Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava

Mustialan 1930-luvun koneet


Mustialaan hankittuja koneita 1800- ja 1900- luvulla:

 

Mustialassa elettiin 1930-luvulla suurta murrosvaihetta, hevoset alkoivat korvautua hiljakseen konevoimalla toimivilla laitteilla. Osa työkoneista oli hevoskäyttöisiä, toiset olivat uudenaikaisia konekäyttöisiä työkoneita, esimerkiksi traktori hankmo. Mustialaan oli hankittu hyvin varhain traktori, joita oli hyvin harvoilla tiloilla siihen aikaan Suomessa, sillä varsinainen traktoreiden esiinmarssi tapahtui vasta sotien jälkeen.

 

Traktori

 

Mustialassa oli 1930-luvun lopussa käytössä Oliver 70 -merkkinen traktori. Oliver traktorissa oli neljäsylinterinen bensiinimoottori tai petrolimoottori jossa kansiventtiilit ja vaihdettavan märät sylinteriholkit.

 

 Traktoreita käytettiin niin koulutilan töissä kuin opetustarkoituksissa. 

Koululle hankittiin myös aiemmin myös toinen traktori.

 

1930-luvulla traktorien kehityksessä tapahtui kaksi suurta innovaatiota; Ilmakumirenkaat ja kolmipistekiinnitys. Koulun traktoreissa ei kuitenkaan vielä 1930-luvulla ollut niitä.

Traktorit yleistyvät suomen maataloudessa 1930-luvulla jolloin niiden määrä kolminkertaistui kolmessa vuodessa. Vuonna 1939 suomessa oli jo 6000 käyttökuntoista traktoria.

1930-luvulla traktorit olivat varustettuja piikkipyörillä, niin kuin myös kuvassa oleva Oliver, ne olivat siten kömpelöitä ja raskaita ja soveltuivat lähinnä kyntö ja muokkaustöihin jolloin vuotuinen käyttömäärä jäi kannattamattoman pieneksi.




Hankmo-äes

Lapiorullaäes oli yleinen muokkausväline 1930-luvulla. Nimitys Hankmo tulee Pietarsaarelaisen konepajan tekemästä äkeestä jota kutsuttiin Hankmoksi. Hankmo lapiorullaäkeessä on kolme akselia, johon kiinnitetty ns. veitsiä eli ”lapioita”. Akselien ympärillä on kehys, johon on kiinnitetty vetopuomi. Akseleiden kulkusuuntaa voidaan säätää vipulaitteella, joka kääntää akselien kulmaa suhteessa kulkusuuntaan. Mitä enemmän akselit olivat kulkusuuntaan nähden vinossa, sitä parempi oli äkeen muokkausteho. Tämä ominaisuus puuttui monien valmistajien koneista. Tästä johtuen Hankmo oli yleisimpiä käytössä olleita lapiorullaäkeitä. Hankmon terien muotoilu oli suhteellisen kapea ja terävä eli leikkaava. Hankmo soveltui siis erittäin hyvin koville savimaille sekä esimerkiksi ojaturpeiden ja lannan sekoittamiseen sekä hienontamiseen maahan. Useissa muissa äkeissä oli leveämmät ja kiinteästi kulkusuuntaan nähden vinossa olevat terät. Nämä äkeet soveltuivat paremmin pehmeille ja multaville maille, johtuen niiden paremmasta muokkaustehosta. Usein lapiorullaäkeen päälle jouduttiin laittamaan lisää painoa, jotta äes saatiin painumaan paremmin maahan. Painoina toimi esimerkiksi kiviä tai sitten ajaja istui äkeen päällä.

 

 

Usein tuohon aikaan monet pelloista olivat juuri raivattuja ja niissä oli paljon kiviä ja kantoja. Hankmo toimi tämänlaisissa olosuhteissa paremmin kuin tavallinen piikkiäes. Hankmon terät eivät nostaneet kantoja, turpeita ja kiviä pellon pintaan toisin kuin piikkiäkeet. Eli Hankmon terät ikään kuin painoivat maata alaspäin samalla kun muokkasivat. Tämä oli myös tärkeä ominaisuus, koska tuohon aikaan monet pelloista olivat erittäin pehmeitä ja turpeisia. Kevät muokkauksessa pelto myös kuivui Hankmon jäljiltä nopeammin ja syvemmältä. Rikkaruohojen torjunnassa Hankmo ei ollut yhtä hyvä kuin monet muut muokkauskoneet. Tämä johtui Hankmon harvemmasta terävälistä, jolloin rikkaruohot ja niiden juuristot eivät tuhoutuneet. Lapiorullaäkeiden toiminta tehostuu koko ajan mitä suurempaa nopeutta niitä pystytään vetämään. Tuohon aikaan Hankmon eteen valjastettiin usein kaksi hevosta. Myöhemmin lapiorullaäkeiden työjälki on parantunut huomattavasti, kun äkeitä on pystytty vetämään traktoreilla. Traktorilla saadaan ajonopeutta kasvatettua huomattavasti, jolloin työjälki paranee.

Kuorma-auto


Mustialan tila oli 1900-luvun alussa pinta-alaltaan todella laaja maatila, joten etäisyydet kauimmaisille pelloille olivat varsin suuret. Ennen kuorma-auton hankkimista suurin osa kuljetustöistä tehtiin hevosilla tai traktorin vetämillä kärryillä.

Mustialaan hankittiin kuorma-auto vuonna 1924. Omalta osaltaan se vaikutti hevosten määrään Mustialassa, sillä sen jälkeen lähes kaikki kuljetustyö pystyttiin hoitamaan kuorma-autolla ja traktoreilla. 

Kuorma-autolla oli kuljetustyössä monia etuja esimerkiksi hevosiin nähden. Ensinnäkin kuorma-autolla saatiin siirrettyä suurempia tavaramääriä ja huomattavasti hevosia nopeammin. Toiseksi miestyötunteja kertyi entistä vähemmän, koska hevosten määrä väheni huomattavasti. Traktoriin ja kärryihin verrattuna kuorma-auton etu oli nopeus. Siirrettävän lastin määrässä traktorin perässä vedettävät kärryt pääsivät suunnilleen samoihin määriin kuorma-auton kanssa.

 

Kuorma-autot olivat 1900-luvun alussa varsin suuri sijoitus kenelle tahansa, joten vain suurimmilla tiloilla oli varaa niihin. Kuorma-auto toi kuitenkin säästi traktoreita ja hevosia kuljetustyöltä, jolloin esimerkiksi traktoreita voitiin hyödyntää juuri niissä töissä, joihin ne parhaiten soveltuivat. Mustialassakin kuljetus tehostui huomattavasti kuorma-auton hankkimisen myötä.  Muun muassa maataloudesta syntyvät tuotteet liikkuivat sen jälkeen huomattavasti joutuisammin, ja siinä säästettiin ennen kaikkea miestyötunteja.

 

Kuorma-autoa ei kuitenkaan kelvannut kuljettamaan kuka tahansa. Auton kuljettamiseen tuli saada erillinen lupa-asiakirja, jonka nimismies myönsi henkilöille, jotka hän oli todennut kunnollisiksi ja säädyllisiksi. Lisäksi heidän tuli perehtyä perin pohjin auton tekniikkaan. Kuljettajan lisäksi kuorma-auto tarvitsi myös korjausta ja varaosia säännöllisin väliajoin, joten aivan kuluton laite kuorma-auto ei suinkaan ollut. Toisinaan korjaus saattoi tulla hyvinkin kalliiksi.

 

Yhteenvetona voidaan todeta, että kuorma-auto säästi hevosia ja miestyötunteja, mutta huolto- ja korjaustyöt verottivat jonkin verran siitä saatavia hyötyjä. Kaikesta huolimatta kuorma-auton hankkiminen Mustialaan oli merkittävä osa siirtymistä yhä teknillistyneenpään maanviljelykseen.


Luovuttava elonleikkuukone

Luovuttavaan elonleikkuukoneeseen kuuluu niittokoneesta tyypillisen leikkuulaitteen lisäksi luovutuskoneisto, harava- ja pöytärakenteineen, jotka kokoavat elon halutun suuruisiin kasoihin ja työntää ne koneen taakse. Elo voidaan nostaa kasoista seipäälle tai sitten sitoa ja sen jälkeen kuhiloida.

Koneessa on vain yksi kulkupyörä. Tasapainon säilyttämiseksi se on laakeroitu aisatangon keskelle. Oikealle puolelle jää terälaite luovutuskoneistoineen ja ajaja on pyörän vasemmalla puolella. Luovutuspöydän reunassa on pieni kannatuspyörä, jonka avulla luovutuspöytä pääsee liikkumaan pystysuunnassa, joka mahdollistaa sängen korkeuden säätelyn. Pöydän sisä- ja ulkoreunassa on suojukset, jotka ohjaavat katkaistun elon karhoon ja estävät sen joutumista leikkaamattoman viljan päälle.

Koneen luovutuskoneiston tärkeimpänä osana toimivat haravat. Koneiston rakenne ja toiminta näkyy parhaiten yllä olevasta kuvasta. Koneiston pääperiaate on se, että harava-akseli pyörittää sen tyvessä olevaa kierukkaa, joka liikuttaa liipaisinakselia aina yläosan nastakohtaan asti. Saavutettuaan tämän pisteen liipaisinakseli siirtyy sivuun ja vapauttaa pöydälle kasaantuneen elon pellolle. Tämän jälkeen liipaisinakseli putoaa takaisin pääakselin kierukalle ja aloittaa uuden kierroksen kierukalla.

Koneella ajossa on tärkeää, että elokasat saadaan oikean kokoisiksi tilanteesta riippuen. Luovutusharavien tulee olla niin asennettu, että ne eivät aivan kosketa leikkuupöytää. Jos vilja on kosteaa, tulee haravien olla painettu tiiviimmin pöytää vasten. Kun vilja on laossa, tulee pöytää kallistaa eteenpäin. Koneen työsaavutus on viittä konetta käyttäen noin 0,3-0,5ha/h. Mikäli vetämiseen käytetään traktoria, niin työsaavutus nousee noin 50 %.

Oja-aura

Oja-auraa käytettiin ojien puhdistukseen ja kaivamiseen. Oja-auroja alettiin kehittää 1700- ja 1800-luvuilla, kun maanviljely alkoi tehostua, ja ojittaminen yleistyä.  Ennen oja-auraa oli ojat kaivettu yksinomaan lapiolla käsityönä. Neljän tai kuuden hevosen vetämät oja-aurat tulivat käyttöön säätyläisten suurtiloilla, mutta myös vauraiden talollisten keskuudessa helpottamaan mittavien peltoalojen ojitusta. Avo-ojien tekoon tarkoitettuja oja-auroja oli vuonna 1941 tiloilla 8 000 kpl. Kun seuraavan kymmenen vuoden aikana määrä kasvoi 37,5 % ja sitä seuraavan vielä peräti 77 %, oja-auran käyttö yleistyi lopullisesti vasta 1950-luvulla. Koneellistumisen myötä oja-aurat väistyivät tehokkaimpien koneiden tieltä.

 

Oja-auran toiminta ja osat perustuu kyntöauraan. Oja-auran osat ja rakenne on järeämpää kuin kyntöauroissa. Ojaksen etupäässä on jalas joka kannattaa ja säätää työsyvyyttä.  Ojas on valmistettu joko puusta tai metallista. Siipi tai siivet on tehty teräksestä tai puusta joka päällystetään rautalevyllä. Siivet voivat jatkua erikokoisesta vantaasta, tai siiven alakärki muodostaa vantaan. Siiven ulkoreuna on teroitettu muodostaen siitä luiskaveitsen. Siipi on yleensä lieriömäinen ja sen yläpäässä on jatkona ns. Työntäjä joka työntää maa-aineksen pidemmälle pientareelle.   Ojakseen on lisäksi kiinnitetty veitsi jonka tehtävä on leikata ojan pohja halki. Erottavan tekijänä yksi ja kaksisiipisillä oja-auroilla oli se että, kaksisiipisessä heittävät maan molemmille puolille, jolloin kertavedolla syntyy valmista ojaa.

 

Oja-auraa vedettiin hevosilla ja sen tehokkuus oli n.700-800metriä tunnissa mikä on noin nelinkertainen lapiotyöhön nähden.  Lapiotyötä pidettiin kuitenkin laadukkaampana ja siistimpänä auraan verrattuna. Tehokkuus ja aurojen kehitys kuitenkin johti siihen että aurat syrjäyttivät tehokkuudellaan käsityön. Oja-aura sopii kivettömille ja juurakottomille maille. Työstettäessä olisi suotavaa että maa on kosteaa. Kosteaa maata on parempi työstää, sillä märkä maa pysyy paremmin kasassa eikä lossaa  takaisin ojaan.

 

Perunannostokoneet

 

Kaikista yleisin perunannostokoneet muodostivat heittopyöräkoneet.  Heittopyöräkoneessa vannas irrottaa ja nostaa vakoharjan multineen ja perunoineen heittopyörän käsiteltäväksi. Vantaan tulee olla oikealle korkeudelle säädetty, ettei synny noston yhteydessä halki leikkautuneita perunoita. Vetojuhtana perunannostossa toimi joko traktori tai 2-3 hevosta.

Rivinkokooja toimii heittopyöräkonetta paremmin perunnannostokoneena. Siinä halkaistun kartion muotoinen kori erottelee mullat pois perunoista ja tiputtaa perunat yhteen riviin. Kostealla kelillä ei korikokoojaa voida käyttää jos kostea multa ei tipu kunnolla säleikön lävitse.

Elevaattorikoneissa olennaisin osa on elevaattorimatto, joka liikkuu koko ajan täristen ja näin seuloen mullan takaisin maahan. Tämän jälkeen säleikkö erottaa perunat ja varret toisistaan minkä jälkeen perunat tiputetaan maahan kapeaan riviin. Heittopyörämalliin verrattuna elevaattorikone vaatii toimiakseen kunnolla kuivan ja rikkaruohoista vapaan maan.

 

Hevonen

 

Maatilan kotieläimistä hevonen oli tärkein ja siksi se saikin aina parhaimman hoidon. Hyvin hoidettu hevonen oli isännän ylpeys. Hyväkuntoinen hevonen jaksoi työskennellä isäntänsä apuna pitkiäkin päiviä. Hevoset tekivät töitä niin pelloilla kuin metsissäkin. Hevoset ovat vetäneet mm. niitto- ja haravakoneita, äkeitä, auroja ja rekiä.

 

Jousikultivaattori

Kultivaattorit vaativat työleveyteensä nähden runsaasti vetovoimaa. Niitä on suunniteltu 3-4 hevosen vetoa varten. Parhaiten sopivat kuitenkin traktorivetoisiksi.

 4 hevosen jousikultivaattorit ovat aikanaan Mustialassa olleet suosiossa siitä saakka, kun ensimmäiset hankittiin vuonna 1928. Niitä on toisinaan käytetty melkein ympäri vuorokauden vaihtaen hevosia ja ajomiehiä. Työn joutuisuuteen nähden tämä suosio on kyllä ollut ansaittua.

Kultivaattoreita eli syvä-äkeitä voidaan pitää vaikutukseltaan auran ja äkeen välimuotoina. Piikit kulkevat ruokamultakerroksen läpi kuohkeuttaen, sekoittaen ja hienontaen sitä. Muokkaussyvyys on suurempi kuin varsinaisten äkeiden.

Meillä yleisimmin käytössä olevan jousikultivaattorin työsyvyys on 15–20 cm. Ei vaadi yhtä paljon vetovoimaa kuin jäykkäpiikkiset, sillä jos piikin eteen sattuu este, väistyy piikki syrjään ja esteen ohi päästyä ponnahtaa takaisin alkuperäiseen asentoonsa samalla iskien maata ja käyttäen hyväksi osan sitä voimaa, mikä esteen vaikutuksesta jää jouseen. Särkymisen vaara jousikultivaattorilla on pienempi kuin jäykkäpiikkisellä.

Jousikultivaattori soveltuu erittäin hyvin kynnetyn maan etumuokkaukseen, sillä jousen muodosta johtuen se nostaa kokkareet ja juuririkkaruohojen juuret pinnalle, mistä rikkaruohojen juuret voidaan pintaäkeillä erottaa ja kokkareet särkeä muilla työaseilla.

Jousipiikkisen kultivaattorin piikeissä voidaan käyttää erilaisia kärkiä. Ellei panna erikoista painoa juuririkkaruohojen hävittämiselle, käytetään sitä kapeampia kärkiä mitä kovempaa muokattava maa on. Leveät ns. kauhajalka-kärjet soveltuvat hyvin rikkaruohojen juurien ja maanalaisten varsien tuhoamiseen.

Mikäli vetovoimaa riittää, kultivaattorin perään voidaan kiinnittää parilla piikkirivillä varustettu tukki, mikä huomattavasti tasoittaa kultivaattorin jättämää karkeaa jälkeä.

Jousikultivaattoreita on kahta eri päätyyppiä: saksalaisessa kultivaattorissa piikit ovat kolmessa perättäisessä rivissä kolmen tai neljän pyörän kannattamassa kolmionmuotoisessa kehyksessä.
Amerikkalaisessa mallissa ovat piikit yleensä kiinnitetty kolmen piikin osastoina kahden pyörän kannattamaan runkoon.

 

Parireki

 

Raskaaseen metsä- ja rahtiajoon tarvittiin enemmän kantavuutta ja notkeampaa ohjattavuutta. Parireki saatiin liittämällä kaksi rekeä peräkkäin, tukkirekenä malli levisi länsisuomesta sisämaahan päin. Alun perin parireki oli kehitetty tukinajoa varten mutta sitä sovellettiin myös lannan, rehujen ja halkojen kuljetukseen. Ennen "rekka" tarkoitti parireen päälle laitettua kuljetuslavaa, myös kippilavoja ja laukaistavia pohjia niissä oli.

Rekien tulee olla sellaiset, että niillä pystytään kuljettamaan niin suuria kuormia kuin hyvässä kunnossa olevilta hevosilta voidaan vaatia. Rekien jalasten pituuden ja leveyden tulee olla sellaiset, että reki kulkee mahdollisimman kevyesti niissä olosuhteissa missä niitä käytetään. Rekien tulee olla rakenteeltaan yksinkertaiset, jotta ne voidaan valmistaa kotona.

Maassamme tavallisimmat käytössä olevat parirekityypit voidaan jakaa hämäläisiin ja pohjalaisiin.
Ne eroavat toisistaan pääasiassa ennen kaikkea jalasten ja pankkolaitteiden rakenteessa.
Pohjalaiset parirekien jalakset ovat pitkät, leveät ja taipuisat muistuttaen suuresti suksia. Lisäksi pohjalainen parireki oli pitkä ja rautaa oli vain jalasten anturoissa ja kiinnityspulteissa. Ketjulla ristiin kytkemällä etu- ja takareki yhteen, saatiin aikaan ”nelijalasohjaus” jolloin takimmainen reki seurasi joustavasti ”kuin hai laivaa” etummaista rekeä. Takimmaista rekeä nimitettiin häntyriksi.
 Hämäläisissä reessä jalakset ovat jäykät ja kapeat.

Työtehoseura on suorittanut tutkimuksia ja vertailuja eri rekityyppien välillä niiden käyttökelpoisuudesta siirtotöihin. Yleisesti käytetty korkea nokka ei ole ollenkaan välttämätön sen paremmin maatalous kuin metsäajossakaan. Pohjalaiset reet leveine ja taipuisine jalaksineen ovat osoittautuneet pehmeässä lumessa kapeajalkaisia hämäläisiä rekiä edullisemmaksi, mutta maatalousajossa pohjalaisen reen jalakset ovat hankalat.

Työtehoseura kehitti sodan aikana saverikko- ja kakkulaparireestä standardityypit. Työn tuloksena tärkeimpiä olivat jalasten raideleveyden vakiointi, kummankin tyypin jalasväli oli 61 cm. Liikkuva pankko helpotti yhdessä luokkavaljaan kanssa kuorman irrotusta ja liikkeelle lähtöä. Pankko toimii eräänlaisena nykäisylaitteena, vetäen kuorman liikkeelle ja kuorma massallaan veti jalakset mukaan. Parirekien ketala 1. kaplas menee reestä usein ensiksi rikki. Se korvataan lankunpalasella, pankojalalla, joka kiinnitetään pulteilla jalakseen.

Hevonen valjastetaan parireen eteen useimmiten luokkivaljastuksella. Luokkivaljastus helpottaa painavien kuormien vetämistä, ja selän yli kulkeva luokki pitää huolen siitä, etteivät aisat pääse hankaamaan hevosen kylkiä.

Mustialaan 2 hevosen parireki

hankittiin vuonna 1925.

 

Vankkurit

 

Kesäajoneuvoissa on päähuomio kiinnitettävä pyörien tarkoituksenmukaisuuteen ja lavarakenteeseen. Tarkoituksenmukaisten ajoneuvojen tärkeimpinä ominaisuuksina voidaan mainita, että:
1. Pyörien on oltava sellaiset, että ajoneuvot kulkevat kevyesti
2. Kuormatilan tulee olla riittävän suuri
3. Ajoneuvojen rakenteen on oltava sellainen, että kuorman teko ja purkaminen käyvät nopeasti ja kevyesti.

Työkäytössä 1930-luvulle asti olivat kaksiakseliset vankkurit. Mustialaan vankkurit hankittiin vuonna 1915.

Vuonna 1587 Juhani Herttua antoi määräyksen rakentaa maanteitä, Hämeen härkätie Turusta Hämeenlinnaan oli Suomen ensimmäinen valtatie. Ensimmäinen ajokalutehdas oli Uskelassa, jossa vaunuja tehtiin pääasiassa ylhäisten käyttöön. Rahvaalta niitten käyttö ja valmistus oli kielletty, tosin talvisin sekä kesäisin oli iät ja ajat ajettu reellä. Kesäisin pääasiallinen kulkuväylä oli joki tai järvi, jossa liikuttiin veneellä.

Rattaat on tunnettu itämerensuomalaisten keskuudessa 1000 vuotta eaa. Kyseessä oli kahdella umpipyörällä varustetut kärryt, joita oli käytössä vielä 1920-luvulla Laatokan Karjalassa. Vaikka ratas tunnettiin, kesällä liikkuminen tapahtui pääasiassa jokia pitkin veneellä. Toinen kulkumuoto oli poron, hevosen tai härän vetämä reki, huonot tiet ja upottavat suot tekivät reen kesälläkin ratasta paremmaksi.

 

 Kumipyöräiset rehurattaat

 

Entisajan maatilan kuljetusvälineistä ja siirtotöistä 1900-luvun alkupuolella

Siirtotöiden osuus maatalouden töistä on varsin huomattava. Niiden osuus on suoritettujen tutkimusten mukaan 53- 59 % tilan koko työstä. Traktorin tultua maataloudessamme yhä yleisemmäksi ja siirryttyä yksinomaisesta muokkausvetokoneesta ns. yleisvoimakoneeksi, on sen prosenttinen osuus myös siirtotöissä kasvanut.

Runsaimmin siirtotöitä joudutaan tekemään peltoviljelystöissä ja varastotöissä heinien ja olkien siirrossa eläimille. Myös metsätöissä siirtotöillä on merkittävä osuus. Siirtotöitä suunniteltaessa on kiinnitettävä huomiota työjärjestelyihin ja tarkoituksenmukaisiin ajoneuvoihin, jotta työskentely olisi tehokasta, eikä kuorman tekoon ja purkuun kuluisi kohtuutonta aikaa. Tyhjänä ajoa olisi hyvä muodostua mahdollisimman vähän. Kohtuullisella voiman käytöllä työ tulee tehokkaaksi ja tuottavaksi.

Kesäajoneuvoissa on päähuomio kiinnitettävä pyörien tarkoituksenmukaisuuteen ja lavarakenteeseen. Tarkoituksenmukaisten ajoneuvojen tärkeimmiksi ominaisuuksiksi voidaan mainita, että;

Pyörien on oltava sellaiset, että ajoneuvot kulkevat kevyesti.

Kuormatilan tulee olla riittävän suuri.

Ajoneuvojen rakenteen tulee olla sellainen, että kuorman teko ja purkaminen käyvät nopeasti ja kevyesti.

Työtehoseura on suorittanut vetovastusmittauksia eri ajoneuvoilla. Puu- ja kumipyöräajoneuvoilla suoritetut vetovastusmittaukset osoittavat selvästi, että vetovoiman tarpeen puolesta kumipyörien käyttö on edullista, ollen kumipyörät keskimäärin 40 % edullisemmat puupyöriin nähden.

 

 Mustialan sähkömoottori

 

Mustialaan hankittiin sähkömoottori vuonna 1920. Tarkkaa tietoa sähkömoottorista ei kuitenkaan ole saatavilla. Sähkömoottorilla oli keskeinen merkitys englantilaisen puimakoneen käytössä Mustialassa: sitä käytettiin ainoastaan kyseisellä sähkömoottorilla.

Sähkömoottorin hankkimisen oli tehnyt mahdolliseksi maaseudun sähköistyminen Suomessa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Mustiala oli Suomessa ensimmäisten joukossa valjastamassa sähkömoottoria maatalouskäyttöön.

Ongelmallisinta sähkömoottorin valjastamisessa puimakoneen voimanlähteeksi oli voimaa välittävän hihnan taipumus livetä puimakoneen siivapyörän päältä. Lisäksi tuohon aikaan tyypillistä oli taipumus hankkia tehoiltaan jokseenkin riittämätön moottori, selviytyäkseen pienemmillä kustannuksilla. Mikään ei kuitenkaan osoita, että Mustialassa olisi ollut alitehoinen sähkömoottori puimakoneen käyttöön.

Sittemmin sähkömoottorit yleistyivät Mustialassa useissa muissakin käyttötarkoituksissa.

 

 Mustialan lypsykoneet

 

Ensimmäiset lypsykoneet tulivat Suomen maaseudulle laajemmassa mittakaavassa vasta 1950-luvulla. Mustialaan sellainen oli hankittu jo 1926. Mustialan asemaa aikansa suunnannäyttäjänä maataloudessa alleviivasi Suomessa selkeästi edellä aikaansa olleet hankinnat, kuten juuri lypsykoneet.

Varhaiset lypsykoneet muistuttivat tekniikaltaan nykyisiä. Alipaine muodostettiin tyhjöpumpun ja putkiston avulla, mutta maito ei mennyt putkia pitkin tankkiin, vaan

lypsettävän lehmän viereen sijoitettuun maitosankoon, jolla se kannettiin varhaiseen jäähdytyskoneistoon.

Itse lypsytapahtumakaan ei siis eronnut merkittävästi nykyisestä. Nykyään lypsyasemat ja -robotit ovat yleistyneet, ja vanhan mallisia parsinavetoita on yhä vähenevissä määrin.

Mustialassa oli myös oma meijeri, jossa koetettiin uusia meijerikoneita. Meijerillä oli myös tärkeä opetuksellinen merkitys koulutuksessa. Unohtaa ei myöskään sovi meijerin toimimista varsinaisessa toimenkuvassaan, tointa meijerinä koulun ja naapureiden navetoille. Meijeriä ei kuitenkaan tarvittu enää 30-luvun alkaessa edes yleistä hyötyä palvelemaan osuusmeijereiden lisääntymisen vuoksi, joten sen toiminta lakkautettiin 1934.

 

 

Lähteet:

Mustiala 1840 - 1940, V. Tuorlahti 1943

H Ketola, O. Nikula: Maatalouskoneiden Käsikirja (1953)

 

 Tekijät:

Timo Mäkelä

Lauri Niskala

Kimmo Penttilä

Eeva Isotalo

Elina Kauppinen

Eeva Koivisto

Jonna Kiili

Mikael Kopio

Antti Pitkäkoski

Antti Paltta

Juuso Mustajoki

Taru Mikkola

 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2017