Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava
Naudan hoito ja ruokinta

Navetat
Ennen ajanlaskun alkua kotieläimiä pidettiin varmaan mahdollisimman pitkään ulkona, mutta Suomen ankaran talven takia ne tarvitsivat suojaa. Siihen aikaan rakennuksen seinät olivat ehkä osaksi turvetta ja osaksi savella rapattua oksapunosta. Pystypaalujen kannattama harjakatto oli varmaankin puolestaan olkea tai kaislaa. Rakennuksen väliseinä jakoi sen kahtia asuintilaksi ja varasto- sekä karjasuojaksi. Lisäksi rakennuksissa on usein ollut paalujen kannattama lava, jossa todennäköisesti säilytettiin rehua.
 
1500-luvun alun navetta oli malliltaan matala hirsirakennus, josta lanta luotiin ulos vasta, kun eläinten selät olivat lähellä kattoa. Tällaista navettaa kutsuttiin sonta- eli maanavetaksi ja se oli yleinen Hämeessä, Etelä-Savossa ja Etelä-Karjalassa. Navetoissa ei ollut parsia, vaan lehmät olivat kiinni kytkyillä. Niissä oli pelkkä maalattia ja navetan kyljessä oli mahdollisesti myös pieni rehuvaja. Silloin ei vielä tunnettu erityistä karjakeittiötä vaan maito käsiteltiin joko asuinrakennuksessa tai erillisessä maitokamarissa. Tällaisen navetan tärkein tehtävä oli lannan tuotto ja säilytys. Sontanavetta alkoi väistyä 1800-luvun lopulla sementtilattiallisen navetan tieltä.

Patsasnavetoissa nurkka- ja seinäpatsaat tukivat heinän säilytykseen tarkoitettua yläkertaa eli luhtia. Tällaisia navettoja suosittiin Etelä-Karjalassa ja samanlaisia navettoja oli myös Venäjän Karjalassa ja Inkerinmaalla.
 
1600-luvulla Pohjanmaalle levisi Ruotsista luonti- eli lattianavetta, joka oli karjanhoidon edistyneempi askel. Siitä lanta tyhjennettiin pienten luukkujen kautta ulos päivittäin tai ainakin joka toinen päivä. Niissä oli käytävä ja puulattia keskellä navettaa sekä lanta- ja virtsakourut eli luorit lattian molemmin puolin ja myös parret molemmilla sivuseinillä. Tällöin myös rakennettiin navettojen eteen hakotarhoja, joihin lanta kerättiin. Tällainen navettatyyppi oli yleinen Suomen etelä- ja länsirannikolla sekä Pohjanmaalla, Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Puulattialliset navetat olivat yleisiä pienillä viljelmillä sekä Suomen pohjoisissa osissa 1900-luvulle saakka.

 
Neliskulmaisia ja pyramidikattoisia kesänavetoita oli lähinnä Pohjanmaalla ja Lapissa. Katon huipussa oli ilmatorvi, joka synnytti vedon ja imaisi valoa kohti suuntaavat ötökät pois. Kesänavetoissa karja viihtyi viileinäkin öinä ja itikoilta suojassa.
1700-luvulla lopulla alettiin rakentaa kivinavettoja. 1800-luvun loppupuolella aloitettiin uudenlaisien navettojen rakennus myös mm. tiilestä ja kivestä, mutta kaksikerroksisien rakennusten yläosat olivat usein hirrestä tehtyjä. Lattiat valettiin sementistä ja ikkunoiden määrää lisättiin vanhoihin navettoihin verrattuna ja navetoissa saattoi olla myös vesikorut. Osassa navetoista oli myös joko lantakellari tai katollinen lantasuoja rakennuksen vieressä. Navetan toisessa kerroksessa oli heinävarasto tai -parvi. Tähän aikaan yleisin rakennusmateriaali oli kuitenkin puu.
 
1900-luvun puolivälissä alettiin rakentaa ns. tyyppinavetoita, joiden piirustuksiin oli kaikki tyypitelty ikkunan malleja myöten. Pitkän malliset karjasuojat rakennettiin usein punatiilestä tai sementistä. Niistä löytyi kaikki tärkeimmät toiminnot, mm. karjakeittiö, maitohuone ja rehulato. Parsinavetta oli tähän aikaan perinteinen navettatyyppi, mutta suuret tilat alkoivat rakentaa amerikkalaismallisia pihattoja, joissa ruokintapöydät ja lypsypaikat olivat seinustoilla. 1980-luvulla yleistyivät parsipihatot.
Perinteinen lantatunkio, oli käytössä aina 1960-luvulle asti. 1950-luvulla Suomessa kokeiltiin Norjalaista rakolattiajärjestelmää lannan poistoon, mutta se ei toiminut tyydyttävästi ja oli muutenkin kallis. Pihattonavetoissa päädyttiin lantaraappoihin; ensimmäiset raapat hankittiin 1960-luvun lopulla.
 
Lähteet:
Pielisen museo opetussivusto 2006. Viitattu 7.4.2012. http://www.lieksa.fi/Resource.phx/sivut/sivut-lieksa-pielisen-museo/asuminen/rakennukset/karjarakennus.htx
Historiallinen maatalous. Viitattu 7.4.2012. http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/karjatalous/navetta.htm
Rasila, V., Jutikkala, E & Mäkelä-Alitalo, A. 2003. Suomen maatalouden historia I: Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle. Jyväskylä: Gummerus.
Peltonen, M. 2004. Suomen maatalouden historia II: Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. Jyväskylä: Gummerus.
Markkola, P. 2004. Suomen maatalouden historia III: Suurten muutosten aika jälleenrakennuskaudesta EU-Suomeen. Jyväskylä: Gummerus.
Kuvat:
Mustialan opetusvälinekokoelmat


Työvoima ja työmenetelmät

Ennen 1800-luvun loppupuolta, jolloin Suomen nautamäärä kasvoi rajusti, karjan parissa ei kulunut juurikaan työtunteja. Tilalla saattoi olla vain muutamia lehmiä ja/tai härkiä eläintuotteiden ja vetoavun vuoksi. Talven varalle kerättiin karjan ravinnoksi heinää ja kesällä karja laidunsi. Härät ja pienet vasikat olivat laidunaitauksissa talojen lähellä, kun muu karja kiersi kylän yhteisen paimenen mukana paikasta toiseen ajankohdasta riippuen. Lain mukaan paimen ei voinut olla nuori poika, sillä poikien pelättiin syyllistyvän syntiin karjan kanssa. Näin ollen, vain naisia sai käyttää paimenina. Lakia kuitenkin tulkittiin niin, ettei naimattomia nuoria poikia saanut palkata paimeniksi. Paimenen tärkein tehtävä oli suojella karjaa pedoilta.
 
1900-luvulle tultaessa nautakarjasta oli tullut tärkeä elannon lähde suomalaiselle maanviljelijälle. Koko perhe osallistui karjan hoitoon, mutta päävastuu oli tilan emännällä. Suomen maitotaloutta hallitsivatkin pääasiassa naiset. Meijerikursseilla ja -kouluissa oli pelkästään naisia.
 
Työvoimana tiloilla oli pääasiassa oma perhe. Ulko- ja sisätöissä työnjako määräytyi miesten ja naisten töihin. Miehet tekivät raskaat työt ja naiset kevyemmät. Yli 5-vuotiaat lapset tekivät kevyempiä töitä 10-vuotiaiksi asti, jonka jälkeen lapsille jaettiin työt sukupuolen mukaan.
 
Joillain maatiloilla saattoi olla piikoja ja renkiä, jotka saivat ylläpidon ja pienen palkan vastineeksi työstään. He saattoivat olla vakituisia tilan asukkeja tai tilapäiseen kiireeseen palkattuja kausityöläisiä. He tekivät talon töitä sukupuolen mukaan. Piiat auttoivat talon sisätöissä ja navetassa, ja rengit auttoivat isäntää pelto- ja metsätöissä. Niihin töihin, joihin tilan oma väki ei riittänyt, pyydettiin naapurit ja sukulaiset apuun. Tällaisia talkoita oli esimerkiksi heinänkorjuu.
 
Talon isännän vastuualueisiin kuuluivat peltojen hoitaminen, josta saatiin ravinto myös karjalle. Pääasiassa miehet hoitivat kyntämisen, pellon korjuun ja muut peltotyöt. Heinänkorjuun aikaan koko talon väki oli pellolla. Kuivikkeiden ajo oli myös miesten tehtävä.
 
Lypsytyön suoritti talon emäntä. Lypsy tapahtui käsin terässankoihin, joista maito siivilöitiin tonkkiin. Tonkat jäähdytettiin nopeasti jäillä. Jäät oli kerätty edellisenä talvena ja pistetty säilöön paksun sahanpurukerroksen alle kellariin. Osa maidosta myytiin mahdollisesti läheiseen meijeriin ja osa käytettiin itse. Maidosta naiset valmistivat pääasiassa voita ja juustoja, sillä näin se säilyi paremmin. Voin kirnuamisesta syntyi sivutuotteena piimää.
 
Karjan lanta oli arvokasta lannoitetta pelloille. Naiset ja lapset loivat lannan käsivoimin navetan lattialta lantalaan, josta miehet hoitivat sen pellolle hevoskärryillä tai reellä. Lannan levitys pellolle oli taas naisten työtä.
 
Lasten töihin kuului karjan vieminen laitumelle varhain aamulla ja sen tuominen takaisin illansuussa lypsylle. Apuna paimennuksessa oli koivunoksa ja torvi. Torvella pystyi pitämään pedot loitolla, soittamaan ajankuluksi ja kutsumaan karjan taas koolle. Lapset hakkasivat pienellä kirveellä puusta palasia, joita sitten käytettiin karjan kuivikkeeksi. Lapset osallistuivat myös muihin talon helppoihin ja kevyisiin askareisiin.
 
Maatalous kehittyi ja koneellistui 1900-luvun loppuun tultaessa. Työt helpottuivat, kun koneet tekivät raskaimmat työt. Enää ei myöskään tarvittu niin paljon työvoimaa kuin aikaisemmin. Maaseudun työpaikat vähenivät ja samalla karjan kanssa työskentelevien ihmisten määrä väheni.
 
Lähteet:
Heikkonen Esko, Ojakoski Matti & Väisänen Jaakko. 2008. Muutosten maailma: Suomen historian käännekohtia. WSOY
Niemelä Jari. 2008. Talonpoika toimessaan: Suomen maatalouden historia. Helsinki: hakapaino Oy
Parikka Raimo. 1999. Suomalaisen työn historia: Korvesta konttoriin. Hämeenlinna: Karisto Oy
Ruokintamenetelmät

Lehmien rehut talviaikaan
Entisaikaan lehmien ruokana käytettiin rukiin ja ohran olkia, periä, ruumenia, pavun varsia, hevosen lantaa, haavan- ja koivunlehtiä ja luonnon niittyjen heinää. Lisäksi leikattiin nokkoset talon ympäristöstä. Lehmille sekoitettiin ja keitettiin haudetta edellä mainituista tuotteista. Sen valmistamiseen meni noin kaksi tuntia. 
 
Ruokinta-ajat
Aamulla viideltä jaettiin lehmille kuivaa ruokaa, joka sisälsi olkia ja vähän heinää. Yhdeksän aikoihin annettiin sen aikaista väkirehua eli silppua. Päivällä annettiin taas olkia ja heiniä. Kolmen aikoihin annettiin taas väkirehua ja kuudelta, kun lypsettiin niin kuivaa ruokaa. Ruokinta-ajat olivat säännöllisiä, kuten nykyäänkin. Vettä lehmille annettiin pari kertaa päivässä, aamulla ja illalla. Veden sekaan sekoitettiin suolaa, perä- tai ruumenjauhoja ja toisinaan hevosen lantaa.
 
Ruokintatavat
Kuiva ruoka jaettiin ruokintapöydälle. Jokaisella lehmällä oli oma pieni saavi, johon väkirehut jaettiin. Saavit olivat lehmien edessä vain ruokinta-ajan, muuksi ajaksi ne kerättiin pois.
 
Kesäruokinta
Kesällä lehmät olivat laitumella. Usein rehuvarat loppuivat liian aikaisin, joten lehmät piti laittaa ulos vaikka routaa oli vielä maassa. Välillä lehmät olivat keväällä niin huonossa kunnossa, että ne jouduttiin miesvoimin nostamaan ylös ja taluttamaan laitumille.
 
Lähteet: K. E. KALLIO Entisajan karjanhoidosta ja paimenista

 
Rehut
Rehuina käytettiin heiniä, olkea, erilaisia väkirehuja, juurikasveja sekä säilörehua. Merkittävin eläinten rehu oli 1800-luvun viimeisille vuosikymmenille asti pääasiallisesti luonnonniityiltä saatu heinä.

Kesäisin lehmät joutuivat etsimään ravintonsa luonnonlaitumilta, jotka olivat useimmiten petäjä- tai kuusikkometsiä. Lehtipuumetsät saattoivat olla rehevämpiä. Syksyisin oli tarjolla heinänteon jälkeen kasvaneita odelmikkoja, joissa lehmät viihtyivät. Apilaodelmikkoja oli syötettävä varoen, sillä lehmän halkeaminen oli aina pelättävissä. Talviruokinta oli heikompaa. Heinän lisäksi syötettiin olkea ja olkisilppua. Silpusta tehtiin hauderehua eli apetta. Siihen lisättiin vettä ja jauhoja.

Lehmiä ruokittiin myös lehdeksillä eli kerpoilla. Kerpot tehtiin heti heinänteon jälkeen yleisimmistä lehtipuista, joista ainoastaan leppä oli tähän tarkoitukseen kelvoton.

Rehunaurista eli turnipsia ja perunaa riitti ainakin hyvässä lypsyssä oleville lehmille jonkin verran. Myöhemmin viljeltiin lanttua ja rehukaalia. Lanttu oli hyvää lehmänrehua, mutta sen kasvatus on suuritöistä. Poikineelle lehmälle tehtiin imellosta. Astiaan pantiin puristettuja keitettyjä perunoita, runsaasti kaurajauhoja ja tulikuumaa vettä, jotka sekoitettiin hyvin. Lehmät söivät mielellään. Imellos lisäsi maidon määrää.
Lehmien eteen kannettiin useamman kerran päivässä kuivia ja pitkiä tai silputtuja ja kuumalla vedellä tai virtsalla pehmitettyjä olkia. Lisänä olki- ja akanakeitoksessa saattoi olla juurikasvien naatteja, lehdeksiä, havuja, sammalta ja jopa hevosen lantaa.

Huonoina vuosina jouduttiin karjalle antamaan puunkuorta, sammalta ja jäkälää, joskus saniaisiakin.

Myös ostorehuja käytettiin, 1940-, 50- ja 60-luvuilla vain vähän, myöhemmin enemmän. Ostorehut olivat soija, maapähkinä ja pellavansiemenkakut. 1970-luvulta lähtien käytettiin rehuseoksia. AIV-rehunsäilöntämenetelmä otettiin yleiseen käyttöön 1930-luvulla. AIV-rehun käyttö yleistyi valtavasti niittosilppurien myötä. Ruokinta oli jo muutenkin monipuolisempaa ja runsaampaa, tulokset tietenkin myös paremmat.
 
Lähteet:
Maidon jatkojalostus


Lehmien tuottamista tuotantomääristä ei juuri ole tietoa ennen 1800-luvun puoliväliä. Se vähä tieto mitä on tallessa, koskee jalosteita, kuten esimerkiksi voita. 1700-1800 –luvun alkupuolella lehmän maidosta vuosittain saatu voimäärä oli keskimäärin noin kymmenen kiloa. Voikauppa oli vähäistä, mutta kuitenkin voikaupan merkitys veroparselina oli tärkeä. Suomeen määrättiin voivero 1250-luvulla. Maidon käyttö kotitalouksissa oli hyvin vähäistä, piimää saatiin voinvalmistuksen sivutuotteena ja sitä juotiin maidon sijasta yleisesti kaikkialla maassamme. Piimäperinteen osalta Suomi jakautuu kahteen alueeseen. Idässä on lyhyen piimän alue ja lännessä pitkän piimän alue. Piimän valmistus oli keino säilöä maitoa ja vanhin piimävalmisteista on kirnupiimä. Viili oli tyypillinen kesäherkku ja rahkaa valmistettiin itäisellä lyhyen piimän alueella hapattamalla maitoa uunissa. Smetana oli osa Raja-Karjalan ruokakulttuuria, jossa oli paljon Venäjän vaikutteita.
 
Voin ja juuston valmistuksella on ollut tärkeä osa maitotaloudessamme. Voilla on ollut iso merkitys, se oli arvostettu herkku, jopa lääke ja maksuväline. Jo 1400-luvulta alkaen on suomalaista voita viety ulkomaille. Voita valmistettiin perinteisesti kirnussa, jossa kermasta kirnuttiin voita. Kirnussa oli joko mäntä tai kampi, jolla kerma saatettiin liikkeeseen. Ennen kirnujen yleistymistä voita valmistettiin heilauttamalla kermaa pussissa tai vatkaamalla sitä erilaisissa astioissa.
 


 
Voin valmistus: (nykyajan välineillä)
2 l kuohukermaa
2 dl hapatetta tai rasvatonta piimää
10 g ruokasuolaa
Tarvikkeina vati, vatkain, siivilä ja puulasta.
1. kaada huoneenlämpöinen (n. 25-asteinen) kerma ja hapate vatiin, joka saa täyttyä korkeintaan puolilleen. Sekoita kevyesti ja anna kerman hapattua huoneenlämmössä pari kolme tuntia. Kevyen sekoituksen jälkeen siirrä vati jääkaappiin jäähtymään pariksi tunniksi. Vatkaa viileä (n. 10 asteinen) kerma vaahdoksi ja edelleen voirakeiksi, joista kirnupiimä erottuu.
2. siirrä kirnuuntunut massa siivilään, jotta kirnupiimä pääsee erottumaan voirakeistosta. Huuhtele voirakeistoa kylmällä vedellä lopun kirnupiimän poistamiseksi.
3. suolaa voirakeisto.
4. vaivaa voirakeiston ja suolan seosta puulastalla kunnes massa on tiivistä ja yhtenäistä. Tällöin ei vesipisaroita saa enää näkyä voin pinnalla.
5. Siirrä voi jääkaappiin kiinteytymään ja säilytettäväksi.

Myös juustoa osattiin valmistaa jo 1700-1800 luvuilla, jolloin maatiaisjuustojen valmistus oli tunnettua ja talonpoikaisjuustot hyvässä maineessa. Ensimmäiset suomalaisia juustoja koskevat tiedot liittyvät talonpoikiin ja papinveroihin, joita maksettiin juustokymmenyksillä jo 1200-luvulla. Alkujaan kotijuustot olivat juhlaruokaa ja ne olivat myös hyvää evästä, jolla varustettiin myös sotaväki. Lounais-Suomessa valmistettiin kehäjuustoa, jotka laitettiin valumaan kauniisiin muotteihin. Leipäjuustoa valmistettiin laajalla alueella aina Pohjanmaalta Kainuun kautta lapin rajoille asti. Varsinais-Suomessa oli eniten pieniä kartanomeijereitä, joissa juuston valmistus aloitettiin. Vuonna 1909 Valio ryhtyi juustokauppaan ja emmental oli ainoa Suomen meijereissä valmistettu juustolaji.
 
Jäätelö tunnettiin Euroopassa jo 1400 eKr., mutta Suomeen jäätelö rantautui 1700-luvulla. Suomalaiset oppivat jäätelönvalmistustaidon venäläisiltä. 1800-luvulla jäätelöä valmistettiin suomalaisissa konditorioissa ja 1900-luvulla jäätelöä alettiin valmistaa kotona ja myydä kaduilla ja toreilla. Teollinen jäätelönvalmistus alkoi Valion Turun meijerissä vuonna 1934.
Nykyisin maitoa toimitetaan Suomessa meijereihin noin 2200 miljoona litraa vuodessa. Maitotilojen määrä on viimeisen kymmenen vuoden aikana vähentynyt huimasti, mutta lehmien keskituotos on noussut. Keskikokoinen maitotila käsittää 25 lehmää. Maitotuotteiden kulutus Suomessa on suurta. Nykyään on siirrytty yhä vähärasvaisempiin tuotteisiin, varsinkin jogurtit ja juustot ovat hyvin suosittuja. Nykyisin maitotuotteita on hyvin laaja valikoima. Maitoa, piimää, jogurttia, rahkaa, kermaa, viiliä ja monia muita maitotuotteita löytyy niin laktoosittomina, maustettuina, rasvattomina kuin monina muinakin versioina.

Maidon kulutus Suomessa vuosina 1950 - 2010, kg/henkilö/vuosi



Hapatettujen maitovalmisteiden kulutus Suomessa 1960 - 2010, kg/henkilö/vuosi



 
Lähteet:
Niemelä, J. Talonpoika toimessaan. Suomen maatalouden historia. Tietolipas 225. Helsinki 2008.
Voin valmistus eli kirnuaminen resepti. Ruokapedia.com. http://www.ruokapedia.com/ruoan-valmistus/voin-valmistus-eli-kirnuaminen/
Ojanen, S. Jäätelö on hurmannut kautta aikojen. Kaleva. STT. http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/jaatelo-on-hurmannut-kautta-vuosisatojen/320064/
Maidon historiaa – moniste.
Maito on tärkein maataloustuotteemme. Maa- ja metsätalousministeriö. 24.6.2009. http://www.mmm.fi/fi/index/etusivu/maatalous/maataloustuotanto/elaintuotanto/maito.html


Naudan jalostus

Karjan laatu ja tuotostaso oli aikoinaan ihan eri luokkaa. Lehmät olivat pieniä ja niiden elopaino vaihteli 120-180 kilon välillä. Tämä on noin neljännes tai viidennes nykylehmänpainosta. Heikohko tuotos lisäsi tilojen kiinnostusta yhä suurempiin tuotoksiin.
 
Alkutaival (-1900)

Karjan jalostukseen kiinnitettiin ensimmäisen kerran huomiota 1700-luvulla. Tältä ajalta on viittauksia siihen, että Suomessa olisi kokeiltu tuottavampia ulkomaisia nautakarjarotuja. Tämä kokeilu lähti ensisijaisesti kartanoista, joista esimerkkinä voi sanoa Peter Johan Bladlin kartanon. Tällä tilalla oli 1800-luvun taitteessa hollantilaisperäistä karjaa.
 
1830-luvulla aloitettiin laajamittainen kotimaisen ja ulkomaisen rodun risteytys. Tämä toiminnan laajuus johti lopulta siihen, että tällainen sekarotuinen karja ilmeni epätasaiseksi ja heikoksi. 1800-luvun lopulla oli suuria vaikeuksia löytää puhtaita suomalaiskarjan edustajia.
 
Todellinen kotieläinjalostus sai sysäyksensä Suomessa, kun ensimmäisiä karjanäyttelyitä alettiin järjestämään. Vuoden 1898 karjanäyttely Kuopiossa oli merkittävä näyttely, sillä sen innoittamana luotiin Itä-Suomen karjanjalostusyhdistys. Tämä yhdistys alkoi pitämään kantakirjaa tyyppivaatimukset täyttävistä eläimistä eli eläimiä jaoteltiin niiden ulkomuodon perusteella. 1900-luvun taitteessa alkoi syntyä myös muita yhdistyksiä, jotka alussa järjestivät kilpailuita, näyttelyjä ja keskittyivät sonniyhdistysten ylläpitoon.

Itsenäisyyden suoma kehitys (1900-1945)

1920-luvulla otettiin valintakriteeriksi mukaan tuotoskyky, sillä ulkomuotoon perustuvat vaikutukset tuotokseen eivät olleet toivottuja. Ja vielä myöhemmin 1930-luvulla huomioitiin eläinten kestävyys sekä myös hedelmällisyys- ja terveysominaisuudet.
1905 sonniyhdistyksiä oli jo 34 ja määrä kasvoi sotavuosiin asti nopeasti. Sota vaikeutti toimintaa, mutta sotien jälkeen toiminta virisi jälleen nopeasti. Toiminnan viriämiseen vaikutti myös se, että keinosiemennystoiminta alkoi. Näin hyvien sonnien sperma saatiin laajempaan käyttöön. Keinosiemennys alkoi Varsinais-Suomen keinosiitosyhdistyksestä 1946 ja ensimmäinen keinosiemennys tehtiin maassamme 1947.
 
Sotien jälkeinen kehitys (1945-1970)

Sotien jälkeen jalostus lähti tekemään suuria harppauksia. 1950-luvulla alkoi sonnien jälkeläisarvostelu suhteellisilla tuotoksilla, ja tuotantoarvojen laskenta Maatalouden tutkimuskeskuksen reikäkorttijärjestelmällä aloitettiin. Ajan myötä myös kasvanut lihan kysyntä kasvatti paineita liharotujen jalostukselle.
 
Yhteistyön ja tietotekniikan läpimurto (1970-)

Tietotekniikan läpimurto 1970-luvun aikana mahdollisti yhä useammalle tilalle oman jalostussuunnitelman tekemisen. Tästä 1980-luvulle tultaessa alettiin hyödyntää tilastomatemaattisia menetelmiä jalostusarvojen laskemisessa. Nopeasti saatiin myös kokonaisjalostusarvoindeksi sonneille. 1990-luvulla myös lehmät saivat kokonaisjalostusarvoindeksit. Koelypsymalli saatiin tilojen käyttöön vuonna 2000. Tietotekniikan ja etenkin internetin ansiosta jalostus on lähtenyt kehittymään valtavasti tarjoamalla viljelijöille tietoa ja erilaisia palveluita.
Tietotekniikan myötä kansainvälinen yhteistyö on kohentunut huomattavasti. Yhdistys nimeltä Interbull perustettiin vuonna 1983 edistämään nautakarjanjalostusta kansainvälisellä tasolla. Pohjoismainen Jalostusarvosteluyhdistys NAV perustettiin vuonna 2002 tavoitteenaan kehittää Suomen, Ruotsin ja Tanskan lypsyrotujen jalostusarvojen laskentaa. Tämän yhdistyksen ansiosta edellä mainituilla mailla on yhdenmukainen jalostusarvostelu, joka tuli käyttöön 2008. Tämän kehityksen ansiosta Suomen, Ruotsin ja Tanskan välinen vankka yhteistyö on yhä tehokkaampaa.
 
Yhteenveto

Aivan ensimmäisenä jalostus lähti liikkeelle eläinten ulkomuodosta. Tästä viisastuttiin ajan myötä seuraamaan eläinten tuotosta ja kestävyyttä. Yhdistyksiä luotiin jalostuksen nimeen jo ennen sotia, mutta vasta sotien jälkeen suomalainen jalostus työ alkoi ottaamaan suuria askeleita. Esimerkiksi vuonna 1979 tehtiin Suomessa ensimmäinen onnistunut alkionsiirto. Ja yhä kehittyvän tietotekiniikan ansiosta eläinten perinnöllisyyteen vaikuttaviin DNA-ketjuihin on voitu tutustua. Tietotekniikka tarjoaa myös valtavan tietolähteen jalostukselle ja viestintäkanavan, jonka takia voimme vain arvailla mihin suuntaan jalostusta tullaan tulevaisuudessa viemään.
 
Lähteet:
http://lypsykarja.wikispaces.com
http://www.faba.fi
Talonpoika toimessaan Suomen maatalouden historia, Jani Niemelä, Helsinki 2008

Parantaminen ja lääkitys

Sairaudet ovat olleet yksi naudan turvallisuuden uhkia aina ja niiden parantamiseen on käytetty lääkkeitä. Lääkkeiden valinta perustuu käytännössä saatuihin kokemuksiin, mutta hyvin kauan lääkkeiden määrääminen perustui myös uskonvaraisiin pohdiskeluihin.
 
Sairauskäsitys muuttuu

Ennenvanhaa sairaudet tulkittiin jumalien, henkiolentojen tai maagisten syiden aiheuttamiksi. Koska sairauksien uskottiin aiheutuvan yliluonnollisista voimista, oli luonnollista, että lääketiede kytkeytyi läheisesti uskontoon ja ensimmäiset papit toimivat siis osittain myös lääkäreinä.
 
Sairauskäsityksessä tapahtui merkittävä muutos Antiikin Kreikassa. Siellä kehittyneessä lääketieteessä sairauksia alettiin pitää luonnollisten syiden aiheuttamina ja sairauksien hoitoon etsittiin luonnollisiin ilmiöihin perustuvia keinoja.
Luonnollisuuden tavoittelustaan huolimatta hoitokeinot esimerkiksi keskiajalla olivat osittain luonnottomia ja virheellisiäkin.
 
"Näin parannut, jos jumala suo"

Keskiajalla uskottiin, että tiettyyn tautiin sopiva lääke voitiin löytää esim. kasvin muodon ja sairaan elimen ulkonäön perusteella. Eikä lääkkeistä ollut mitään hyötyä, jos taivaankappaleet kieltäytyivät ottamasta hoitoa suojaansa.
Tekijät:
Kaisa Auvinen
Meri Lahtinen
Heini Mäkelä
Heidi Punna
Saana Kaappola
Lauri Pirilä
Veli-Antti Silpola
Meri Kittelä
Sari Pätäri
Jarkko Lehtimäki

 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2017