Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava
 

Luomutuotannon historia


Luomutuotanto muodostui teollistumiselle ja kaupungistumiselle vastailmiöksi 1800-luvun loppupuolella. Perustettiin luonnonparantoloita, jossa liikuta, raikas ilma, ilmavat vaatteet, kylmä vesi ja kasvisruoka olivat keskeinen osa hoitoa. Kädentaidot ja ruumiillinen työ palautettiin arvoonsa. Elämänuudistusliikkeen kannattajat olivat useimmiten kaupunkilaisia.

Elämänuudistusliikkeen piirissä syntyi kysyntää vaihtoehtoiselle viljelytavalla tuotetulle elintarvikkeille. Osalle kasvinsyöjistä eläinten hyväksikäyttö ei ollut eettisistä syistä suotavaa. Kaukoidästä haettiin oppia voimaperäiseen viljelyyn lähes ilman karjataloutta. Viljelytavassa hyödynnettiin biologista typensidontaa ja kasviperäisten ja asumajätteidentehokasta kierrätystä.

1800-luvun loppuvuosikymmeninä kehittyivät biologisen typensidonnan ja maaperäbiologian ja – ekologian perusteet alkoivat hahmottua. Viljelykierto kehittyi 1800-luvun puolivälissä. Viljelytavassa luotiin Saksassa omat tuotantoehtonsa ja tuotemerkkinsä jo 1920-luvulla.

Suomessa luonnonmukainen viljely tarkoitti 1900-luvun alussa viljelyä ilman karjaa. Viljelytapa oli kasvinsyönti- ja luonnonparannusliikkeen sivujuoni, eikä se ollut yleisessä tietoisuudessa. Kun keinolannoitteiden ja kasvinsuojeluaineiden käyttö mahdollisti yksipuolisen viljelyn 30-luvulla. Niiden käyttö laajeni rajusti kun vuosina 1947-1956 valtio tuki keinolannoitteiden hankintaa. Vuonna 1962 ilmestynyt Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät herätti laajemman huomion kasvinsuojeluaineiden käytön haittavaikutuksista ja toimi kipinänä joillekin tiloille luomuviljelyn siirtymiseen. 1940-luvun lopulla perustettu ruotsinkielinen Biodynaaminen yhdistys toiminnallaan edisti luomun kehitystä. Suomessa oli vuonna 2013 noin 4300 luomutilaa. Suomen viljely pinta-alasta 9 % oli luomutuotannossa.


1970-luvun alussa luomuviljelyä harjoitti parikymmentä tilaa. Ekologisemman tuotannon kannattajat alkoivat järjestäytyä ja Toivo Rautavaaran ulkomaisten yhteyksien avulla perustettiin ensimmäinen kansainvälinen jäsenyhdistys. Yksityinen Bios ry laati ehdot luonnonmukaiselle tuotannolle. 80-luvulla maatalous- ja metsäministeriö alkoi tukea luomutuotannon kehittämistä, tärkeimpänä kuuden luomuneuvojan palkkaaminen. Vuonna 1985 perustettu Luomuliitto ajoi muiden maiden innoittaman luomun siirtymävaiheen tukea mikä toteutui vuonna 1990. Suomen liittyessä Euroopan unioniin alettiin samalla maksamaan luonnonmukaisen viljelyn tukea. 2000-luvun alussa luomutuotannossa Suomen peltoalasta oli noin kahdeksan prosenttia. Perinteinen luomuviljely kasvoi kysyntää nopeammin ja luomuviljaa myytiinkin ukomaille. Luomutuotannon kasvu suuntautui eläintiloihin kun luomutukea alennettiin , jolloin oma vilja käytettiin tuotantoeläinten rehuksi. Tällä tavoin saatiin tuotantopanosten kuluja alemmaksi kuin perinteisessä viljelyssä. Juurikaan erikoistuotemarkkinoilta maksettu lisähinta ei vaikuttanut luomutuotannon kannattavuuteen.


Lantaa varastoitiin ja käytettiin lannoitteena moneen tapaan. Käytössä oli muun muassa sisä-suomessa käytetty sekalantanavetta jossa lannan annettiin kertyä paksuksi kerrokseksi navettaan josta se levitettiin keväällä pelloille. Lounais-suomessa käytössä oli luontilanta navetta josta lanta luotiin ulos päivittäin lantalaan. Lannan hoito oli heikkoa jolloin suuri osa lannan ravinteista jäi hyödyntämättä viljelyssä. Lannoitus oli heikkoa, peltoja lannoitettiin heikosti. Lannoitus suoritettiin kesannoille jolloin samalla lohkolle lantaa tuli 2- tai 3-vuoroviljelyssä vain joka toinen tai joka kolmas vuosi. Huonoina rehuvuosina lannoitus saattoi jäädä väliin jolloin sama lohko saattoi saada lantaa vain joka 4-6 vuosi mikä entisestään heikensi lohkolta saatavaa satoa.


Karjanlanta oli merkittävin pellon lannoitus tapa noin 1700-1900 lukujen välissä. Karjaa pidettiin silloin lähinnä lannan tuottamiseen, eikä niinkään maidon tai lihantuotantoon, vaikka nekin hyödynnettiin tehokkaasti. Lannoitteina käytettiin myös tuhkaa, luujauhoa sekä maanparannusaineena mutaa ja savea.


Karjanlannan vähyys oli yleinen vitsaus joten kaikki mahdolliset muut lannoitus keinot tuli huomioida. Karjanlannan talteenotto oli myös oma haasteensa varsinkin kesäaikaan kun karja laidunsi pääsääntöisesti vapaana metsissä. Itä-Suomessa ei kuitenkaan keksitty keinoja lannan talteenottoon toisin kuin Varsinais-suomessa josta se levisi eteenpäin lähimaakuntiin. Talteenotto tapana oli kerätä kuusen havuja pihamaalle. jotka pätkittiin pienemmiksi karjakujalla ja levitettiin karjatarhaan. Kesäaikaan karja kerättiin aina yöksi karjatarhaan, jossa sen oleillessa lantaa kerääntyi havujen päälle mistä se oli helppo korjata. Syksyisin havut ja lanta kerättiin patterille, jossa sen annettiin palaa. Palaminen parantui vielä jos patterin päälle levitettiin turvetta tai mutaa tai muuta maanparannusaineeksi sopivaa. Tällä tavoin menettelemällä lannoitteeksi soveltuvan lannan määrä moninkertaistui. Itä-suomessa ei ymmärretty juuri kuivikkeiden tuomaa etua lannoitteiden lisäämisestä. Havujen teko oli myös sopivaa kevyttä työtä tilalla asuville vanhuksille. Suomi oli jakautunut myös talvilannan keräämisessä kahteen alueeseen. Lautalattiaiset navetat joista luotiin lanta päivittäin karjapihaan olivat yleisimpiä rannikkoalueella. Sisäsuomessa karjasuojat olivat maalattiaisia, joista ei lantaa luotu talvenaikana, vaan se kerääntyi eläinten alle niin että eläinten selät lähentelivät kattoa keväällä.  Lanta paloi navetassa ja sen eri kerroksia käytettiin eri viljely kasveille.Pellot lannoitettiin lähinnä vain silloin kun viljeltiin suviviljaa eli yksivuotisia viljoja. Myös syysrukiille alettiin antamaan lannoitusta paremman sadon toivossa. Rukiin lannoitus perustui lähinnä lannoitteiden jatkeisiin eli mutaan ja havuihin. Lanta ajettiin pelloille yleisesti talvella, koska teitä oli harvassa ja reki kulki paremmin ilman teitä, eikä kaikissa taloissa edes ollut kärryjä. Talvi levityksen haittoina olivat sulanveden ja ilman laimentavalle vaikutukselle, jolloin lannoittava voima väheni.

Suomessa aloitti 1960-luvulla ensimmäinen moderni luomutila, kun Elvi ja Aaro Rajala siirtyivät vuonna 1965 biodynaamisen viljelyn Ypäjällä. Luonnonmukainen eläintuotanto alkoi eriytyä omaksi alakseen, eräänlaisena käyttäytymis- ja hyvinvointitutkimuksen sovelluksena, 1980-luvun alkupuolella. Luomueläintuotanto oli ensimmäistä kertaa laajemmin esillä 1984 kansainvälisen luonnonmukaisen maatalouden järjestön IFOAM:n konferenssissa. Lypsylehmille asetettiin eläinten jalostusohjelmaan tavoitteeksi elinikäinen tuotos lyhyen huipputuotoksen sijaan.

Elintarvikemarkkinoilla luomueläintuotteiden tuli erottua tavanomaisesta eläintuotannosta. Jotta kuluttajat saataisiin vakuuttumaan tuotteiden aitoudesta, tarvittiin luonnonmukaisen kotieläintuotannon määritelmä, tuotantoehdot ja valvontajärjestelmä. Ensimmäiset luomueläintuotannon pelisääntönsä IFOAM hyväksyi vuonna 1984 ja ne toimivat kansallisen sääntötyön mallina.

Suomalaisten tuotanto-ohjeiden luonnos valmisteltiin Lihateollisuuden tutkimuskeskuksen kehittämisprojektissa. Suomen luonnonmukaisen viljelyn yhdistysten liitto (nykyinen Luomuliitto) hyväksyi 26.4.1988 luomuohjeet, jotka otettiin välittömästi käyttöön.

Suomessa alettiin vuonna 1990 tukea luonnonmukaista maataloutta osana maataloustuotannon tasapainottamissopimuksia eli ylituotannon vähentäminen oli muodollinen peruste luonnonmukaisen tuotannon tukemiseen. Peltojen siirtämisen luomuviljelyyn tämä niin sanottu siirtymävaihetuki vaati, muuta eläintuotantoa siirtoa luomuun ei tarvinnut tehdä. Eläintuotanto kuitenkin huomioitiin siten, että luomusiirtymävaihesopimuksen tehneille tiloille myönnettiin enintään 40000 litran maitokiintiö.

Pohjois-Pohjanmaalla Ruukin kunnassa Paavolan meijerin osakkaat pohtivat 1980-luvun lopulla mahdollisuutta jatkaa toimintaa jalostamalla luomumaitoa, kun osuusmeijereiden yhdistyminen yhä suuremmiksi osuuskunniksi lopetti monissa pienissä meijereissä maidonjalostuksen. Projekti luomutuotannon kehittämiseksi käynnistettiin Pohjois-Pohjanmaalla. Suomen ensimmäistä luomumeijeriä Paavolan meijeristä ei kuitenkaan tullut. Lähellä sijainnut Limingan meijeri aloitti loppuvuodesta 1990 täysmaidon purkittamisen sekä piimän ja viilin valmistuksen.

Juvan Luomu Oy aloitti luomumaitotuotteiden valmistuksen vuonna 1993 Hatsolan meijerissä Juvalla. Vuoteen 2009 asti tuotteet markkinoitiin Valion kautta, kunnes Juvan Luomu Oy aloitti Arla Ingman Oy:n kanssa markkinointiyhteistyön.

Muninta alkoi vuonna 1997 ensimmäisissä kokonaan uusissa tai entisistä broilerinkasvattamoista muutetuissa munakanaloissa. Luomumunien rynnistys kohti luomueläintuotteiden markkinajohtajuutta alkoi siitä.

Vuosina 2001–2002 kokeiltiin myös luomubroilerin kasvatusta. Tavanomaista tuotantoa korkeammat tuotantokustannukset ja kuluttajien haluttomuus maksaa luomubroilerista tarvittavaa lisähintaa eivät kannustaneet jatkuvaan tuotantoon

Entisaikojen kasvintuhoojia ja tauteja yritettiin torjua kunnollisten keinojen puuttuessa lähinnä taioilla, joilla ei ollut mitään todellista vaikutusta. Tiedossa olevista kasvitautiepidemioista pahin lienee ollut 1840 luvun Irlannissa raivonnut potturutto, jota seurasi paha nälänhätä ja sitä taas seurasi suoranainen maastapako.

Biologisen torjunnan ensimmäinen suuri läpimurto tehtiin 1880 luvulla siirtämällä appelsiinikilpikirvan luontaisia vihollisia Australiasta Kalifornian Citrus –viljelyksille. Tämän seurauksena luontaisista vihollisista tappavin, eli nälkäpirkko, pysäytti muutamassa vuodessa kilpikirvan tuhotyöt ja Citrus –viljelykset pelastuivat. Tämän kaltainen biologinen torjunta oli suosiossa 1930 –luvulle asti, sillä kokonaisuuden huomioon ottaen vain muutamia tuholaisia pystyttiin pitämän kurissa biologisesti.

Suomessa tuhoeläimiä tutkiva laitos perustettiin 1800 –luvun lopulla ja suurin syy perustamiselle olivat niittymatojen aiheuttamat suuret tuhot. Myös kasvitauteja tutkiva laitos perustettiin samoihin aikoihin ja näissä molemmissa laitoksissa tutkittiin kasvintuhoojien elintapoja ja laadittiin ohjeita niiden torjumiseksi.

Kasvinsuojelun vaiheita

-  Ensimmäisen sukupolven torjunta- ja kasvinsuojeluaineet (ennen 1940 –luku)
Toisen sukupolven torjunta- ja kasvinsuojeluaineet (1940-)
Kolmannen sukupolven torjunta- ja kasvinsuojeluaineet
(Tehokkaita, tarvitaan vain murto-osa edellä mainittujen määristä hehtaaria kohti)


Lähteet:

Pirjo Markkola, Suomen Maatalouden Historia osa 3, 2004 Jyväskylä, sivut 331-345

http://www.evira.fi/portal/fi/tietoa+evirasta/asiakokonaisuudet/luomu/luomu+pahkinankuoressa+/ evira. Portal. Tietoa+evirasta. 2013. viitattu 6.3. 2014

Marketan monisteet 6.3.2014


leipä leveämäksi 1997> marketan monisteet


Heinonen Sampsa, LAARI 2009 - Suomen maatalousmuseon vuosikirja (2011), s. 101-108

Tekijät
Jussi Stigell, Satu Mäkelä, Tuomas Taipale, Sakari Tamminen, Joonas Turtia, Reetta Vesamäki, ja Mikko Ryhtä
 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2018