Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava

SÄILÖREHU


Säilörehua valmistettiin suomessa jo ennen Artturi Ilmari Virtasen kehittämää AIVta, ongelmana vain oli, että rehussa tapahtui usein voimakasta virhekäymistä.
AIV-säilöntä menetelmän kehitti siis A.I. Virtanen apurinsa Henning Karströmin kanssa työskennellessään Valion palveluksessa. Valmiste tuli markkinoille v. 1929 ja patentoitiin 1932.
AIV:n toiminta perustuu pH-arvon alentamiseen ja tuolloin säilöntäaineina käytettiin suola- ja rikkihapon seosta. Aluksi järjestettiin agronomi kiertämään kylillä ja opettamaan tämän uuden ja mullistavan keksinnön käyttöä. Säilörehua tehtiin alkuun esimerkiksi maakuoppaan, annostelemalla liuosta tuoreen ruohon päälle kerroksittain.
Liuoksella säilötään erilaisia heinä-, vilja- sekä palkokasveja. 




AIV-rehun raaka-aineena suosittiin apilaa, mutta säilöntäohjeita annettiin myös perunanvarsille, kortteelle ja saralle. Painotettiin sadon korjuuta riittävän varhaisessa kehitysvaiheessa, mutta tietenkin vielä kauan jouduttiin rehu säilömään silppuamatta eli pitkänä. Säilöt olivat torneja ja erilaisia maakuoppia. Täytetty säiliö peitettiin ensin paperilla, sen jälkeen esimerkiksi sahajauhoilla ja lopuksi asetettiin päälle betoni- tai kivipainot. Taivasalla olleet maakummut peitettiin savikerroksella ja viimein oljilla tai havuilla. Puristemehun johtaminen pois säilöstä kuului olennaisena osana AIV-menetelmään.

Aiv-liuos toimitettiin maanviljelijöille yleensä 50-70 litran lasipulloissa. 14-normaalinen liuos laimennettiin käyttöpaikalla puuammeessa kaatamalla yksi tilavuusosa liuosta kuuteen tilavuusosaan vettä. Laimennettua AIV-liuosta annosteltiin vaikkapa kumisella ruiskukannulla 7-8 litraa sadalle nurmirehukilolle, ja säilömies polki rehun tiukaksi erityisesti säilön reunaosissa. Hyvä AIV-rehu oli ruskeankeltaista, keltaisenvihreätä tai ruskeanvihreätä. Se ei saanut olla tummaa. Rehun tuoksun tuli olla miellyttävän hapahko, ei vastenmielinen eikä mätä.

Rehutornit

Ennen navetan yhteyteen rakennettuja rehutorneja ja nykyisiä laakasiiloja aiv-rehu tehtiin puiseen säilörehutorniin. Rehutorneja rakennettiin maakuoppiin myös betonista valamalla. Ensimmäiset puiset rehutornit oli tehty laudoista rakennetuista elementeistä. Maahan kaivettiin pyöreälle tornille sopiva maakuoppa, jonne rakennettiin tornin ensimmäinen kerros. Kun ensimmäinen kerros tuli täyteen rehua, voitiin elementeistä pystyttää toinen kerros. Puuelementit kiinnitettiin toisiinsa rautatappien ja vanteen avulla. Vanteella elementit saatiin kiristettyä tiiviisti toisiinsa kiinni. Puuelementeistä rakennettuja säilörehutorneja tehtiin eniten 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin aiv-rehun valmistus yleistyi. Rehusiilojen kysynnän kasvaessa Vierumäen teollisuus valmisti 1960- ja 1970-luvuilla kyllästetystä puusta valmistettuja säilörehutorneja.



Tuomo Penttinen


Lähteet: Maatalouden pikkujättiläinen (Seppo Simonen)
www.versowood.fi

AIV-rehun kehittäjä

AIV-rehun kehitti suomalainen Artturi Ilmari Virtanen (15.1.1895- 11.11.1973) yhdessä Henning Karströmin kanssa vuonna 1928. Virtanen toimi Teknillisen korkeakoulun biokemian professorina 1931-1939, Helsingin yliopiston professorina 1939-1949 ja lopulta Suomen Akatemian jäsenenä . 1948-1965. Pitkäaikaisin työ oli kuitenkin Valion laboratorion johtaminen vuosina 1921-1970. A.I.Virtanen oli 75-vuotias lopettaessaan työskentelemisen Valiossa ja hänellä oli takanaan 50 palvelusvuotta.



Tutkimus sai alkunsa, kun haluttiin, että lehmät lypsäisivät maitoa riittävästi myös talvella. Tämä taas vaati, että lehmien ravinto pysyisi hyvänä koko talven ja pelkällä kuivalla heinällä tulokset eivät olleet hyvät. Lehmänmaidon vitamiinipitoisuus laski talvella ja meijerituotteiden suuri laatuvaihtelu ero koettiin kansanterveydelliseksi ongelmaksi. Ravintoaineiden säilyminen varastoinnin aikana oli keksittävä. A.I.Virtanen ratkaisi tämän ongelman tutkimusryhmänsä kanssa keksittyään, että happamuuden laskeminen alle pH 4:n, hidastaa haitallisten bakteerien tomintaa sekä viherkäyminen estyy ja rehu säilyy tällöin paremmin. Virtanen kehitti AIV- rehun Valion pelveluksessa.
Artturi Ilmari Virtanen sai ensimmäisenä suomalaisena tiedemiehenä Nobelin kemian palkinnon vuonna 1945 tutkimuksistaan ja keksinnöistään maanviljelys- ja ravintokemian aloilta, erityisesti rehunsäilytysmenetelmistään. Tutkijanuransa A. I. Virtanen aloitti orgaanisen kemian alalla julkaisemalla 24-vuotiaana väitöskirjan hartsihappojen rakenteesta. Sen jälkeen hän täydensi opintojaan Zürichissä ja Tukholmassa hän suuntautui biokemian tutkimukseen. Vuonna 1926 hän keksi menetelmän varastoidun voin laadun ja säilyvyyden parantamiseksi. Virtanen tutki myös käymisilmiöitä ja typensidontaa hernekasvien juurinystyröissä sekä kasvien sisältämiä aminohappoja ja rikkiyhdisteitä.

Lähteet:
http://yle.fi/teema/tiede/keksinnot/keksinnot_virtanen.shtml
Kirja AIV Keksintöjen aika, Matti Heikonen

AIV-rehun valmistus

Rehujen säilöntään haettiin aineita, jotka estäisivät haitallisen käymisen, proteiinien hajoamisen ja kasvisolujen hengityksen estämisen. Sellaisia aineita ei kuitenkaan ollut, joita olisi voinut ajatella ”yleislääkkeenä” rehujen säilömiseen. PH-arvon merkitys kuitenkin huomattiin ja maitohappokäymisen avulla rehun pH pyrittiin muuttamaan alle neljän, eli voimakkaan happamaksi. Tällöin haitalliset hengitys- sekä muut entsyymi- ja mikrobitoiminnot laantuvat. Samalla rehun nettoravintohävikki on noin 10–20 %, mutta haitallisia bakteereja kasvaa vähemmän. Rehuyksiköt ja valkuaisarvot vähenevät, mutta etenkin rasvaliukoiset vitamiinit säilyvät hyvin.

AIV-liuos oli aluksi 10-normaalista ja sisälsi pääosin suolahappoa sekä hieman rikkihappoa. Maitohappoa harkittiin aluksi ensisijaiseksi säilöntäaineeksi, mutta se oli rehukäyttöön liian kallis. Vuosina 1929 - 1930 lisättiin värin syventämiseksi tummaa teknistä maitohappoa ja rikkihapon osuus kasvoi vähitellen. 1935 rehun koostumus vaakiintui. Siitä tuli 7-normaalista sekä rikki- että suolahapon suhteen, jolloin rehun kokonaisnormaalius oli 14. Myöhemmin myös AIV-suola (ammoniumvetysulfaatti) oli jonkin aikaa käytössä. 1960-luvulla otettiin käyttöön muurahaishappo.

AIV-rehunsäilöntäliuokset valmistaa nykyisin Kemira. AIV-liuoksia valmistetaan useita eri tyyppejä. Edullisimman koostumus on muurahaishappo 76 %, ammoniumformiaattia 5,5 % ja loput vettä. Liuosta on käsiteltävä varovasti, sillä se on vahvasti syövyttävää. AIV-liuos syövyttää muun muassa ihoa ja laitteiden osia. AIV-liuostyypin valintaan vaikuttaa tavoiteltava rehun kuiva-ainepitoisuus ja käytettävä korjuumenetelmä.



AIV-rehun säilöntäainepulloja

Kaikki kuvat Mustialan opetusvälinekokoelmat




 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2017