Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava
Nautojen ruokinta – appeesta seosrehuun

 

Nautojen ruokinta 1700- ja 1800-luvuilla

Talviruokinta

Talvella karjanhoito oli raskasta ja aikaa vievää. Karjaa ruokittiin tiheään, sillä ruokintakertoja oli tavallisesti viisi, mutta talvipäivänä saatettiin navetalla käydä jopa yhdeksän kertaa. Karjan ruokkimiseen kului siis lähes koko päivä. Navetan työt aloitettiin aamulla neljän viiden aikaan, sillä pelkästään naudoille syötettävän hauteen valmistaminen ja keittäminen vei paljon aikaa.

Ongelmana talviruokintakaudella oli rehun riittämättömyys. Vaikka kesällä oli kerätty mahdollisimman paljon heinää talteen, ei sitä saatu Pohjanmaata ja Perä-Pohjolaa lukuun ottamatta riittävästi. Heinävarastoa yritettiin täydentää rikkakasveilla ja nokkosilla. Järvien ja merenpoukamien lähettyviltä kerättiin kortetta, kaislaa ja ruokoa. Myös juuresten, kuten nauriiden ja lanttujen naatit otettiin talteen. Karjalle saatettiin tehdä myös lehdeksiä mm. koivusta, haavasta ja syksyisin lepästä. Viinan kotipoltossa syntynyt rankki syötettiin myöskin karjalle.

Lehmät lypsivät pääasiassa vain kesäaikaan huonosta talviruokinnasta johtuen. Ravinnon vähentyessä lehmät menivät umpeen eli maidontuotanto lakkasi. Lehmien ensisijaista talviruokaa olivat oljet ja haude. Hauteessa oli kesällä kerättyjä erilaisia kasveja, jotka hakattiin silpuksi ja haudutettiin padassa. Lisukkeeksi saatettiin lisätä ruuan tähteitä tai hevosen lantaa. Keväällä, pari viikkoa ennen poikimista, ruokintaa parannettiin. Esimerkiksi oljet vaihdettiin heinään. Karjan juottaminen tapahtui monin paikoin siten, että karja laskettiin keskipäivällä kaivolle juomaan.

Kevään vähänkin viivästyessä, tuli hätä karjan ruokinnassa. Pahimmassa tapauksessa saatettiin purkaa olkikattoja tai kaivaa jäkälää lumen alta ruuaksi. Lehmät saattoivat talviruokintakauden jälkeen olla niin heikossa kunnossa, etteivät päässeet omin avuin ulos navetasta. Lehmät pyrittiin saamaan keväisin mahdollisimman aikaisin ulos, sillä rehuvarastot olivat niin niukat.
Talviruokinta parantui viime vuosisadan loppupuolelta lähtien ja sen seurauksena myös lehmien lypsykausi piteni ja maidontuotanto lisääntyi.
 

Kesän ruokinta: laidunkausi

Kesä oli karjanhoitajille helpompaa aikaa, sillä karja keräsi itse ravintonsa luonnosta. Karjan laskuun ulos laitumelle vaikuttivat sääolot sekä uskomukset ja perinteiset tavat. Maan länsiosissa laiduntaminen aloitettiin yleensä vappuna, itäosissa maata Yrjön eli Jyrkin päivänä (23.4) tai Ristin päivänä (3.5). Jos maa oli vielä jäässä ja laiduntaminen mahdotonta, päästettiin karja vain hetkeksi jaloittelemaan ja ajettiin sitten takaisin navettaan odottamaan kevään tuloa.
Karjan laidunta olivat kylää ympäröivät metsät. Pellot ja niityt olivat kesällä tiukasti aidattuja, jottei karja päässyt niihin. Ainoastaan keväisin ennen kylvämistä ja syksyllä heinän- ja viljankorjuun jälkeen sai karja laiduntaa myös pelloilla ja niityillä. Pikkuvasikoita ja härkiä varten oli aitauksia talojen lähellä. Rannikolla ja saaristossa osa karjasta voitiin viedä laidunsaariin, joista kertovat sellaiset luotojen ja saarten nimet kuin Hevosluoto, Härkäluoto, Lammassaari tai Vuohisaari.

Vanhoissa tiheissä kyläyhteisöissä oli yhteinen paimen, joka pestattiin tavallisesti kesäkaudeksi. Nuoremmilla asutusalueilla, missä talot sijaitsivat hajallaan, jokainen talo huolehti itse karjastaan. Vanhastaan paimenet ovat olleet aikuisia miehiä. Illaksi karja ajettiin metsästä kotiin ja lypsettiin aidatussa tarhassa tai kesantopellolla. Itä- ja Pohjois-Suomessa sytytettiin lypsyn ajaksi lehmisavu, joka piti hyttyset ja muut syöpäläiset loitolla lypsettävistä lehmistä. Karjan koossa pitämiseksi ripustettiin kellokkaaksi valitun lehmän kaulaan lehmänkello. Muu karja tottui seuraamaan kellokasta ja paimen pysyi selvillä missä karja liikkui. Monin paikoin, esimerkiksi Savossa, oli tapana, että emäntä tai karjapiika meni kappaleen matkaa karjaa vastaan ja kutsui kaikuvalla äänellä karjaa kotiin.

Pohjois- ja itäosissa maata karja oli tapana viedä kesäaikana hyvinkin kaukana sijaitseville luonnonniityille. Karjan hoitoa ja maitotaloutta varten rakennettiin sinne karjalle suoja ja majanemännälle asunto. Maito valmistettiin voiksi majalla ja valmis voi kuljetettiin säännöllisin väliajoin kotiin. Pisimmälle kehittynyt karjamajalaitos oli Keski-pohjanmaalla. Etelä-Pohjanmaalla karjamajat olivat ns. puolikarjamajatyyppiä, joista maito kuljetettiin kotiin päivittäin ja karjan hoitajalla oli mahdollisuus yöpyä kotona.
Nykyään karjat laiduntavat aidatuilla alueilla vapaasti ja ne tulevat sisälle lypsylle. Joskus on hankalaa toteuttaa laidunnusta lisääntyneen karjamäärän vuoksi ja laitumet eivät välttämättä riitä koko kesäksi.
 

Muutoksen tuulia 1900-luvulla

Karjatalous oli enimmäkseen vain maatalouden tukena 1900-luvulla – eläimet olivat todella tärkeitä työjuhtina sekä niistä sai lantaa pellolle. Maito ja liha olivat vain sivutuotteita. Toisaalta taas kesällä maidosta kirnuttu kesävoi oli hyvä myyntivaltti.
                     
1900-luvun vaihteessa alkoi lehmien jalostukseen, ruokintaan ja hoitoon liittyvä aikakausi. Tutkimusten, opetusten sekä neuvonnan tulokset alkoivat näkyä jo selvästi maidontuotannossa 1920 -ja 1930 -luvuilla.
                     
A.I. Virtasen kehittämä AIV -rehu oli strateginen valinta lypsykarjan ruokinnassa. Sen vaikutukset näkyvät vielä tänäkin päivänä. AIV-rehun käyttö pysyi 1960-luvun loppuun saakka vain 5-10% rehuyksiköstä, jonka jälkeen nurmirehun korjuu ja säilöntätekniikka lisäsi säilörehun käyttöä.
                     
Kun 1970-luvun lopulla säilörehu tuli osaksi lehmien perusrehua, se muutti paljolti niiden elinympäristöjä eli navettojen ulkonäköä sekä sisustusratkaisuja. Lyhytparsi korvasi pitkän parren ja runsas säilörehun syöminen edellytti vapaata ruokintaa. Kaikkein uusin vaihe navettojen ympäristöjen muokkaamisessa on parsinavetoiden korvaaminen pihatoilla. Myös lypsytekniikka muuttui sekä lypsyrobotit alkoivat saavuttaa Suomea.
                     
Uusi mullistava tekniikka 1990-luvulla sai rehunjaon aivan uusiin sfääreihin. Enää karjanhoitajan ei tarvinnut jakaa rehua kauhalla ja viskoa säilörehua talikolla vaan uusia ilmestyksiä olivat ruokintarobotit ja väkirehukioskit. Näin ruokinta oli erittäin helppoa eikä niin raskastakaan. Toisaalta taas virheiden sattuessa korjaaminen oli hieman vaikeampaa.
                     
 
Muuntokelpoiseen energiaan perustuva rehuyksikköjärjestelmä otettiin käyttöön 1995, samoin kuten valkuaisen OIV-PTV -järjestelmä. Ne laittavat ruokinnan sellaiselle tasolle, mitä eläin tarvitsee. Se taas alentaa ruokintakustannuksia ja on ympäristölle parempi vaihtoehto.
                     
Tietokoneita on käytetty jo jonkin aikaa ruokinnan ja hoidon apuvälineenä. MAITOISA-ohjelma paljastaa ruokinnan ja hoidon puutteet hyvin selkeästi. Terveyden tarkkailua tutkitaan vieläkin paremmin ja siihen ollaan myös kehittämässä uusia ohjelmia, joista voisi olla siihen apua. Tekniikka tuo paljon helpotusta maatilan arkeen.
                     
Nurmirehu säilyttää varmasti asemansa sisäruokintakauden perusrehuna. Korjuuketju on pitkästi koneistettu. Luomu, ekologisuus ja kaikki luontoon liittyvä on tulevaisuutta – luomumaitoa pitää olla siis tarpeeksi saatavilla. Näitä asioita maatilan omistajien pitää vakavasti pohtia, jos haluaa tulevaisuudessa myydä maitoa tuottavasti.
                     
Nykyään myös lypsykarjayrittäjät ovat hyvin koulutettuja ammattilaisia. Heillä on käsissään tarvittava tieto ja taito, mitä he tulevaisuudessa tulevat varmasti tarvitsemaan. Lypsykarjatalous on ja tulee olemaan erityisen tärkeää Suomessa.

 
Ruokinta nykyään
 
Karkearehut

Omalla tilalla tuotettu säilörehu, kokoviljasäilörehu, heinä tai laidunruoho ovat kaikkien nautojen ruokinnan perusta. Naudan ainutlaatuisuus tuotantoeläimenä perustuu märehtimiseen.
Karkearehun osuus ruokinnan kuiva-aineesta pitää olla riittävä, sillä se takaa pötsin toimivuuden. Käytännössä karkearehun osuus ruokinnan kuiva-aineesta voi vaihdella eläimen iästä riippuen paristakymmenestä sataan prosenttiin.

Yleisin karkearehu on nurmisäilörehu. Erityisesti luomutiloilla käytetään hyväksi nurmipalkokasvien typensidontaominaisuuksia ja apiloita ja virnoja viljellään yleisesti säilörehunurmissa. Kokoviljasäilörehu sopii parhaiten ummessaolevien lehmien peruskarkearehuksi. Kuivan heinän merkitys on jatkuvasti pienentynyt. Olkea voidaan myös käyttää lypsylehmien ruokinnassa kuidunlähteenä tai kylläisyyttä tuovana rehuna etenkin ummessaolevien emojen ruokinnassa.


Teolliset rehut

Teollisia rehuja ovat esimerkiksi teollisesti tuotetut täysrehut, puolitiivisteet ja kivennäiset. Näihin rehuihin lisätään yleensä vitamiineja ja hivenaineita. Teollisten rehujen tuottajia ovat esimerkiksi Suomen rehu, AtriaNauta ja Raisio agro.
 
Teollisia rehuja on tarjolla jokaiselle naudalle, iän ja käytön mukaan. Pikkuvasikoille sekoitetaan maitojuomaa juomarehusta. Isommille vasikoille ja lihanaudoille annetaan kasvua kiihdyttäviä ja tukevia rehuja, jotka sisältävät eritoten kasvulle tärkeitä valkuaisaineita ja kivennäisiä. Lypsylehmille suunnatut rehut on suunniteltu esimerkiksi tuottoisuuden mukaan; niiden tarkoitus on pitää hyvää lypsättävyyttä yllä.

Myös kivennäiset lajitellaan ja niitä suositellaan käytettäväksi nautojen käyttötarkoituksen mukaisesti. Lypsävät tarvitsevat runsaasti kalsiumia, magnesiumia ja natriumia. Ummessaolevien kalsiumin saantia kannattaa rajoittaa, mutta ne tarvitsevat toisaalta paljon magnesiumia.

Hiehojen ja kasvavien lihanautojen perusruokinta eroaa yleensä toisistaan väkirehun käytön suhteen. Jos ruokinnassa on viljaa ja/tai rypsiä, lisäfosforia kivennäisistä ei tarvita. Vähän väkirehua saavien hiehojen kivennäisissä on pieni fosforilisä tarpeen.

Emolehmien kivennäisruokinnassa pahin virhe on syöttää liian paljon kalsiumia ja liian vähän magnesiumia ummessaoloaikana.


Seosrehuruokinta

TMR eli total mixed ration -ruokinta tarkoittaa seosrehuruokintaa, jossa kaikki lehmien ruokinnassa käytettävät rehut sekoitetaan keskenään. PMR eli partial mixed ration -ruokinnalla tarkoitetaan täydennettyä seosrehuruokintaa eli tällöin karkearehujen (säilörehu, kokoviljasäilörehu, heinä ym.) joukkoon sekoitetaan vain osa väkirehusta ja loppu väkirehu jaetaan yksilöllisesti esim. lypsyrobotilla tai ruokintakioskilla. Monipuolinen seos takaa maittavuuden, tasaisen energian ja valkuaisen saannin sekä sopivan teknisen koostumuksen. Päivittäisen rehunjaon toteuttamiseksi seosrehuruokinnassa tarvitaan seosresepti samoin kuin erillisruokinnassa lasketaan rehunjakolista.

Hyvän seosrehun pohjana toimii aina moitteeton säilörehu. Säilörehun tulee olla hyvin sulavaa ja säilönnälliseltä laadultaan moitteetonta. Ruokinnassa käytettävästä säilörehusta tulee aina tehdä rehuanalyysi jonka tulosten perusteella ruokinta rakennetaan. Toisin sanoen muita rehuja käytetään vain täydentämään säilörehua. Säilörehuun lisätään viljaa, kivennäis-, hivenaine- ja vitamiinitäydennys sekä mahdollisesti teollisuuden sivutuotteita. Usein seosrehuruokinnassa kannattaa käyttää teollisuuden sivutuotteita, jos niitä vain on tarjolla, sillä ne ovat usein halpoja (yleensä rahdin osuus hinnasta melkein 100 %) ja niillä voidaan yleensä myös korvata osa rehussa käytettävästä viljasta.

Seosrehuruokinnan periaatteena on säästää aikaa ja rahaa sekä vähentää ruumiillista työtä. Lisäksi seosrehuruokinta on hyvä eläinten pötsin toiminnan kannalta, koska väkirehun ja karkearehun antaminen seoksena vähentää suuriin väkirehumääriin liittyviä haittatekijöitä eli pötsiin ei pääse muodostumaan korkeista väkirehun kerta-annoksista johtuvia happamuuspiikkejä. Lisäksi seosrehuruokinta vähentää päivittäisten rehujen syönnin vaihtelua ja tasaa näin eläinten välisiä kasvueroja.

Maitotiloilla käytetään yleensä partial mixed ration -ruokintaa jotta eläimet saavat seoksen lisäksi tuotantovaiheen mukaisen väkirehutäydennyksen, jolloin menetelmä hyödyntää sekä seosruokinnan että yksilöllisen ruokinnan edut. Lypsylehmille voidaan myös käyttää total mixed ration -ruokintaa jolloin rehuseos tulee tehdä karjan keskituotoksen mukaan. Umpilehmille ja tiineille hiehoille tehdään aina oma rehuseos ja niiden ruokinnassa käytetään huonompilaatuisia rehuja jolloin seosrehuruokinta voikin perustua niillä esim. olkeen.

Lihakarjatiloilla tehdään yleensä yksi seos jota syötetään kaikille, vain alle puolivuotiaille eläimille lisätään valmiiseen seokseen vielä yleensä hieman valkuaista jotta päiväkasvu saadaan kohdilleen.
Seosrehuruokkijan omavalvontaan kuuluu seoksen lämpötilan ja hajun tarkkailu. Liian lämmin rehu on alkanut jo pilaantua ja tämä alentaa rehun maittavuutta. Seosrehu itsessään on oikein hyvä kasvualusta mikrobeille koska siinä on tarjolla runsaasti ravintoa, se on kosteaa ja lisäksi sekoituksen yhteydessä rehumassaa hapetetaan runsaasti. Tämän vuoksi hygieeniseltä laadultaan heikot rehut eivät sovi seosrehun tekoon.

Seosrehun lajittumista tulee myös välttää. Tämä tarkoittaa sitä että rehu tulee valmistaa niin, etteivät lehmät pysty erottelemaan siitä eri raaka-aineita. Liika sekoittaminen ja liian kuiva säilörehu aiheuttavat lajittumista. Lisäksi karkearehun silpun pituus tulee olla sopiva eli noin 3 – 4 cm myös sekoittamisen jälkeen.
Seos voidaan valmistaa seosrehuvaunulla, kiinteillä sekoituslaitteistoilla ja seosrehurobotilla.

Seosrehusekoittimia on kolme erilaista: lapasekoitin, vaakaruuvisekoitin ja pystyruuvisekoitin. Käytettävä karkearehu määrittää käytettävän sekoitintyypin. Liikkuvilla seosrehuvaunuilla voidaan hoitaa sekä rehun valmistus että jakelu eläimille. Joissakin vaunuissa on myös kuivikkeiden levitysmahdollisuus samassa. Kiinteillä sekoittimilla valmistettu rehu taasen jaetaan eläimille automaattisesti erillisellä ruokintalaitteella eli matto-, ketju- tai kiskoruokkijalla.
 
Seosrehukoneisto

Seosrehu- eli aperuokinta alkoi Suomessa noin 20 vuotta sitten ja nykypäivänä se on yhä enemmän kasvattamassa suosiotaan. Seosrehuvaunujen toimintaperiaate on yksinkertainen, niihin kuormataan kaikki rehujakeet ja sekoitetaan keskenään. Sekoitustavoista nykypäivänä yleisin alkaa olla pystyruuvi aiemman vaakaruuvin sijaan. Seosrehuruokintaa pidetään erityisesti suurissa karjoissa työtä helpottavana ratkaisuna. Seosrehuvaunulla rehua voidaan jakaa suoraan navettaan, jos navetan läpi voidaan ajaa vaivatta ja ruokintapöydän leveys on riittävä.

Traktorilla hinattavia seosrehuvaunuja löytyy markkinoilta lukuisia eri merkkejä ja niiden toteutustavat vaihtelevat valmistajan mukaan. Eniten vaihtelua on vainujen koossa sekä sekoitus- että purkuratkaisujen tekniikassa. Kooltaan vaunuja löytyy alle 10 kuutiometristä lähes 50 kuutioon. Käytännössä kaikki hinattavat seosrehuvaunut ottavat sekoitusvoimansa traktorin voimanotosta ja tehontarve vaihtelee vaunun koon mukaan.
Ajettavat seosrehuvaunut ovat hinattavia huomattavasti kalliimpia, sillä ne sisältävät paljon suuremman määrän tekniikkaa. Suomen markkinoilla myydään sekä vaaka- että pystyruuvisekoittimella varustettuja malleja. Lisäksi kaikissa tarjolla olevissa malleissa on rehu-/täyttöjyrsin rehujen keräämisen suoraan vaunuun, mutta mahdollista on myös saada Suomessa erikseen muokattuja ilma jyrsintä olevia malleja. Nämä jälkimmäiset on etupäässä tarkoitettu karjatiloille joissa ruokintapöydän leveys tai muuten ahtaat tilat asettavat tiukemmat rajoitukset konekoolle. Useimmat ajettavat seosrehuvaunut jakavat rehun molemmille puolille.

Tällä hetkellä markkinoilla olevista kaikista vaunuista löytyy vakiovarusteena vaakalaitteet, jolloin oikeiden rehumäärien sekoittuminen onnistuu vaivatta.

Seosrehu voidaan valmistaa myös kiinteällä sekoittimella, josta valmis seos jaetaan eläinten eteen esim. hihnaruokkijalla. Automaattinen täyttöpöytä voi toimia seosrehurobottitiloilla rehujen välivarastona ja täyttölaitteena.

 
Ruokinnan vaikutukset lypsävyyteen

1800-luvun alkupuolella lehmät söivät hyvin ravinneköyhää ja niukkaa rehua, mikä luonnollisesti rajoitti tuotoksen määrää. Kesäaikaan ne laidunsivat niukoilla metsälaitumilla. Talviaikana lehmien ravinto koostui kuivaheinästä, juureksista, lehtikerpuista sekä ohrajauhosta.

Lehmän päivätuotos oli tuolloin keskimäärin 1,5 kiloa. Suomen vaurastuessa 1900-luvulla myös maitotuotteiden kysyntä lisääntyi ja se johti lehmien ravinteikkaampaan ruokintaan. Tuolloin päivätuotos oli keskimäärin 5,5 kiloa. Myös tuotosseuranta ja ruokintasuositukset mahdollistivat tehokkaan maidontuotannon. Nykyään keskimääräinen päivätuotos on jo yli 25 kiloa.

1930-luvulla alettiin valmistaa yleisesti AIV- säilörehua, mikä nosti päivätuotosta runsaasti. Erilaisten valkuais- ja väkirehujen kuten soijan käyttö ruokinnassa yleistyi 1960-luvulla. Täysrehu tuli markkinoille 1970-luvulla ja nosti tuotosta entisestään. 1980-luvulta aina tähän päivään saakka on lehmien kesäruokinta koostunut viljellystä laidunnurmesta ja talviruokinta laadukkaasta säilörehusta sekä erilaisista väkirehuista. 

Ruokinnan lisäksi merkittävä tuotoksen lisääjä oli jalostus. Enää ei käytetty sitä yhtä ja ainoaa naapurin sonnia, vaan alettiin kiinnittää huomiota tuottavaan jalostusainekseen. 1970-luvulla keinosiemennys oli jo arkipäivää ja lypsykarja-aines parani huomattavasti ns. maatiaislehmien väistyessä lypsävämpien yksilöiden tieltä.
 
 
 
  Lähteet:

Lehdet:
Nauta, vuosi 2009, numero 2
Maito ja Me, vuosi 2009, numero 4
Maito ja Me, vuosi 2011, numero 3
Maito ja Me, vuosi 2010, numero 3

Internet:
Ruokintalaitteiden toimivuus ja toiminnallisuus nykyaikaisilla nautakarjatiloilla, Hartikainen Miikka, 2012
https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/47416/Hartikainen_Miika.pdf?sequence=1
http://www.farmit.net


Tekijät:
Johanna Okkonen
Paula Ojala
Janita Kukkonen
Kati Kurki
Laura Laukkanen
Karoliina Korhonen
Sofia Roos
Veera Majava


 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2017