Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava


Kaskeaminen
Maria Komppa

Kaskeaminen on vanha viljelytapa. Ennen vanhaan peltoja ei ollut valmiina vaan niitä valmistettiin kaskeamalla metsämaita. Erilaisia metsiä käytettiin eri lajikkeiden viljelyyn, myös kaskeamistyylejä oli monia.
Kaskeamisen perusideana on muokata metsämaa polttamalla ja hakkaamalla, jotta metsän ravinteet muuttuvat viljelyyn sopiviksi. Poltetun metsän kasvuston tuhka toimii ravinteena. Kaskeamisalan täytyy olla myös suuri, koska metsä ei uusiudu polton jälkeen kovinkaan nopeasti. Kaskeamisen negatiivisia puolia ovat työn vaarallisuus sekä eroosio. Esimerkiksi Euroopassa kaskeaminen hävitti historiallisia lehtimetsiä.
Ensimmäiset kaskiviljelyt Suomessa sijoittuvat Varsinais-Suomeen noin 2400–2000 eKr. 1700- luvulla kaskeaminen oli yleisin maanviljelystekniikka, mutta 1900-luvun puolessa välissä kaskea poltettiin enää vain harrastusmielessä.
Suomessa kylvettiin perinteisesti kahden vuoden aikana ohraa tai ruista, sitten pari kautta naurista, kauraa, tai tattaria. Myös pellava oli yksi lajikkeista, joka sopi kaskeamiseen. Useaa kasvia pystyttiin myös kylvämään samaan aikaan, esimerkiksi naurista ja ohraa. Tässä viljelytekniikassa maa, sekä kaskipellon vuosikierto pystyttiin käyttämään tehokkaasti hyödyksi.
Suomessa kaskiviljely on jaettu kolmeen päätyyppiin: tavalliseen kaskiviljelyyn, rieskamaahan ja huhtakaskeen. Tavallinen kaski tehtiin lehtimetsään, tai lehtipuuvaltaiseen sekametsään, jolloin puut kaadettiin vuotta ennen niiden polttamista. Viljana oli yleensä ruis, mutta joskus ohra. Rieskamaassa kaataminen ja polttaminen tapahtuivat samana keväänä. Kasveina olivat nauris, pellava ja ohra. Huhtakaski, joka oli Pohjois-Venäjän suomensukuisten kansojen kehittämä, tehtiin edellisistä poiketen havumetsään. Viljelykasvina oli useimmiten ruis.
Kaskiviljelyssä oli useita työvaiheita esivalmisteluissa valittiin sopiva ala kaskettavaksi, sekä kuorittiin puita, jotta ne kuivuisivat. Metsää poltettaessa piti olla tarkkana, ettei mikään ala jäänyt palamattomaksi. Kaskelle otettiin mukaan kirveitä, lapioit ja vesiastioita jos lähistöllä oli vesialueita. Myös asusteet piti olla asiaan kuuluvat. Jalkineina oli kätevintä käyttää tuohikenkiä. Kylvämisen jälkeen tai ennen kaskeamistyylistä riippuen kaskea kynnettiin ja äestettiin. Käytetyimpiä työkaluja olivat kaskihara, risukarhi ja huhtakoukku sekä hankoaura.
Lähteet: http://portal.hamk.fi/portal/page/portal/HAMKJulkisetDokumentit/Koulutus/Koulutusohjelmat/maaseutuelinkeinot/Portletit/Maaseutuelinkeinojen_kon_portletit/Nieminen_Piritta.pdf
wikipedia

Kaski

Kaskiviljely on menetelmä, jossa puut poltetaan viljeltäväksi aiotulta metsäalueelta. Tämän polttamisen surauksena maahan vapautuu runsaasti hyödyllisiä raviteita, jotka viljelyskasvit voivat sittemmin ottaa käyttöönsä. Tavallisesti kaskesta saatiin yksi tai kaksi satoa, sillä viljelyskasvit käyttivät polttamisessa vapautuneet ravinteet nopeasti, ja näin ollen viljelypaikkaa piti vaihtaa usein. Kaskiviljelyllä on Suomessa pitkät perinteet, jotka ulottuvat 1800-luvulle asti. Vasta näihin aikoihin peltoviljely syrjäytti kaskiviljelyn.



Kaskenpolttoon ryhdyttäessä oli ensin valittava sopiva alue, sillä eri kasvit vaativat kasvaakseen erilaisen maan. Kaskettava alue oli yleensä kooltaan puolesta hehtaarista hehtaariin. Kaskeaminen ajoitettiin tavallisesti kesäkuusta heinäkuun alkuun, jolloin juurivesominen on voimakkainta. Juurivesominen varmisti, että paikalle kasvaisi nopeasti uusi metsä uutta kaskea varten. Jotta puu saatiin palamaan kunnolla, oli metsä ensin kaadettava ja sen oli annettava kuivaa vähintään yhden talven yli. Tämän jälkeen keväällä lumen sulettua puut karsittiin oksista ja pätkittiin viertämistä varten sopiviksi. Viertäminen tarkoitti palavien puiden vierittämistä pitkin poltettavaa aluetta. Poltettava aines levitettiin kaskettavalle alueelle tasaisesti ja reunoille koottiin rovioita.



Kun sää oli sopiva, sytytettiin puuaines palamaan ja annattiin maan palaa parin sentin syvyydestä. Kun palava puu oli polttanut sopivasti alla olevan maan, siirrettiin se seuraavaan, palamattomaan kohtaan viertokangella. Tätä viertämistä jatkettiin, kunnes koko raivio oli poltettu. Joskus täytyi vielä tehdä toinenkin polttaminen, jos kaikki puut eivät olleet palaneet ensimmäisellä kerralla. Polttamiseen meni usein monta päivää, ja poltettaessa oli vahdittava, ettei tuli leviä aiheuttaen metsäpaloa, tai polta samaa maan kohtaa liian syvältä. Tuli sammutettiin havunoksilla eli hoskilla. Palon jäähdyttyä siemen kylvettiin tuhkaan, jonka jälkeen maa kynnettiin kaksiteräisellä rautakärkisellä kaskiauralla eli sorkka-aatralla, karhittiin risuäkeellä eli risukarhella ja kuokittiin kivien ympäriltä. Näin kylvetty siemen saatiin paremmin sekoittumaan tuhkaan. Sadon annettiin kasvaa ja elokuussa se korjattiin talteen sirpillä sekä sidottiin lyhteiksi, jotka kuivatettiin kartion muotoisissa kuhiloissa. Vilja säilytettiin puintiin asti kuhilaissa ja sen jälkeen se varastoitiin aumoihin. Viljelyn jälkeen kaskialueita käytettiin usein vielä eläinten laitumina.
1600-luvun lopulla Ruotsin hallitus alkoi suhtautua karsaasti kaskeamiseen. Taustalla oli pelko metsien loppumisesta ja huoli, että valtakunnan kaivostoimintaan ja rautateollisuuteen ei riittäisi enää hiiltä. Kaskiviljelyyn haaskaantui puita, joille olisi ollut käyttöä puuhiilenä. Väkiluvun kasvaessa ja asutuksen lisääntyessä kaskiviljelmille oli yhä vähemmän tilaa, vaikka viljaa kuitenkin tarvittiin entistä enemmän. Tämä johti siihen, että samoja alueita kaskettiin yhä useammin, mikä puolestaan aiheutti maaperän köyhtymistä. Maaperä olisi vaatinut uuden puuston kasvamiseen 30-40 vuotta, mutta kiertoaikaa lyhennettiin monesti jopa puoleen tästä. Liiallisen kaskeamisen ja viljelyn seurauksena kaskista saadut sadot kävivät peltosatoja pienemmiksi, joten peltoviljelystä alkoi tulla yleisempää. Sahateollisuus myös nosti metsien arvoa, mikä vähensi kaskiviljelyn suosiota entisestään. Viimeiset kasket poltettiin Savossa 1900-luvun puolivälissä.

Essi Juvonen

Lähteet: http://www.luontoon.fi/
http://www.edu.fi/oppimateriaalit/kasvikulttuuri/artikkelit/08_kaski.htm
http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/metsahistoria/kaskeaminen

Kaskiviljely
Kaskiviljely on alkukantainen maanviljelytekniikka, jota käytetään edelleen joillain alueilla Meksikossa, Intiassa ja Indokiinassa. Madagaskarilla kaskenpoltto on myös yleistä. Suomessa se oli yleisin maanviljelytekniikka vielä 1700-luvulla ja vielä 1880-luvulla se tuotti yli kymmenesosan sadosta Karjalassa ja Savossa. Kaskiviljelyn historia Suomessa yltää kuitenkin paljon kauemmaksi. Varsinais-Suomessa kaskiviljelyä harjoitettiin jo ennen ajanlaskumme alkua, vasarakirveskulttuurin aikoihin eli noin vuonna 2000 - 2400 eKr.
Kaskiviljelyssä viljeltäväksi tarkoitetulta alueelta hakattiin yleensä kaikki puut. Joskus kuitenkin jätettiin pystyyn muutamia ns. linnunlaulupuita, jotta aho eli hylätty viljelysmaa metsittyisi nopeasti uudelleen. Kaadettu metsä poltettiin joko samana tai seuraavana vuonna. Puuston polttamisen ensisijaisena tarkoituksena oli maan lannoittaminen ja toinen tarkoitus oli rikkaruohojen hävittäminen. Polttamisen jälkeen maa voitiin kyntää kaskiaatralla eli kaskurilla ja äestää risukarhilla, jotka olivat erityisesti epätasaisen kaskimaan muokkaukseen soveltuvia työvälineitä. Kylvämätöntä, muokattua kaskea kutsuttiin paloksi. Kylvön jälkeen nimitys oli halme.
Kaskiviljely jaettiin neljään eri tyyppiin sen perusteella, millaiseen metsään kaski tehtiin. Havupuumetsään raivattu kaski oli nimeltään huuhta. Sen teossa suuret puut pyöllettiin eli kuorittiin noin metrin korkeudelta muutama vuosi ennen polttamista, minkä seurauksena ne kelottuivat ja paloivat hyvin. Pienemmät havupuut kaadettiin pari kesää ennen polttamista. Kun huuhta muutaman vuoden viljelyn jälkeen hylättiin, se metsittyi ja tilalle kasvoi lehtipuita. Noin 15 - 30 vuoden kuluttua entinen huuhta voitiin raivata tavalliseksi kaskeksi. Pykälikkömaa taas oli tavallisen kasken ja huuhdan välimuoto. Se raivattiin havupuumetsään, jonka lähellä kasvoi lehtipuita. Havupuut pyöllettiin ja sen jälkeen metsän annettiin olla rauhassa jopa 20 vuotta. Tänä aikana lehtipuut valtasivat metsän. Näin saatiin lisää poltettavaa puuainesta. Rieskamaa puolestaan oli leppävaltaiseen metsään raivattu kaski.
Kaskessa viljeltiin yleensä ohraa tai ruista kaksi vuotta ja sen jälkeen yksi tai kaksi satoa naurista, tattaria tai ruista. Myös pellavaa kasvatettiin kaskissa. Usein saatettiin kylvää useita eri kasveja samaan kaskeen yhtä aikaa, esimerkiksi ohraa ja naurista tai jopa naurista, ruista ja ohraa. Näin saatiin maksimoitua kasken tuotto, kun ensin voitiin korjata ohrasato, myöhemmin syksyllä nauris ja vielä seuraavana vuonna ruis.
Outi Korvala
Lähteet: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaskiviljely, http://www.lieksa.fi/Resource.phx/sivut/sivut-lieksa-pielisen-museo/elinkeinot/kaski.htx, http://www.elvijapaulilappalaisensukuseura.fi/historiaa/html/kaskiviljely.html

Kaikki kuvat Mustialan opetusvälinekokoelmat

 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2017