Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava
 
 
Lammas oli hyvin yleinen eläin omavaraisessa maataloudessa. Lampaita pidettiin samoissa tiloissa muiden kotieläinten kanssa. Lampaita pidettiin monesta syystä. Lammas tuli toimeen merkittävästi vähemmällä rehulla kuin lehmä ja siitä saatiin paljon tuotteita, kuten lihaa, villaa ja vuotia. Lammas oli kätevä tuoreen lihan tuottajana, koska se on niin pieni, että se pystyttiin syömään muutaman ateriointikerran aikana. Lammaskatras oli kuin elävä lihavarasto, josta eläin voitiin tarvittaessa käyttää ravinnoksi. Toista oli naudan ja sian kanssa, joita voitiin teurastaa vasta syyskylmillä. (Opetushallitus 2000)
 
Lammaskanta oli suhteellisesti vahvin 1600-luvun puolivälissä Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla, joissa laskettiin taloa kohti olevan noin tusina lammasta. Etelä-Suomen peltoviljelyalue – eritoten Varsinais-Suomi ja Ala-Satakunta olivat myöhemmin varsinaista lampaanhoitoaluetta.
 
1700-luvun alussa lampaan ensisijainen käyttötarkoitus oli villan tuottaminen koska villa oli välttämätön vaatetusmateriaali karuissa talviolosuhteissa ja näin ollen myös arvokasta. Liha ja tali jota käytettiin kynttiläteollisuudessa olivat sivutuotteita. Siihen aikoihin lampaat tuottivat vain ½ kg villaa. Villan tuotannon kasvattamiseksi haluttiin enemmän ja parempia lampaita.
Ruotsalainen Jonas Alströmer kävi Englannissa hakemassa oppia ja toi merinolampaita jalostukseen. Ruotsista oppi levisi lääninlampureiden kautta Suomeen. Alströmer toimi perustajajäsenenä lampurilaitoksessa joka perustettiin 1739 ja johon palkattiin 3 läänilampuria paikallisiksi neuvonantajiksi. He opastivat muun muassa lampaanhoidossa, ojituksessa, lannoituksessa, muokkauksessa ja kylvössä. Näin syntyi ensimmäinen maataloudellinen neuvontajärjestö (nykyinen ProArgia). Lampurilaitoksen tavoitteina oli villan tuotannon lisääminen ja lampaiden jalostus paremmiksi, eli enemmän kotimaista raaka-ainetta villatehtaille. (virtuaali.info)
 
Johan David Cneiff oli innokkain lampurilaitoksen jäsen ja hänestä kantalammastarhoista piti levittää rotu lampaita maakuntaan. Suurimmat lammaskartanot syntyivät Orimattillaan, Poriin ja Vaasaan. Jämsän seudulla jatkettiin pienien ja takkuvillaisten lampaiden kasvattamista, joista saatiin villaa riittävästi kotitarpeisiin. Merinolampaiden ja alkuperäislampaiden risteytykset eivät kuitenkaan onnistuneet, koska talonpojat eivät osanneet käsitellä hienoa villaa. Tämän takia villa meni huonosti kaupaksi ja talonpojat eivät innostuneet jatkosta. Cneiff yritti pakottaa asiaa eteenpäin. 1765 lampurilaitos kuitenkin lopetettiin lähinnä poliittisista syistä. (Arvo M Soininen) (museo24.fi)
 
Koko maan lammaskanta nousi silti 1800-luvun alusta vuoteen 1870 mennessä puolesta miljoonasta miljoonaan yksilöön.
 
1918 lampaan jalostustyö elvytettiin ja perustettiin lampaan ja vuohen hoito ýhdistys, jonka tavoitteena oli oman maatiaislampaan kehittäminen hyväksi villan ja lihantuottajaksi. Tällä kertaa tämä haluttiin saavuttaa ilman risteytyksiä ja ulkomaisten rotujen apua. Vuonna 2004 perustettiin Suomenlampaalle oma yhdistys Finnsheep ry, jonka tavoitteena on huolehtia suomalaisen lammasrodun säilymisestä. (MT 28.1.2004)
 
 
 
Lampaita oli suhteellisen paljon 1900-luvulla, sillä ne olivat vähään tyytyväisiä, helppohoitoisia eläimiä, joista saatiin monia tarpeellisia tuotteita kuten villoja, nahkaa ja lihaa. Keväällä lampaat soudettiin tavallisesti saariin, jotta ne eivät pääsisi karkuun eivätkä joutuisi petojen saaliiksi. Ilmeisesti esimerkiksi Lamposaari on saanut nimensä tällaisesta lampaiden laiduntamisesta.  Lampaiden määrä kasvoi aina pulakausina, jolloin muun karjan määrä väheni. Lampaita pidettiin talvisin usein navetassa, joka kuitenkin todettiin liian kosteaksi luonnostaan kuivien seutujen turkiseläimelle. Talli oli sopivampi paikka. Koska lammaskatraat olivat usein pieniä ei katsottu olevan syytä rakentaa varsinaista lampolaa. Jos lampola kuitenkin rakennettiin, sen tuli olla viileä, kuiva, vedoton ja valoisa. Talven mittaan lampaiden alle kertyvä lanta-olkikerros piti koko lampolan tarpeeksi lämpimänä
 
Lampaita oli ennen sotia Suomessa noin. miljoona. Sotien aikana lammasmäärä väheni ollen alimmillaan noin 700 000 kappaletta. Peltohehtaaria kohden lampaita oli eniten Lapin, Oulun,Mikkelin ja Kuopion lääneissä sekä Ahvenanmaalla. (Toivonen E. 1955)
 
Lampaiden aitaamisesta tuli 1950 luvulla ongelma, kun yleistyvä metsänhoito oli karkottanut lampaat metsistä ja hakamailta. Viljelyslaitumien aitaamisessa oli alettu käyttämään piikkilankaa, mutta lammas ei pysynyt siitä tehdyissä aidoissa. Lammasaitaverkon valmistus aloitettiin vuonna 1959.
 
 
1960 luvulle asti lampaanhoito oli suurimmaksi osaksi kotitarve tasolla. 1970 elettiin vaikeita aikoja, lampaanlihan hinta oli matalalla. Lampaiden määrä laski. 1980 luvun lopussa lampaanlihan kulutus alkoi nousta. Tuottajahinta parani ja katraiden koot kasvoivat, sekä uusia katraita perustettiin. Kehitys voimistui, kun 1990 luvun alussa ruvettiin hankkimaan EU-valmiutta. (Stenberg 1998, 17-20)
 
Lampaiden kokonaismäärä on kasvanut vuodesta 1990 103 300 kappaleesta vuoteen 2012 130 000 kappaleeseen. Vuonna 1995 suomessa on ollut lampaiden huippuvuosi jolloin lampaita on ollut 158 600 kappaletta. Samana vuonna suomi liittyi EU:hun, lampaan tuottajahinta laski puoleen ja halpaa karitsan lihaa alettiin tuomaan ulkomailta.
 
Lammastalous on ollut 2000-luvulla kasvun aikaa. Tilojen määrät ovat laskeneet mutta silti tilakoot ovat kasvaneet. Uuhimäärä tilaa kohti on kasvanut vuoden 1999 33:sta nykyiseen 64 uuheen 13 vuoden kuluessa. Vuonna 2012 suomessa oli 685 lammas tilaa. (Winno, lammastalous, R Sipola) Vuonna 2003 lampaanlihan kulutus suomessa oli 1.81 milj.kg ja se on noussut tasaisesti. Vuonna 2013 lampaanlihaa kulutettiin 3.6 milj.kg, josta vain 0.8 milj.kg oli suomessa tuotettua.
 
Vuonna 2009 teurastamoissa teurastettiin 36 900 lammasta ja maatiloilla 4500 lammasta. Näistä lampaista saatiin 0,76 miljoonaa kiloa lihaa. Vuonna 2013 lampaita teurastettiin 46 761 ja niiden ruhopaino oli yhteensä noin 915 365 kiloa. Lampaanlihan tuotanto oli vähentynyt 13 prosenttia vuoden 2014 tammikuussa verrattuna edellisvuoden vastaavaan ajankohtaan. (Tike)
 
HAASTEITA
 
Suomessa haasteina lammas taloudelle on vähäinen teurastuskapasiteetti. Noin 70% karitsoista teurastetaan muissa kuin suurissa osuusteurastamoissa, useat teurastamot ovat joko lopettaneet tai vähentäneet lampaiden teurastamista. Kehittämiseen liittyvät ongelmat ovat samoja kuin muussa maanviljelyssä: pienet tilakoot, pitkät välimatkat ja jalostamattoman raaka-aineen alhainen hinta. (Winno, lammastalous, R Sipola)
 
 
 
LAMPAIDEN KERITSEMINEN 1900-luvulla
 
Etelässä lampaat kerittiin kahdesti vuodessa ja pohjoisessa kolmesti. Näillä keritsimis ajoilla pystyttiin tuottamaan teollisuuden haluamaan pitkää villaa. Keritsimet olivat tylppäkärkiset, hiukan taivutetut sakset. Lampaat kerittiin joko pitämällä niitä sylissä tai käyttämällä erikoista keritsemis pöytää, jolloin työ suoritetaan seisten. Lammas sidotaan pöytään. Ensin keritään koivet, mahanalus, pää ja hännänympärys, joista saatu huonompi villa tulee eri kasaan. Villavuodan keritseminen aloitetaan ensin toiselta puolelta ja sitten lammas käännetään ja keritään toiselta puolelta. (Toivanen 1955, 148-149)

 
 
LANGAN VALMISTUS
 
Talot joissa oli lampaita valmistettiin myös itse lankaa ja niistä vaatteita. Raakavillan työstäminen langaksi aloitetaan karstaamalla. Karstoja on kaksi. Villoja harjataan toisiaan vasten karstojen välissä, kunnes villa on tasaista. Villan kehrääminen tapahtuu värttinällä tai rukilla. Tarkoituksena on saada hahtuvaan koossa pitävää kierrettä. Alkulangan päähän kiinnitetään hahtuvaa ja sitten rukkia pyöritetään samalla kun hahtuvasta venytetään kuituja. Kehräämisen tuloksena syntyy yksisäikeistä lankaa. Vahvempaa lankaa saadaan kertaamalla. Rukkia pyöritetään vastakkaiseen suuntaan, jolloin kaksi lankaa kietoutuu yhteen. Saadaan kestävää lankaa neulomiseen. http://reidu.yhdistysavain.fi
 
 
 
RODUT
 
Suomenlammas
 
Suomenlampaalla on useita tuotanto-ominaisuuksia, joita muilla lammasroduilla ei ole tai ne eivät yhdisty samassa lammasrodussa. Rotu kuuluu pohjoismaisiin lyhythäntäisiin maatiaisrotuihin, jotka ovat lähempänä villilammasta kuin useimmat jalostetut eurooppalaiset rodut. Suomenlampaan määrätitoinen jalostaminen alkoi Lampaanjalostusyhdistyksen perustamisen jälkeen 1918. Sitä on pyritty kehittämään sekä lihan- että villantuotanto-ominaisuuksien suhteen. (Finnsheep)
 
Rotu tunnetaan sen korkeasta hedelmällisyydestä, varhaisesta sukukypsyydestä, hyvistä emo-ominaisuuksista, korkeasta maidontuotannosta ja pehmeästä, kiiltävästä, keskihienosta, kiharasta villasta. Keskimäärin yhdestä uuhesta saadaan n. 1-2 kg villaa. Keskisikiävyys on tuotosseurantaan osallistuvilla tiloilla aikuisilla uuhilla keskimäärin 2,5 karitsaa/uuhi ja karitsoiden syntymäpaino 3-4 kg. Karitsoiden lisäkasvu syntymästä neljän kuukauden ikään on n. 200-300 g/pv. Aikuinen uuhi painaa n. 65-75 kg ja pässi n.85-105 kg. Suomenlampaat ovat pitkäikäisiä. Rodulle tunnusomaista on rasvan varastoituminen ontelorasvana eikä pintarasvana kuten monilla muilla roduilla. (Lammasyhdistys)
 
Kainuunharmaa
 
Kainuunharmas on harvinainen lammasrotu, maassamme on niitä nykyään noin 1800 yksilöä. Karitsat syntyvät mustina ja alkavat harmaantua ensimmäisten elinvuosiensa aikana. Harmaita yksilöitä syrjittiin aluksi, sillä suomenlampaan ainoina väreinä pidettiin mustaa ja valkoista. Lisäksi ajateltiin, ettei harmaata villaa tarvita mihinkään. Tästä syystä rotu kuoli melkein sukupuuttoon 1980-luvulla. Se kuitenkin pelastui, sillä eläinlääkäri Pentti Hankonen osti jäljellä olevat yksilöt ja aloitti säilytystyön. Omaksi rodukseen kainuunharmas tunnustettiin DNA-testien avulla vasta 2000-luvun alussa. Kainuunharmaksella on hyvä sikiävyys ja hyvät emo-ominaisuudet. Keskisikiävyys kainuunharmaksella on 2,4 karitsaa/uuhi. Uuhi painaa keskimäärin n. 60kg ja pässi 65-85kg. Myös villan laatu on erinomaista. (Kainuunharmaksen rotuominaisuudet, smts.fi)
 
Ahvenanmaanlammas
 
Ahvenanmaanlammas on uhanalainen rotu. Vuonna 2010 karitsoi hieman yli tuhat uuhta. Omaksi rodukseen ahvenanmaanlammas tunnustettiin vasta hiljattain, mutta todennäköisesti tämän tyyppisiä lampaita on saaristossa ollut jo viikinkien ajoista lähtien. Kun Sven Olof Eriksson alkoi 1980-luvulla keräämään yksilöitä ympäri saaristoa, hän luuli, että kyseessä on vain suomenlampaan muunnos. Onneksi hän onnistui tehtävässään ja pelasti koko rodun.
Rakenteeltaan ne ovat matalia ja kevytrakenteisia. Uuhet painaa keskimäärin 50kg ja pässit n. 60kg. Niillä on kaksinkertainen villa ja tämän takia ne ovat erittäin säänkestäviä. Ahvenanmaanlampaiden harvinaisuuden vuoksi yksilöistä ja suvuista on pyritty pitämään kirjaa yli 15 vuoden ajan. Kaikkien yksilöiden saaminen tietokantaan olisi tärkeää, jotta rodun geneettinen monimuotoisuus pystyttäisiin säilyttämään. (maatiainen.fi)
 
 
 
 
Tekijät: Miia Launiala, Noora Sihvola, Tiina Vuori, Salome Slurink, Johanna Valkama, Anni Kantonen, Noora Kipinoinen, AGMANU 13
 

 
Lähteet:
 
Arvo M Soininen
 
Stenberg, G. 1998. Elämä lampaiden kanssa -lampaiden puolesta. Turku: Typopress Oy.
 
Toivanen Ensio, Helsinki 1955, Opin pienkarjahoitajaksi, Pellervo seura.
 
 
 
 
 
Winno, lammastalous, Reeta Sipola
Sipola, 25.11.2013, Winno Woollen innovations, Pohjoisen villasta hyvinvointia
 
Opetushallitus. 2000. Tuotantoeläinten hyvinvointi ja tuotantoympäristöt
 
 
en.pdf
 
 
 
 
 
Kuvien lähteet:
 
http://www.mareus.net/Maremmanoabruzzese/Tietoarodusta.aspx
finnsheep.fi
www.sannun.blogspot.com      
www.kaspaikka.fi 
 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2018