Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava


VILJAN KORJUU, KÄSITTELY


JA VARASTOINTI
 
Ryhmätyö
Puheenjohtaja – Tuomas Parkkunen
Sihteeri – Riikka Nykänen
Lyhentäjä – Sara Yli-Houhala
muut jäsenet:
Heta Niemi
Matias Kuisma
Iira Kari
Ilmari Hunsa
Toni Linqvist
Lauri Äijälä
Ville Mäkelä

 
Maanviljelyn ensimmäiset merkit, kuten viljelyyn jalostettujen kasvien jäänteet, ovat 9000-luvulta ennen ajanlaskun alkua Lähi-Idästä. Vanhin tunnettu viljelty kasvi on viikuna, jota viljeltiin Jordaniassa aikoinaan. Maanviljelyyn siirtymisen taustalla ovat saattaneet olla ilmastonmuutokset, mutta mahdollisesti myös yhteisölliset muutokset. Järjestelmällinen maanviljely mahdollisti suuremman väestömäärän kuin metsästys ja keräily, sekä elintarvikkeiden ylijäämän, joka voitiin säilyttää talven varalle, ja jolla voitiin käydä kauppaa. Kolmivuoroviljelyn keksiminen keskiajalla lisäsi maanviljelyn tehoa huomattavasti. Vuoden 1492 jälkeen maanviljely monipuolistui kun Eurooppaan tuotiin muiden mantereiden viljelykasveja ja toisin päin. 1900-luvun koneellistumisen, etenkin traktorin keksimisen myötä kylvön, korjuun ja puinnin kaltaiset vaativat työt pystyttiin tekemään ennenkuulumattomalla tehokkuudella.
Suomessa kivikauden lopulla maanviljely ja karjanhoito alkoivat tulla tunnetuiksi, mutta niiden merkitys pysyi pitkään vähäisenä. Jonkinlaisena viljelyn esiasteena voidaan pitää mahdollista pähkinäpensaiden ja vesipähkinöiden istuttamista ja hoitamista. Vasarakirveskansan harjoittamasta maataloudesta Suomessa ei ole vankkaa arkeologis-tieteellistä näyttöä, mutta joka tapauksessa kivikauden lopulla viljely on Suomessakin alkanut. Varhaisimmat todisteet viljelystä ovat Suomen lounaiselta rannikkoalueelta (Nauvosta, Halikosta, Paimiosta ja Humppilasta), mutta varhaisia löytöjä on myös Kokemäenjoen latvoilta. Myös Kainuusta, Puolangalta, on todisteita viljelyksestä kalibroituna 4 000 vuoden takaa.

 
Korjuuaika
Sato korjattiin yleensä Ollin (29.7.) ja Laurin päivän (10. 8.) välillä lukuun ottamatta naurista ja perunaa, joiden ylösotto tapahtui syys-Mattiin (21.9.) tai viimeistään Mikkeliin (29.9.) mennessä. 

Esihistorialliselta ajalta aina 1700-luvulle asti leikattiin kaikki vilja sirpillä. Viimeistään keskiajalla oli käytössä kolme erilaista sirppityyppiä
Läntinen pivosirppi
Vanhimmassa, esihistorialliseen aikaan palautuvassa sirppimallissa suora kädensija kiinnittyy loivasti kaartuvaan terään kulmittain. Terä kiinnitettiin varren kylkeen. Kaikkein vanhimmissa malleissa, joiden vanha meikäläinen nimitys on saanut väistyä myöhemmän sirppi-sanan tieltä, mutta jota ruotsissa vastaa nimitys sigd, oli kahvan pää suora. Korsi katkaistiin välittömästi tähkän alta, jolloin puinti oli helppoa.
Kun myöhäiskeskiajalla alettiin rukiin koko korsi ottaa talteen mm. vesikattoaineeksi, täytyi leikkuuasentoa muuttaa. Tämä vaikutti puolestaan kahvan muotoiluun. Kahvan pää veistettiin nyt koukkumaiseksi tai levennettiin siankärsämäiseksi varmemman otteen saamiseksi. Tämän sirppimallin ja leikkuutavan ruotsinkielinen termi on skära. Kulmasirppi pystyi säilyttämään asemansa eräin paikoin Ruotsia juuri siksi, että terää eli lehteä pidennettiin ja kahva muotoiltiin siten, että se kompensoi etupainoisuutta.
Sirpillä ennätti leikata päivässä keskimäärin 0,1 hehtaarin peltoalan.
Itäinen pivosirppi 
Maamme itä- ja pohjoisosissa käytetyssä – ja sieltä Ruotsinkin puolelle levinneessä – sirpissä oli pitkä ja kapeahko, mutta voimakkaasti kaartuva ja usein hammastettu terä sekä lyhyt suora kädensija, jonka sisälle terän ruoto kiinnittyi kuin puukon kahvassa. Itäsuomalainen malli oli läntistä ergonomisempi sekä keveytensä että tasapainoisuutensa vuoksi. Malli lienee kehitetty kaskiviljan leikkuuseen maamme kaakkoispuolella, josta se omaksuttiin Karjalaan. Sirppi-sana lienee lainattu tämän mallin mukana Novgorodin seudun slaaveilta. Vanhimmat tämän tyypin sirppilöydöt ovat peräisin Laatokan rannikolta haudoista, jotka ajoittuvat 1000-luvulle tai 1100-luvun alkuun. Sippimalli lienee omaksuttu yhdessä hankoauran ja havumetsien kaskeamistekniikan myötä eli nämä kolme muodostavat kiinteän kulttuurisen kokonaisuuden. Savolaisen uudisasutuksen myötä itäinen sirppimalli levisi myös Keski-Skandinaviaan.
Itäsuomalaisella ja vanhalla länsisuomalaisella sirpillä vilja leikattiin kahmaisemalla vapaalla kädellä kourantäysi eli pivollinen korsia, jotka sitten nykäistiin puheena olevalla teräkalulla poikki.
Pivosirppi säilytti asemansa elonleikkuuvälineenä pitkään yhtäältä kaskilla ja toisaalta peltoviljelyalueen pientiloilla.
Niittosirppi
Edellisiä tehokkaampi sirppimalli on niittosirppi eli kamppi. Se lienee tunnettu harvinaisena maan lounaisosissa jo keskiajalla. Kamppisirpissä on pitkä ja leveä, loivasti kaartuva terä, joka kiinnittyy polvekkaaseen kädensijaan. Sekä vanhan läntisen pivosirpin että kampin yhteinen tunnusmerkki on terän kiinnittyminen kahvan tasaiseksi viistettyyn kylkeen. Kampilla korret katkaistiin viikatteen tapaan niittäen eli hosuen, jonka mukaan työvälinettäkin on toisinaan nimitetty niittosirpiksi. Kamppi oli neljä kertaa pivosirppiä tehokkaampi työkalu. Niittosirppi levisi voimakkaasti vasta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa maatalouskoulujen levittämänä. Sitä on käytetty myös Virossa.

Sirppityyppien levinneisyysalueet noudattavat Länsi- ja Itä-Suomen kansankulttuurissa varsin usein havaittavaa rajaa, joka asettuu Kokkolan tienoilta Kymijoen suulle kulkevalle linjalle. Viime vaiheessa itäinen malli on ollut ekspansiivisempi kuin läntinen. Kamppi on ollut käytössä koko läntisessä Etelä-Suomessa, ts. Päijänteen vesistön länsipuolella.
Sirpillä leikattaessa ei työnjakoa naisten ja miesten välillä ollut; molemmat leikkasivat ja sitoivat leikatun viljan lyhteiksi. Naiset olivat kuitenkin usein viljan eli elon leikkaajina miehiä ketterämpiä ja sitkeäselkäisempiä. Sirppi kuuluikin rautakaudella Karjalassa naisten hautavarustuksiin, ja myöhemminkin se on saattanut olla sulhasen morsiamelleen antama lahja.
Eloviikate
Viljan leikkuuta tehostettiin omaksumalla sirpin tilalle viikate. Kyseessä oli tavallinen pitkävartinen heinäviikate. Niittäessään leikkaaja eteni kaataen viljaa joko siten, että se lakosi vasten vielä pystyssä olevaa viljaa, jolloin puhutaan sisäleikkuusta, tai siten, että leikattu vilja kaatui pystyyn jääneestä poispäin, jolloin puhutaan ulkoniitosta. Sisäleikkuuta käytettiin syysviljalle, jossa haluttiin välttää hävikkiä siementen varisemisen muodossa.
 Lounais-Suomen suurtiloilla se syrjäytti kevätviljan korjuussa sirpin 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. Suomen talousseuran sihteerin Carl Böckerin tekemä tiedustelu osoittaa, että suoravartinen eloviikate tunnettiin Lounais-Suomessa laajalti jo 1830-luvulla. Tilasto ei sido tietoja viljelmien omistajien säätyyn, mutta tietojen määrä viittaa siihen, että viikate ei ollut tuolloin aivan tuntematon talonpoikaistiloillakaan. Maantieteellinen levinneisyysalue käsitti Lounais-Suomen (Ahvenanmaa, Varsinais-Suomi ja eräät siihen rajoittuvat Satakunnan sisämaapitäjät sekä Lounais-Häme) ja Uudenmaan sekä erillisinä pesäkkeinä Pietarsaaren ja Lohtajan välisen rannikkoalueen sekä Pohjanlahden perukan muutamia pitäjiä. 

Viljan viikateniittoa suositeltiin ruotsalaisen esikuvan mukaisesti maatalouskirjallisuudessa koko 1800-luvun ajan, vuonna 1851 myös almanakassa. Varsinainen yleistyminen alkoikin meillä vasta 1800-luvun lopulla.
Ryhdyttäessä leikkaamaan viljaa viikatteella oli etuna työvoiman säästö – viikate vastasi teholtaan neljää sirpillä leikkaajaa – mutta haittana osasadon menetys. Viikatetta käytettiin viljan leikkuuseen vain suurtiloilla, joilla pieni korjuuhävikki ei tuntunut: lyönti oli niin kova, että kypsimmät jyvät karisivat toisinaan maahan. Eloviikate yleistyikin sittemmin koko Etelä- ja Länsi-Suomeen, mutta ei kaskille ja pienimmille tiloille, jotka halusivat välttää sen pienen hävikin, jonka viikatteen iskun voimasta maahan varisevat satunnaiset jyvät aiheuttivat. Näyttää kestäneen kymmenkunta vuotta ennen kuin isäntä hyväksyi viikatteen ohra-, kaura- tai vehnäpellolta myös ruispellolle lukuun ottamatta Pohjanmaata, jossa viikatetta käytettiin ensinnä ruispellolla.
Viikatteen tuontia pellolle hidastivat myös vanhat uskomukset: kaikkialla ei katsottu sopivaksi leikata ihmisille tarkoitettua jumalanviljaa samalla työvälineellä, jolla leikattiin eläinten rehua.
Kolmas eloviikatteen leviämisen este oli maatalouden koneellistuminen, joka toi ylivoimaiseksi kilpailijaksi leikkuukoneen, jolla ennätti leikata 1,5 – 2,5 hehtaaria päivässä.
 
Viikatesiipi
Varstapuinnissa vilja oli sidottava lyhteiksi, joiden kokoaminen oli helpompaa sirpin kuin viikatteen jäljiltä. Asiaa yritettiin korjata Länsi-Suomessa ja Pohjois-Savossa kiinnittämällä eloviikatteen alaosaan härveli elisiipi 

Viljan seipäillä kuivattaminen ja konepuinti olivat niitä maatalousteknisiä uudistuksia, jotka toivat elopellolle viikatteen ja sen seuraajan leikkuukoneen. Leikkuun koneellistaminen lähti tarpeesta säästä työvoimakustannuksia niiden ollessa korkeimmillaan, mutta myös laatusyistä oli toivottavaa selvitä elon ja heinänkorjuusta mahdollisimman nopeasti, ettei sade kastellut satoa.
. Se kokosi kaatuvat korret jouduttaen viljan sitomista lyhteiksi tai nostamista seipäille, kun vilja voitiin laittaa tasaisesti sivulle.

Eloviikate oli 1900-luvun alussa tehtyjen kokeiden mukaan seitsemän kertaa sippiä nopeampi viljan leikkuuväline. Viikate oli miehen työkalu; naiset tulivat perässä ja sitoivat lyhteet. Viikatemiestä kohden tarvittiin neljä sitojaa.

Elonleikkuukone
Niitto- ja elonkorjuukoneiden rakentamisen merkittäviä pioneeriyrityksiä tehtiin Englannissa 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Ensimmäisen kelvollisen leikkuukoneen esitteli skotlantilainen pappi Patrick Bell vuonna 1826. Palkinnon hän sai tästä monimutkaisesta ja raskaasta laitteestaan neljä vuotta myöhemmin.
Vuoden 1840 paikkeilla oli jo käytössä sittemmin vallitseva tekninen ratkaisu. Kone kulki hevosen tai hevosparin tangosta vetämänä kahden rautapyörän varassa. Leikkuuterää liikutti veivimäinen välitysmekanismi, joka määräsi veitsen nopeuden ajopyörän ja hevosen kulkuvauhdin mukaan. Veitsen leikkuukorkeutta voitiin säädellä ja terää kääntää ala- tai yläviistoon kulloisenkin leikattavan lajin ominaisluonteesta riippuen. Uloimpana palkissa oli puhdistuslauta, joka työnsi katkaistun elon syrjään siten, että seuraaville ajokierroksille saatiin vapaa ura.

Eurooppaan leikkuukoneet rantautuivat Lontoossa 1851 pidetyn maailmannäyttelyn saattelemana. Hämeenlinnassa pidetyssä maanviljelyskokouksessa sellainen oli nähtävillä jo 1857. Sanomalehden kuvauksen mukaan ”leikkuukone leikkasi kappaleen puntarpääruohoa, mutta vasta elopellolla se olisi paremmin katsojan ihmeeksi käynyt”. Mustialan maatalousoppilaitokseen ensimmäinen niittokone hankittiin 1862.
Aluksi koneen leviämistä hidasti sen tekninen kehittymättömyys, käyttäjien tottumattomuus, korkea hinta ja soveltuminen vain koville ketoniityille.
Elonleikkuukone on ollut tasaisten viljavainioiden ja suurten maatilojen kone. Sen pääaluetta ovat Lounais-Suomi, Itä-Uusimaa ja Etelä- sekä Keski-Pohjanmaa. Koneita hankittiin enemmälti vasta 1920-luvulta alkaen. Vuoden 1941 tilaston mukaan niitä oli käytössä 11 000. Pari vuosikymmentä myöhemmin luku oli jo 58 000.
 Viljankorjuukone 
Viljanleikkuukonetta alettiin kehittää sitomista helpottavaan suuntaan. Baltimorelaisen Abel Husseyn vuoden 1830 paikkeilla kehittämässä elonkorjuukoneessa leikattu vilja otettiin käsin pois tasolta, johon se kaatui. Viljakeot oli sidottava ja vietävä pois ennen seuraavaa ajokierrosta.
 
Puimakone oli alun perin paikallaan puinnin ajan. Rattailla kuljetettavat mallit yleistyivät Suomessa vähitellen 1960-luvulla. Puimakoneen toimintaperiaate ja rakenne on periytynyt leikkuupuimuriin. Puimakoneen rungossa ja verhoilussa käytettiin paljon puuta.
Vilja kuivattiin vielä kiinteiden puimakoneiden aikakaudella seipäillä, kuljetettiin seipäiltä hevosella ja puitiin talon karjapihalla, josta ruumenet ja oljet saatiin vaivatta karjan kuivikkeiksi. Pieni puimakone voitiin tehdä ihmisten tai eläinten lihasvoimin käytettäviksi, mutta puimakoneen merkitys alkoi kasvaa vasta, kun sopivia voimakoneita tuli saataville. Aluksi käytettiin liikuteltavia höyrykoneita (lokomobiili), jotka syrjäytti ns. maamoottori, myöhemmin sähkömoottori tai traktori. Vilja syötettiin käsin puimakoneeseen syöttöpöydältä. Jyviä tuli ulos kolmesta tuutista; ensimmäisestä oikea täysipainoinen vilja, toisesta keveät jyvät ja kolmannesta rikkaruohon ja heinän siemenet. Oljet tulivat ulos puimakoneen loppupäästä ja ne luotiin kasaan ”suovaksi” hangolla ja myöhemmin puhallettiin lietsolla. Puintiin tarvittiin noin 10 henkilöä. Puiminen tehtiin usein talkoilla, jolloin talo tarjosi puintiväelle hyvät ruoat ja joskus saunankin työn päätteeksi. Lapset ja vanhuksetkin olivat mukana puimatalkoissa ruumenia ja olkia pois luomassa, lapset lisäksi polkemassa viljakuormaa hevosen kärryille.
Ennen puimakoneiden aikakautta vilja puitiin riihessä lyömällä varstan avulla.

 
Viljasadon säilyvyyden varmistaminen Suomessa on aina vaatinut paljon työtä ja energiaa verrattuna muihin suotuisampiin viljanviljelyalueisiin. Nykyisin koneellinen viljankuivausmenetelmä kuuluu oleellisena osana koko sadonkorjuu. ja varastointiketjuun.
Alkuaikoina viljaa kuivattiin käsityöllä. Kuivatus tapahtui tuulen ja auringon avulla, koska viljat oli kerätty lyhteiksi. Lyhteiden loppukuivatus tapahtui parsilla riihessä, jossa vilja irrotettiin korsista, eli puitiin. Eri riihityyppien välillä oli runsaasti alueellisia eroja, varsinkin Itä- ja Länsi-Suomen välillä.
Alkukuivatus tuulessa ja auringoissa yhdessä riihikuivatuksen ja vastapuinnin kanssa tuotti valmista, säilytyskelpoista viljaa. Myöhemmin, kun siirryttiin puimakonepuintiin ja riihikuivauksen jäädessä pois, ei ulkokuivaus enää riittänyt, vaan tuli suorittaa jälkikuivausta. Pelkkä aurinko ja tuuli ei olisi riittänyt kuivaamaan viljaa, ja vilja olisi jäänyt kosteaksi ja se olisi homehtunut ja menettänyt itävyydensä.
Jälkikuivaus tapahtui vanhoissa riihissä ja saunoissa, kuitenkin niiden teho jäi alhaiseksi, koska puinti oli niin tehokasta.
Viime vuosisadan alussa ruvettiin rakentamaan varsinaisia kuivureita, joissa oli kuivauskaapi tai kuivauslaatikko. Ensimmäiset luonnollisella vedolla toimivat kapeamalliset kaappikuivurit rakennettiin 1900-luvun alkukymmenillä. Näitä oli käytössä vielä 1950-luvulle mennessä n. 25 000 kappaletta.
Sitten pyyhki uudet tuulet, ja alettiin valmistaa lava- ja säkkikuivureita, joskus 1950- ja 1960-luvuilla. Säkkikuivurit jäivät kuitenkin nopeasti pois, sillä säkityslaitteet vaihtuivat leikkuupuimureiden viljasäiliöihin. Lavakuivureiden valmistusta jatkettiin kuitenkin aina 1980-luvulle asti, jolloin ne poistuivat myynnistä.
Energiana riihikuivauksessa käytettiin puuta. Puuta käytettiin myös aikaisempien kuivaustapojen lämmönlähteenä. Lavakuivureiden aikana kuitenkin alettiin asentaa öljyä polttavia uuneja ja niiden tuottama lämpö puhallettiin altapäin verkkolavaan kuivattamaan viljaa. Öljyuuni on säilyttänyt suosionsa lämminilmakuivurin lämmönlähteenä tähän päivään asti 1970-luvulta. Öljyuuni on helppohoitoinen ja siksi niin kätevä.
Leikkuupuimureiden yleistyessä ja säkityslaitteiden vaihtuessa viljasäiliöön, sekä kaiken näiden menetelmien kehittyessä, lämminilmakuivaus siilotyyppisellä kuivauskoneistolla on nykyisin vakiintunut keskeiseksi osaksi viljankäsittelyketjua.

 
Puhdistettu vilja säkitettiin ja vietiin aittaan odottamaan jatkokäsittelyä. Viljat joko myytiin tai jauhatettiin omaan käyttöön. Aitan alapohjat olivat hyvin tuulettuva, mikä varmisti viljan kuivana pysymisen. Alin hirsikerta on tavallisesti nurkkakivien päällä niin, että tuuli puhaltaa aitan lattian alta. Länsi-Suomessa aittoja tehtiin myös puisten tolppien päälle, jolloin ne olivat korkeammalla kuin nurkkakivien päälle tehdyt. Jauhettu vilja säilytettiin aitan laareissa. Jokaiselle viljalajille oli oma laarinsa. Aitasta haettiin jyviä/jauhoja puisilla astioilla. Jalustaan vaakasuoraan asetettu halkaistu hirsi esti hiiriä pääsemästä aittaan. Usein myös aitan oveen tehtiin kissalle aukko, josta se pääsi pyydystämään hiiriä.
 
Kuten jo mainittu, aittojen oli oltava hyvin tuulettuvia. Tämän vuoksi niitä ei eristetty. Aitoissa on aina ollut puulattia, aluksi halkaistuista pölkyistä, myöhemmin lankuista ja nyttemmin laudoista. Laarien lisäksi aitoissa oli erilaisia astioita siemenviljan, herneitten ja papujen säilytykseen. Hyvin tehdyt aitat ovat säilyneet pitkään, yli 300 vuotta vanhat aitatkaan eivät ole harvinaisuuksia.
 
Viljan varastoinnissa on siirrytty ajan kuluessa tiiviisiin viljasiiloihin, tällöin vilja on kuivatettu ennen varastointia.

Aiheeseen liittyviä kuvia ja videolinkki


vitsi:           http://www.google.fi/imgres?q=fingerpori+maajussi&um=1&hl=fi&sa=N&rlz=1R2FTSG_fiFI441&biw=1366&bih=589&tbm=isch&tbnid=MAiVEzVbGzSKdM:&imgrefurl=http://www.masinistit.com/viewtopic.php%3Fp%3D341509%26sid%3Deeb4b9259784ed65b321493c74bbccc1&docid=SVXNIJZsFT8GJM&imgurl=http://www.piiparinen.fi/fingerpori/2007/1135231649081.gif&w=600&h=195&ei=W-KWT_OdGOfi4QSj2PFG&zoom=1&iact=rc&dur=372&sig=116293631125348306324&page=1&tbnh=52&tbnw=160&start=0&ndsp=22&ved=1t:429,r:13,s:0,i:91&tx=55&ty=41           
 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2017