Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava


Navetan historiaa...



Nautakarjatalous

Karja oli ensisijaisesti lannantuottajia, vasta noin 1800-luvulta voidaan alkaa puhumaan varsinaisesta karjataloudesta. 1500-luvulla tavallisimmat eläimet olivat lammas, lehmä ja hevonen. Hevosta pidettiin tärkeimpänä, sillä se oli välttämätön apu peltotöissä. Lehmiä oli tavallisesti kaksi taloutta kohti, mutta niiden lukumäärä saattoi vaihdella sadosta riippuen. Vielä 1800-luvulla voi oli tärkein tuote, mitä maidosta valmistettiin. Maidon jalostamista voiksi tehtiin useimmiten kotona, mutta 1880-luvulla suuremmissa kartanoissa toimivat jo meijerit tätä tarkoitusta varten.

Sotien jälkeen yhden tai kahden lehmän karjat hävisivät hiljalleen. 1900-luvulla perustettiin myöskin osuusmeijerikunta. Lypsykoneet alkoivat yleistyä noin 1950-luvulla. Myös jäähdyskoneet alkoivat nostaa päätään 1960-luvulla, siihen asti oli nostettu jäitä vesistöistä talvisin ja säilötty niitä purukasoihin.
Aluksi kaikki lehmät olivat rodultaan suomenkarjaa, mutta hiljalleen tuonti rodut veivät voiton ja 1990-luvun alussa puhdas suomenkarja oli jo käytännössä hävinnyt kokonaan. Usein lehmät olivat niin heikossa kunnossa että ne piti nostaa ylös ja taluttaa laitumelle. Lehmät olivat puutteellisen ruokinnan takia yleensä talvet ummessa, eikä niistä kesälläkään saatu paljoa maitoa.

Lypsäminen ja maidon hoito 1933-luvulla
Lypsäminen oli ehto tuotannon jatkuvuudelle ja siinä erittäin tärkeää oli tekniikka, mottona ”viime tippaan lypsä aina, tarkasti se mielees paina.” Ennen vanhaan lypsettiin käsin, jopa kolmesti päivässä ja lypsäjällä tuli olla valkoinen puhdas mekko päällä. Lypsyastioina käytettiin tinattuja ämpäreitä ja maito piti saada heti pois navetasta, ettei siihen tullut navetan ilmasta makua. Sen jälkeen maito siivilöitiin vanun läpi, ja astiat pestiin huolellisesti.

Tämän jälkeen maito kaadettiin tonkkiin ja jäähdytettiin kaivovedellä, oikein kuumilla ilmoilla ei tuottanut toivottua tulosta. Maidon säilytykselle oli oma maitohuone, ja maitoauton tullessa maitotonkat vietiin maitokärryillä maitolaiturille odottamaan maitoautoa.
Jos utareet jäivät lypsyssä tyhjentymättä, niin uuden maidon muodostuminen tyhjentymättömissä osissa estyi. Jos, tätä jatkui pidempään, niin maidon muodostuminen kyseisissä osissa estyi kokonaan. 1930–40-luvulla tiedettiin ensimmäisenä utareesta puristettavan maidon olevan laihaa (rasvaa vain 1-2 %), lypsyn lopussa lypsetty maito taas saattoi sisältää rasvaa jopa 10 %. Tämän takia lypsy tuli suorittaa huolellisesti, jottei parhainta maitoa jäisi utareisiin ja sillä tällä oli pidemmän ajan puitteissa oma vaikutuksensa karjanhoidon kannattavuuteen.

Hyvästä ruokinnasta ei ollut hyötyä, jos lypsäjä ei ollut huolellinen työssään ja voitiin laskea, että huonosta lypsämisestä johtuvat tappiot saattoivat olla miljoonia markkoja! Puristuslypsyä, joka muistutti eniten vasikan imemistä, sitä pidettiin tehokkaimpana utareentyhjennys keinona.

Lypsyssä ei saanut kiertää, eikä vääntää vetimiä. Erityisen varovainen tuli olla vetimen aran pään suhteen, jossa oli ne lihakset, jotka sulkivat maidon tien utareesta ulkomaailmaan ja joiden löyhtyminen saattoi saada maidon vuotamaan itsestään ja helpotti bakteerien tunkeutumista maitotiehyeisiin. Toinen tapa oli venytyslypsy, jota käytettiinkin monin paikoin, mutta se saattoi aiheuttaa hiussuonten rikkoutumista ja vetimen kostutuksesta johtuen maidon pieneliömäärä kasvoi.

Joillakin lehmillä vetimet olivat niin lyhyet, että puristuslypsyyn ei ollut mahdollisuutta. Konelypsyä pidettiin siisteimpänä tapana. Ns. imukupit kiinnitettiin lehmän vetimiin ja kaikki neljännekset lypsettiin yhtä aikaa. Maito valui letkuja pitkin ilmatiiviisti maitoastiaan.

Koneiden huolellinen puhdistus oli edellytys hyvälle maidolle. Kesäisin koneen kaikki osat pestiin joka toinen päivä ja talvella muutaman kerran viikossa. Pesussa käytettiin harjaa ja lämpöistä soodavettä, jonka jälkeen ne vielä huuhdeltiin kuumassa vedessä ja laitettiin kuivumaan. Jokaisen lypsykerran jälkeen suoritettiin vielä erillinen puhdistus.



Navetan tekniset tekijät
Lantakourut sijaitsivat parsien päässä, jonne lanta voitiin työntää lehmien alta. Lantakouru oli leveydeltään n. 40-50cm ja syvyydeltään 15cm. Lantakourun pohjan muoto riippui siitä, miten virtsa otettiin talteen. Pohja oli suora, jos käytettiin turvepehkua kuivikkeena, jolloin virtsa imeytyi siihen. Jos virtsa johdatettiin lantalaan, oli toinen reuna kourusta syvempi. Virtsan piti valua nopeasti lantalaan, jottei se turmellut navetan ilmaa.

Syvempi osa kourusta voitiin myös varustaa kannella, jottei lanta tukkinut sitä. Koska virtsa oli arvokasta lannoitusainetta, haluttiin se yleensä talteen, ja sitä varten tehtiin lisäksi virtsakaivo. Yhdestä lehmästä saatiin talven aikana satojen markkojen edestä lantaa. Paras kuivike oli turvepehku, koska se imi virtsan ja kaasuja. Sitä käytettiin noin 2-4kg lehmää kohden vuorokaudessa. Lannan siirron helpottamiseksi lantakouruista tehtiin yleensä lyhyet. Lantalan ovet voitiin sijoittaa käytävien päähän, jolloin lanta oli helppo kihvelillä työntää kourua pitkin ovelle ja siitä ulos.

Suuremmissa navetoissa, joissa jouduttiin lantaa siirtämään pitempiä matkoja, käytettiin lantavaunua. Sitä varten oli kiinnitetty kattoon raiteet mitä pitkin vaunua oli kätevä liikutella. Lattiaton navetta eli ”lantanavetta”: lantaa ei luotu ulos, vaan se peitettiin aina uusilla kuivikkeilla. Lanta poistettiin vasta kun lehmien selät melkein hipoivat kattoa.
Puhtaana pito oli vaikeaa ja vuoroin oli kylmä, kostea ja liian lämmin. Jos hoitajat eivät levittäneet kuivikkeita tasaisesti, joutuivat lehmät seisomaan luonnottomassa asennossa. Lattiattomat navetat olivat kuitenkin harvinaisia.

Tilavuus
1930-luvulla pienillä ja keskikokoisilla maatiloilla oli edullisin ja käytännöllisin ratkaisu sijoittaa kaikki talon eläimet sekä niihin liittyvät oheistilat saman katon alle. Kuten alla olevasta kuvasta voi tulkita, karjarakennuksesta löytyi usein sikala, maitohuone, karjakeittiö, lampola, navetta, lantala, talli sekä siellä saattoi olla myös pieni rehuvarasto. Navettaosio sijaitsi karjasuojan keskellä. Sen takana oli lantala. Toisessa päädyissä rakennusta oli talli ja karjasuojan eteistila. Toisessa päädyssä puolestaan oli sikala, maitohuone ja karjakeittiö. Navetan tuli olla tarpeeksi tilava. Lehmää kohti laskettuna lattiapinta-alaa piti olla 5-7 m2 sekä tilavuutta 12-16m3. Keskimääräinen parren pituus oli 1.60m sekä leveys 1.00-1.10m riippuen lehmärodusta.



Valoisuus
Navetan tuli olla valoisa, sillä pimeässä navetassa tautibakteereilla oli paremmat menestymismahdollisuudet. Karja pysyi valoisassa navetassa terveempänä ympäri vuoden. Erillistä valaistusta suositeltiin varsinkin aamu- ja iltatöiden ajaksi pimeisiin vuodenaikoihin. Usein käytettiin pientä lyhtyä tai öljylamppua, joiden valaistusteho ei ollut järin suuri. Vaikka valaistusteho oli pieni, ne kuitenkin aiheuttivat kohtalaisen suuren tulipalonvaaran navetoissa.
Ilmanvaihto

Monien navetoiden ilmanvaihto oli vielä 1930-luvulla järjestetty huonosti. Paljon oli myös navetoita, joissa ei ilmanvaihtokanavia ollut ollenkaan. Piirroksesta on nähtävissä laudoista tehdyt ilman ulosjohtotorvet, jotka kulkevat navetasta ullakon kautta ulos. Sisääntuloilma johdettiin navettaan sisääntulotorvea pitkin. Sisääntulotorven pinta-alaa tuli olla tarpeeksi eläinmäärään nähden (100 cm2/eläin), jotta tarvittava ilmanvaihto saatiin aikaiseksi. Mikäli ilman saapuminen navettaan olisi toteutettu navetan alaosan kautta, tuleva ilma olisi saattanut aiheuttaa erilaisia tauteja lehmien herkille utareille.



Rehut ja ruokinta
Rehuina käytettiin heiniä, olkea, erilaisia väkirehuja, juurikasveja sekä säilörehua.

Väkirehut

Kotimaisista viljalajeista karjalle sopivimpana pidettiin kauraa. Parempaa rehua (enemmän valkuaista) saatiin jos viljeltiin kauran kanssa palkokasveja esim. hernettä. Ruista ja ohraa käytettiin väkirehuina jonkun verran yleensä lihotusrehuina. Ulkomailta tuotiin väkirehuiksi myös öljykakkuja jotka syntyivät jätetuotteena kasviöljyä valmistettaessa. Öljykakut sisälsivät paljon valkuaista ja olivat kannattava hankinta, mikäli kuljetus kustannukset eivät tulleet liian kalliiksi.

Juurikasvit
Tärkein karjalle rehuna käytettävä juurikasvi on rehunauris eli turnipsi. Jotkut syöttivät myös lanttua ja perunoita jos sato oli ollut hyvä. Juurikasvit sisältävät paljon vettä ja niitä syötettiin yleensä talvisin kun heinä- ja olkiruokinta olisi ollut lehmien ruuansulatuksen kannalta liian kuivaa.

Säilörehu
Säilörehu valmistettiin tuoreista apila- ja hernekasveista sekä muista vihantarehuista sekä juurikasvien naateista. Valmistustapana oli kaivaa maakuoppa, jonka pohjalle pantiin olkia ja seinille laitettiin lautakehys. Kuoppaan pantiin rehut tiiviisti sulloen ja päälle kasattiin olkia ja maata niin paljon ettei rehut talvella jäätyneet. Kuopassa niissä tapahtui käymistä ja ne muuttuivat tummemmiksi.

Ruokana myös nokkoset kerättiin pihapiiristä tarkoin talteen. Oljet survottiin tai myöhempinä aikoina käytettiin silppurissa silpuksi (eli peluiksi), tämän jälkeen oljet laitettiin suureen tiinuun ja sekaan laitettiin vähän ruumenia. Tiinuun läiskittiin kiehuvaa vettä, eli varia ja annettiin seoksen hautua pari tuntia, jonka jälkeen sekaan kaadettiin kylmää vettä että seoksesta saatiin sopivaa lehmille tarjoiltavaksi.
Myös hevosen lantaa syötettiin lehmille, se tuotiin aamulla tallista ja laitettiin ruuan sekaan. Lantaa syötettäessä maito kumminkin maistui voimakkaasti lannalle.

Ruokintapöytä
”Navetta ilman rehupöytää on kuin säkki ilman pohjaa”. Tämä sanonta kuvasi sitä miten paljon pöydän käyttö säästi rehukustannuksissa kuin jos rehut olisi tarjottu eläimille lattialta.

Rehun säilytys ja jako
Yleensä rehuja säilytettiin navetan ullakolla. Rehujen jako kävi ullakolta käsin helposti kun niitä voitiin pudottaa navetan puolelle luukusta. Rehun säilytys ullakolla aiheutti ongelmia silloin kun välikatto ei ollut tarpeeksi tiivis. Tuolloin navetasta nousevat kaasut pääsivät ullakolle pilaamaan rehut. Kaasut aiheuttivat rehuihin pahaa makua jolloin eläimet eivät syöneet niitä.



Juomalaitos

Lehmien juottaminen ämpärillä oli vaivalloista ja aikaa vievää. Ongelmaksi muodostui myös se, että lehmien juottaminen vain tiettyinä aikoina saattoi laskea niiden tuotosta. Lähdettiin pyrkimään siihen, että lehmillä olisi aina vettä tarjolla. Tähän ongelmaan oli keksitty itsetoimiva juomalaitos. Kun lehmä joi kupistaan, veden taso laski. Tällöin pallo laskeutui veden mukana ja vivun toisessa päässä oleva tulppa nousi vesiputken suulta jolloin vesikuppi täyttyi vedestä. Karjanhoitajan työt helpottuivat tällä tekniikalla huomattavasti.

Talli
Tallit rakennettiin kuivalle paikalle ovi yleensä etelään päin, jotta vältyttiin kylmiltä pohjatuulilta ja kesällä liialta kuumuudelta. Rakennusmateriaalina käytettiin yleensä puuta tai tiiltä. Tiiltä käytettäessä piti tehdä kaksinkertaiset seinät, joiden väliin jätettiin tyhjää tilaa 5 cm. Tällöin seinät eivät johtaneet lämpöä ja talli pysyi talvella lämpimänä ja lämpimänä sekä kesällä viileänä.

Tallin pinta-alan tuli olla 9-11 m² hevosta kohden ja kuutiotilan 20-25 m³. Tallin korkeuden tuli olla 2,10-3,00 m, pilttuun leveyden 1,70-1,80 m ja pilttuun pituuden 2,20-2,50 m. Tallin käytävän tuli yhden hevosrivin takana olla 1,50 m ja kahden rivin välissä 2-3 m. Pilttuun väliseinät tehtiin lankuista ja niiden korkeus oli 1,25-1,50 m.

Pilttuut eivät saaneet olla liian ahtaat tai lyhyet, koska tällöin hevonen ei olisi voinut kunnolla levätä. Tallin lattia tehtiin yleensä lankuista, koska tiili-, asfaltti- ja sementtilattiat olivat kovia ja kylmiä. Pilttuun kohdalla tuli lankkujen olla pituussuunnassa ja ne oli hyvä tervata, jotta ne eivät imisi kosteutta.

Pilttuun pohja voitiin tehdä myös riittävän tiiviisti laitetuista pölkynpäistä. Usein pilttuun lattia tehtiin turhan kaltevaksi virtsan pois johtamiseksi, vaikka lattia tuli olla melkein vaakasuorassa, koska seisominen kaltevalla lattialla rasitti hevosen niveliä ja jänteitä. Ikkunoiksi suositeltiin ns. terveysikkunoita, jotka aukesivat yläosa sisään ja alaosa ulos. Kiinteää vesiastiaa ei ollut, vaan juotto tapahtui ruokintojen yhteydessä ennen rehujen antoa ja ennen töihin lähtöä.

Sikala

Käytännöllisyyden ja säästävyyden vuoksi pienempi sikala yhdistettiin usein keittiöineen navetan yhteyteen, mutta se pidettiin kuitenkin täysin eristettynä, etteivät sikalan hajut päässeet navettaan. Sikala sijoitettiin useimmiten navettaan niin, että sinne kuljettiin karjakeittiön kautta.

Lampola
Lampaanhoito on hyvin vanha elinkeino. Lampaiden pito oli paljon vähäisempää kuin nykyään, sillä sen ajan lampaat olivat pieniä ja hidaskasvuisia. Lampaista saatava villamäärä oli myös paljon pienempi kuin nykyajan jalostetuista lampaista saatava. Koska lampaita oli muutamia, ne oli sijoitettu navettarakennukseen. Lehmät olivat navetan suurin eläinryhmä, siispä muut saivat omat paikkansa pienemmistä ”huoneista”.

Lampolat olivat usein pimeitä ja kosteita. Tilaa oli noin 1,6m^2 lammasta kohden. Huone oli rajattu väliaidoin, jotta saatiin pässit ja uuhet eri karsinoihin. Karsinoissa oli rehuhäkit, suola- ja väkirehukaukalot sekä vesiruuhet. Lampaille pystytettiin myös keppejä, joihin kiinnitettiin lehtikerppuja ajanvietteeksi. Suositeltavaa lampaiden hoidossa oli rakentaa juoksutarha, jossa lampaat pääsivät jaloittelemaan sopivilla ilmoilla ympäri vuoden.

Rakennusmateriaalit
Keskiajalta aina 1800-luvun loppuun saakka navetat rakennettiin hirsistä. Sisäseinät rapattiin ja kalkittiin valkoiseksi. Uudistukset vaikuttivat karjanhoitotapoihin ja rakennusten ulkoasuun. 1900-luvun alkupuolella rakennettiin saviseinäisiä navettarakennuksia. Saveen oli sekoitettu olkea ja kanervaa. Kivinavetat yleistyivät 1900-luvun taitteessa. Kokonaan kivestä rakennettuja oli aluksi vain varakkaimmilla tiloilla. Kivinavetan katto oli jyrkkä ja suuri harjakatto, joka katettiin päreillä. Myöhemmin 1900-luvulla päreitten päälle lisättiin myös sementtitiiltä, kattohuopaa tai peltiä.

Myöhemmin yleistyi navetta, jossa ensimmäinen kerros oli kivestä ja toinen kerros puusta. Kivikerros oli tarkoitettu karjalle ja puukerros rehuvarastoksi. 1930-luvulta lähtien tiili syrjäytti kiven ja hirren navettojen rakennusmateriaalina. 1900-luvun puoliväliin mennessä maatalousuudistusten myötä hirsiset navetat hävisivät pihapiiristä joko lahoamalla tai ne purettiin.Tämän jälkeen yleistyi nykypäivänäkin nähtävä tyypillinen navettarakennus, jossa ensimmäinen kerros on rakennettu luonnonkivestä tai tiilestä ja toinen kerros eli heinäparvi laudasta tai hirrestä.



Sisäseinien kalkitseminen
Navetan sisäseinät kalkittiin joka kevät suursiivouksen jäljiltä, näin navetasta saatiin valoisampi ja siistimpi. Kalkitsemisen avulla pyrittiin estämään puuseiniä lahoamasta ja se myös tappoi tautibakteereja. Valkaisu helpotti myös työskentelyä pimeinä vuodenaikoina, jolloin tarvittiin kaikki mahdolliset valonlähteet. Valkaisuseos sisälsi 60 g kalkkia, 50 g liinaöljyä ja 600 g liitua sekoitettuna yhteen litraan kuorittua maitoa. Ainekset olivat halpoja, joten valkaisu ei tullut kalliiksi.

Punamullan valmistus ja käyttö

1800–1900-luvulla käytettiin piharakennuksien maalaukseen punamultaa. Punamulta on maapigmentti, jota käytetään antamaan väri keittomaalille. Punamulta on rautapitoista savimaata, joka voi sisältää jopa 95 % rautaoksidia sekä lopun osan lyijyä, kuparia ja kvartsia. Sen koostumus vaihtelee esiintymispaikan mukaan. Punamullan sävy määrittyy sen sisältämien sivuaineiden tai polton mukaan. Mitä kuumemmin punamullan polttaa sen tummemman sävyn se saa. Pigmentin valmistuksessa maa lietetään, sekoitetaan ja poltetaan padassa.

T i ilen valmistus
Savi kaivettiin lapioilla ja kuljetettiin kottikärryillä tiilenvalmistuspaikalle. Parasta savea tiilien valmistukseen ovat laihat glasiaalisavet, jotka ovat jääkauden aikana kerrostuneet vesistöjen pohjiin. Käsin tiiliä lyötäessä saveen poljettiin eli sekoitettiin hiekkaa. Tämän jälkeen savimassa lyötiin puiseen muottiin, joka kuljetettiin kuivatuspaikalle. Siellä märkä tiili poistettiin muotista ja jätettiin kuivumaan. Vielä kosteaa tiiltä voitiin halutessa muotoilla sabloonalla.

Tiilten kuivuttua ne poltettiin uunissa, ennen uuniin laittamista tiilen kosteusprosentti sai olla 6-9 %. Polttoprosessi suoritettiin kolmessa vaiheessa. Tiilten lämpötilaa nostettiin vähitellen esilämmityksen aikana, tällöin loputkin kosteudet haihtuivat tiilistä. Lämpötilan noustessa 300–600 ºC orgaaninen aines paloi. Tulitusvaiheessa lämpötila oli 950–1050 ºC ja tiili sai lopullisen kestävän rakenteensa. Viimeinen vaihe oli tiilien hidas jäähdyttäminen.





LÄHTEET:

Pielisen museon opetussivut, http://www.lieksa.fi/Resource.phx/sivut/sivut-lieksa-pielisen-museo/index.htx
Artikkeli monistenipusta: K. E. Kallio ”entisajan karjanhoidosta ja paimenista”
Artikkeli monistenipusta: ”Lannantuottajista lypsylehmiksi” (MT 15.7.2002)
http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/mikkelinpaikallishistoria/taloushistoria/maajametsatalous/maatalous_mikkelin_maalaiskunnassa
Suomen maatalousmuseo Sarka, http://www.sarka.fi
Talonpoika toimessaan, Suomen maatalouden historia Jari Niemelä
www.nba.fi
www.wikipedia.org/wiki/punamulta
ALB. Näätänen: Kotieläinoppi
www.museo24.fi
https://portal.mtt.fi
www.wakkanet.fi


KUVAT:

Mustialan opetusvälinekokoelmat

TEKIJÄT:

Laura Immonen
Kristiina Vertanen
Katja Piirainen
Maria Salmi
Mira Hartikainen
Janiina Arvinen
Leila Hakala
Maria Lyytikkä
Veera Pukkila
Sari Korvala
Satu Marttila

Tia Mustajärvi

Sirpa Kylänlahti
Miina Tuominen


 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2017