro Tull vuonna 1730, koneessa oli kuitenkin hirveästi vikoja. Toimivankylvökoneen kehitti saksassa 1750.  Vuonna 1760 Ranskalaisen Chateuvieux´n rakentamaa konetta pidettiin edistyksellisenä, sen syöttölaitteen ansiosta. James Cook oli Englantilainen pappismies ja paranteli 1780-luvun laitetta edelleen. Mallia kehitteli edelleen Englantilainen Garett & Sons yritys, laite oli tuolloin ensimmäinen tehdasvalmisteinen kylvökone. Malli esiteltiin maailmannäyttelyssä vuonna 1851. Tuossa koneessa oli toimiva syöttö, hyvä multaus ja oikea siemenen syvyyden asettelu. Rivikylvökoneet ovat tulleet pohjolan suurtiloille vasta 1800-luvun jälkipuolella, Mustialan maatalousoppilaitokseen kylvökone hankittiin vasta 1881.

 

Nykyaikaiset kylvökoneet pohjautuvat paljon tuon aikaisiin koneisiin ja toiminta periaatteisiin. Nykyaikaisessa kylvökoneessa on siemen/lannoitesäiliöt, erilaisia vannas vaihtoehtoja. Työtehoiltaan nykyaikaiset koneet ovat huippuluokkaa. Nykypäivän koneilla voidaan myös, kylvää muokkaamattomaan maahan suoraan, näitä koneita kutsutaan suorakylvökoneiksi. Ja kaikki tämä kehitys on lähtöisin vain kepistä.

 

 

 

 

8   PUINTI ENNEN VANHAAN

 

Viljan korjuun ja kuivumisen jälkeen vuorossa on viljan puiminen. Puintitavoissa on eroja Länsi- ja Itä-Suomen välillä vaikka menetelmät olivat samat. Länsi-Suomessa vilja vietiin puintia varten kiuashuoneen vieressä olevaan puintihuoneeseen eli luuvaan. Itä- Suomessa vilja puitiin kiuashuoneen lattialla. Lyhteet sijoitettiin lattialle paririveihin tähkät vastakkain jonka jälkeen lyhteiden side viillettiin puukolla auki. Maan länsiosissa puiminen suoritettiin tavallisesti Mikkelinpäivän ja Pyhäinmiestenpäivän välillä. Itä-Suomessa puitiin riihen kiuashuoneen lattialla vähän kerrallaan pitkin talvea.

 

Puintimenetelmät kehittyivät ajan mukana aina vain käytännöllisemmiksi, tehokkaammiksi sekä vähemmän kehoa rasittaviksi. Ennen puimakoneita voidaan sanoa olleen neljä erilaista puintitapaa:

 

8.1   Polkeminen

Vanhin puintimenetelmä oli polkeminen. Siinä viljaa puitiin nimensä mukaisesti jaloilla polkemalla. Hevosten poljettaminen jyvien irrottamiseksi tähkistä on meillä harrastettu Varsinais-Suomesta Päijänteelle ulottuvalla alueella sekä Etelä-Pohjanmaalla Lapuan tienoilla. Menettely on Suomessa kuitenkin nuorehko, kevätviljan jalkatamppauksen sovellutus.

 

8.2   Kepakko- ja oksavarstapuinti

 

Toinen vanhakantainen tekniikka oli lyödä viljaa puintikepillä. Molemmat menetelmät ovat käytössä laajoilla alueilla maailmaa vielä tänä päivänä. Meilläkin vanhin puintiväline oli yksipuinen, oksasta ja rungonkappaleesta veistetty kepakko eli oksavarsta. Pitkä oksa toimii varstan kahvana ja rungosta veistetty osa iskurina, jolla lyödään levitetyn viljan tähkiä jyvien irrottamiseksi. Osiin näistä oksavarstoista saatettiin kirjoittaa vuosiluku tai omistajan nimikirjaimet, mutta se tehtiin vain sellaisiin yksilöihin jotka olivat osoittautuneet erityisen hyviksi ja joita ei sovi hukata. Tätä työvälinettä käytettiin Päijänteen levyisellä vyöhykkeellä länsirannikolta Laatokalle saakka, sekä Pohjois-Hämeessä ja Kainuussa.

 

8.3   Nivelvarsta

Oksavarstaa nuorempi ja tehokkaampi on nivelvarsta. Siinä on varsi ja iskuri sekä niitä yhdistävä nivelside. Nivelvarstoilla puitiin useamman henkilön toimesta yhtä aikaa kehässä kulkien ja lyöden eli tappaen tähkistä jyvät irti. Työ oli pölyistä ja raskasta. Se aloitettiin varhain aamulla, ja monesti talot kilpailivat kuka aloitti ja lopetti puinnin ensimmäisenä. Varstoja tunnettiin useita tyyppejä jo keskiajalta lähtien. 1800-luvulla käytössä olleesta materiaalista voidaan rakentaa kymmenkunnan mallin typologia iskurin ja varren yhdistysmekanismin perusteella. Malleilla on myös selkeät maantieteelliset levinneisyysalueet. 

 

8.4   Puintihäkki

Maan lounaisosissa puitiin paitsi luuvan lattialla, myös pieksemällä sälepohjaista sänkyä muistuttavan puintihäkin eli reslan päälle asetettua viljaa lyhyellä kepillä. Tähkien naputtelu kevyellä kepakolla häkin päällä oli selkää säästävää, mutta tulokseksi ei saatu enää pitkiä katto- ja sänkyolkia eikä tulos ollut muutoinkaan yhtä puhdas kuin lattialla varstalla puiden saavutettu.
Puintihäkin levinneisyysalue ulottui Uudeltamaalta Pohjanmaalle. Sen tärkeä leviämiskeskus oli Tammelan pitäjässä sijaitseva Mustialan maatalousoppilaitos, jonka oppilaat veivät tämän uutuuden kotiseudulleen. Ratkaisu juontaakin Mustialan maatalousoppilaitoksesta, ja paikoin menettelyä on nimitetty mustialaisittain puimiseksi. Se kuuluu 1800-luvun puolivälissä meikäläisen oppineiston taholta lähteneisiin maataloustöiden tehostus- ja kevennysyrityksiin.

 

Seuraavaksi kuvaan astuikin puimakoneet jotka helpottivat suuresti viljan puintia samalla säästäen aikaa ja ihmistä.

 

 

 

9   PUINTI NYKYPÄIVÄNÄ

 

 

Leikkuupuimuri on kone, jolla korjataan vilja ja erotellaan jyvät oljista ja ruumenista.

 

Suomalaisten viljakasvien lisäksi leikkuupuimuri soveltuu herneen, härkäpavun, öljykasvien ja lisävarustettuna esimerkiksi maissin ja riisin korjuuseen. Ensimmäiset hinattavat leikkuupuimurit valmistettiin 1920-luvulla ja ensimmäiset itsekulkevat leikkuupuimurit toisen maailmansodanaikana. 1960-luvulla ne syrjäyttivät traktorivetoiset puimurit.

 

 

9.1   Leikkuupuimurin toiminta

 

Puimurissa etummaisena on leikkuupöytä, joka katkaisee viljan ja siirtää sen puintikoneiston käsiteltäväksi. Leikkuupöydän korkeutta säädetään hydraulisylintereillä ja siinä on yleisimmin kaasukelloon perustuva kevennysjärjestelmä, joka auttaa pöytää myötäilemään maanpinnan muotoja. Laonnostokelan avulla ohjataan korret halutulla tavalla syöttöruuville.

Jyvät irrotetaan tähkistä puintikelalla, jonka alla sijaitsevan varstasillan läpi pudonnut materiaali siirretään seulastolle, jossa puhaltimen avulla erotellaan ruumenet jyvistä. Oljet ohjataan kohlimille, jotka ottavat talteen jyvät, jotka eivät irronneet puintikelalla. Kohlimet ovat porrastettuja levyjä, joita heilutetaan edestakaisin. Kohlimien korvaamiseksi on esitelty useita erilaisia ratkaisuja, lähinnä erilaisia pitkittäisiä ja poikittaisia erottelurumpuja. Näitä käytetään suurimmissa puimureissa.

 

Oljet voidaan silputa puimurin takaosassa olevalla silppurilla lyhyiksi kynnön helpottamiseksi. Jyvät siirretään elevaattorilla ja/tai ruuvilla viljasäiliöön. Viljasäiliö tyhjennetään tyhjennysruuvin avulla perävaunuun.

 

Kääntyvät pyörät ovat puimurissa takapäässä. Ohjaamo on sijoitettu useimmiten koneen keskelle puintikelan yläpuolelle. 1980-luvun alkupuolelta lähtien puimureissa on yleisesti ollut umpiohjaamo, joka parantaa huomattavasti työskentelymukavuutta pölyä ja sääolosuhteita vastaan.

Ajovoimansiirto on nykyisissä puimureissa hydrostaattinen. Aikaisemmin käytettiin kiilahihnavariaattoria ajonopeuden säätämiseen. Puimurin on työskenneltäessä käytävä aina täydellä pyörimisnopeudella.

 

 

 

10   KYNTÖ ENNEN JA NYT

 

 

Kyntö irrotti maan viiluksi ja käänsi sen. Käännön yhteydessä viilut murtuivat ja niiden väliin jäi maan tilavuutta lisääviä rakoja. Syntyneet huokoset päästivät kasvien juuret helpommin etenemään kuin tiivis kyntämätön maa ja tekivät yhtäältä maan ilmavaksi ja toisaalta saattoivat myös varastoida vettä. Maan kuohkeuttaminen vilkastutti pieneliötoimintaa, jolloin vapautui kasveille käyttökelpoisia ravinteita. Kyntämällä saatiin mullatuksi kasvinjätteet ja karjanlanta, joista edelliset lisäsivät muokkauskerroksen humuspitoisuutta, kun taas karjanlannan multaaminen hidasti typen haihtumista.

 

Syksyllä käännettiin, vältättiin, kaikki seuraavana keväänä kevätkylvöön aiotut pellot. Syyskyntö nopeutti maan kuivumista keväällä, joten kasvukauden alku päästiin hyödyntämään maksimaalisesti. Savimaalla syyskyntö suurensi roudalle alttiina olevan pellon pintaa. Routa puolestaan murusti saven ja helpotti kylvömuokkausta. Lisäksi savimaiden kevätkyntö saattoi aiheuttaa liiallista kuivumista, kun taas hikevillä mailla se joudutti maan lämpenemistä.

 

Maanmuokkaus tehostui kun voimanlähteeksi otettiin ihmisen asemesta Hevonen vetoeläimeksi.

 

Viljelytekniikan mullistus koukusta kääntöauraan

Alkeellisin kyntöväline oli suuri puinen koukku.

Hevosen vedettävä kaariaura.

 

Aikanaan siirryttiin koukusta auraan, mutta tämä ei tapahtunut hetkessä. Auraa kehitettiin pikku hiljaa mm. teräskärki oli menestys kuluvan puu kärjen sijaan.

 

 

 

Mustialan maatalousopppilaitoksen pajassa valmistettu kääntöaura 1870-luvun alusta.

 

Tunnetuin tehdastekoinen hevosvetoinen kääntöauramme Fiskars (1920)

 

Tämän päivän hevoskyntöa lajin SM-kilpailuissa.

 

Nyky kynnössä  hevoset potkivat konepeltien alla!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

lähteet

http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/peltoviljely/peltokasvit.htm.

 

http://portal.hamk.fi/portal/page/portal/HAMKJulkisetDokumentit/Koulutus/Koulutusohjelmat/maaseutuelinkeinot/Portletit/Maaseutuelinkeinojen_kon_portletit/Nieminen_Piritta.pdf

 

http://www.kantrilehti.fi/blogit-ja-kolumnit/kolumnit/reilun-raakaa-pellonraivausta-1.4139

 

http://www.kirjastovirma.net/ka/kuvat/311.jpeg

 

http://tube.7s-b.com/pellon+raivaus/

 

Suomen salaojituksen historia, Heikki Aarrevaara

 

http://www.ymparisto.fi/default.asp?node=13249&lan=fi   

 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Salaoja

 

http://www.ymparisto.fi/default.asp?node=13249&lan=fi

 

http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/peltoviljely/akeet.htm

 

http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous 

 

http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/peltoviljely/kylvo.htm#astia

 

http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/peltoviljely/vetojuhdin.htm

 

http://www.satakunnankansa.fi/cs/Satellite/Satakunta/1194650447005/artikkeli/Satellite?c=Page&childpagename=SKA_newssite%2FAMLayout&cid=1192553427617&pagename=SKAWrapper

                                               

http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/peltoviljely/vetojuhdin.htm

Iiro Lintula, Janne Karkkula, Sami Myllö, Heikki Linnamaa, Ville Laaksonen, Hanna Kylmälä, Janne Hoskola, Aki Ahola, Timo Jarmunen, Heikki Kinnunen





 

 

 

 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2017