Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava
Heinän teko wanhaan aikaan
 
 
SISÄLLYS
 
1    LUONNON HEINÄSTÄ HEINÄ VILJELYYN
2    NIITTOKONEIDEN KEHITYS
3    HEINIEN SÄILÖMINEN
    3.1    Heinän kuivauksen apuvälineet
    3.2    Heinän säilöminen ladossa
4    HEINÄNTEKO KÄSIN
5    HEINÄSEIPÄÄT
    5.1    Käyttö
    5.2    Teko
6    KUIVAN HEINÄN PAALAUS
7    AIV
8    LANNOITUS
9    TALKOOT
LÄHTEET
TEKIJÄT
 
 
Liite 1           Linkit videomateriaaliin
 
Suomessa heinän peltoviljely on kulkenut käsi kädessä lypsykarjatalouden kanssa. Aina 1800-luvun loppupuolelle asti karjaa pidettiin lähinnä tuottamaan lantaa peltojen maanparannusaineeksi. Karjaa ruokittiin, jotta karja pysyi hengissä. Parhaat heinät syötettiin hevosille. Heinän peltoviljelyä karsastettiin. Heinät karjan ja hevosten tarpeisiin kerättiin luonnon niityiltä. Peltoviljelyn kannalta niityt olivat tärkeitä, koska mitä enemmän oli niittyjä, sitä enemmän kyettiin pitämään karjaa ja mitä enemmän oli karjaa, sitä enemmän saatiin lantaa pelloille.
 
1880-luvulla lypsykarjatalouden merkitys kasvoi. Katovuodet ja halpa tuontivilja kyseenalaistivat Suomen viljan viljelyyn keskittyneen maanviljelyn. Väestön lisääntyminen, teollistuminen ja kaupungistuminen lisäsivät maitotaloustuotteiden kysyntää. Maanviljely muuttui omatarveviljelystä kaupallisempaan suuntaan. Lehmän arvostuksen kasvaessa lisääntyi myös tietoisuus rehun vaikutuksesta tuotantoon. Lehmien tuotosten kasvaessa siirryttiin hoidettujen niittyjen kautta heinän peltoviljelyyn.
 
Suomessa heinänviljelyä kokeiltiin ensimmäisen kerran 1800-luvun taitteessa. Kesti kuitenkin lähes sata vuotta ennen kuin kylvöheinä merkittävästi kotiutui suomalaisille pelloille.
 
Pitkään heinänkorjuun tärkeimmät työvälineet olivat viikate, hiomakivi ja harava. Heinänkorjuu oli hidasta ja vaati paljon työvoimaa. Heinä kaadettiin viikatteella ja se kuivattiin maassa haravalla pöyhien. Heinäseipäät ja haasiat alkoivat yleistyä vasta 1800-luvun lopulla. Heinäaika oli kiireistä, joten usein heinä varastoitiin sinne, mistä se korjattiin. Heinä varastoitiin pieniin niittylatoihin tai niityille tehtiin kekomaisia heinäsuovia.
 
Suomessa heinätöiden koneellistuminen alkoi 1900-luvun vaihteessa, jolloin hevosvetoiset niittokoneet alkoivat yleistyä. Hevosvetoisten harvakoneiden yleistyminen alkoi 1920-luvulla.
 
Toisen maailmansodan jälkeen alkoivat traktorit korvata hevosen heinätöissä. Heinäseipäät ja ihmistyön korvaavaa paalaajaa saatiin kuitenkin odottaa 1970-luvulle.
2       NIITTOKONEIDEN KEHITYS
               
Ensimmäinen keksitty maataloustöitä helpottava kone oli niittokone. Hevosvetoinen niittokone keksittiin Amerikassa vuonna 1831 Cyrus McCormikc nimisen henkilön toimesta. Eurooppaan niittokone rantautui kuitenkin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Suomessa hevosvetoinen niittokone yleistyi vasta 1900-luvun vaihteessa. Ennen toista maailmansotaa niittokoneita oli joka kolmannella maatilalla. Kuitenkin ensimmäisiä koneita hankittiin Suomeen jo 1850-1860-luvulla kartanonherrojen sekä oppilaitosten tiloille. Pohjanmaalla koneet yleistyivät ensimmäisinä.
 

                        Kuva 1.         Hevosvetoinen niittokone.
 
Niittokone nopeutti heinäntekoa huomattavasti. Kahden hevosen vetämällä niittokoneella niitettiin pelto päivässä, kuin taas viikatemieheltä aikaa olisi kulunut niittoon yhdeksän päivää. Kone oli kuitenkin kallis ja kömpelö. Monilla pikkutiloilla ei ollut varaa konetta hankkia ja sen käyttöön vaadittiin tasaiset maat. Konetta oli opeteltava käyttämään sekä huoltamaan oikein.
 
Niittokoneen vetäminen hevosilla vaati myös heinämieheltä hevosten valjastustaitoja. Valjaiden oli oltava sellaisia joihin hevonen ei kolhinut itseään, eivätkä painaneet sen niskaan. Heinämiehen oli tarkkailtava hevosten kuntoa, jos niitto jatkui useamman päivän. Jos hevosia ei ruokittu tarpeeksi, ne pääsivät laihtumaan.
 
Peltoveturiin eli traktoriin siirryttäessä heinänkaato sujui entistä nopeammin. Traktori vetoisella niittokoneella laskettiin niittävän jopa kolmin- tai viisinkertainen määrä heinää hevosvetoiseen koneeseen verrattuna. Traktori nopeutti työtä niin paljon, että heinä saatiin kaadettua hyvään aikaan, eikä ylitöitä tarvinnut enää tehdä. Traktorit yleistyivät työkoneina suomessa vasta 1950-luvulla kun malli keveni, halpeni ja pyörät vaihtuivat kumisiin.
 
 

                       
Kuva 2.         Traktorivetoinen niittokone.
 
Hevosniittokoneita muuteltiin traktorivetoisiksi aisoja lyhentämällä ja rakentamalla traktorista käytettävissä oleva poljin vipu. Varsinainen traktoriniittokone asennettiin joko traktorin sivulle tai taakse. Niittokone oli entistä lujarakenteisempi. Sivussa kulkevan niittokoneen ajaja näki traktorista paremmin, mutta takana kulkevaa konetta oli helpompi ohjailla. Sivussa kulkevan niittokoneen saattoi nostaa myös ylös, jolloin traktorilla voitiin tehdä muitakin töitä. 1960-luvun alussa traktoriniittokoneet olivat jo melko yleisiä. Valtaosa koneista valmistettiin Yhdysvaloissa ja Saksassa.
 
Koneiden yleistyessä 60-luvulla kehiteltiin ja paranneltiin koneiden käyttöominaisuuksia vilkkaaseen tahtiin. Kehittelyn tuloksena markkinoille saatiin yksinkertaisempia, kestävämpiä, halvempia ja nopeamman niittonopeuden omaavia koneita. Näitä olivat lieriö- ja lautasniittokoneet. Heinän kuivumista nopeuttamiseksi uudet mallit murskasivat ja kasasivat heinän ilmaviksi kasoiksi pellolle. Lieriöniittokoneet pystyivät kaatamaan jopa lakoon menneen heinän tukkeutumatta. Niittokoneissa oli montaa eri mallia: oli sormiteräistä, luistamatonta hammasratasta, avoteräistä ja muita eri malleja. Ensimmäinen kotimainen niittokoneiden valmistaja oli Pietarsaaren konepaja.
 
Hankkija mainosti 1970-luvun lopulla: "Heinätöissä ei enää vitkastella. Lautasniittokoneet niittävät vankimmankin kasvuston tukkeutumatta. Työteho voi olla jopa 2ha/t, joten niitto käy vauhdilla."
 

                        Kuva 3.         Heinän niittoa lautasniittokoneella.


Ennen apuvälineiden kehittymistä heinät kuivattiin maassa. Luoko eli niitetty heinä pöyhittiin niittäjien perässä mahdollisimman hyvin, jotta heinät kuivuisivat tasaisesti ja nopeasti. Heinät haravoitiin karholle, jota käytiin tarpeen mukaan pöyhimässä ja kääntelemässä kuivumisen nopeuttamiseksi ja liiallisen kuumenemisen estämiseksi. Esikuivatus kesti puolesta päivästä päivään. Heiniä oli miltei mahdotonta siirtää varastoitavaksi, joten ne varastoitiin sinne missä ne tehtiin.
 
Yksinkertaisin heinän varastointitapa oli kasvavan puun alaoksan ja kahden pysty- ja yhden poikkiorren varaan rakennettu talas. Toinen vanha kuivausteline oli kärväs, pitkäoksainen puukarahka, jonka oksille heinä nostettiin kuivumaan. Varsinainen heinäseiväs tuli käyttöön luonnonnurmea paksumman ja pidemmän kylvöheinän kanssa.
 
 
                      Kuva 4.         Katkaistun puun varaan tehty heinätalas. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1976, 67
 
 
Parhaan säilymisen näinä aikoina takasivat kuitenkin suovat eli aumat, jotka rakennettiin mahdollisimman korkealle kohdalle peltoa, ilmavaan ja kuivaan paikkaan. Heinäsuopa oli pyöreä, ylöspäin suippeneva heinäkeko, jonka keskuksena oli pystysalko ja pohjana yksinkertainen lavarakennelma. Suovia tehtiin myös pitkäkkäinä eli pielisinä, jolloin pystysalkoja oli rinnakkain lukuisia.
 

                        Kuva 5.         Pieles. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1976, 333.
 
 
Ensimmäisinä apulaitteina heinän säilöntään kehittyivät haasiat, jotka olivatpitkänomaisia, pystyjen sankapuuparien tai rei’itettyjen salkojen ja niiden väliin kiinnitettyjen vaakasuorien selkäpuiden muodostamia kuivatustelineitä, joissa voitiin kuivattaa heinien ohella viljaa, olkia, herneitä ja lehdeksiä. Heinähaasiota käytettiin Ruotsissa jo 1600-luvulla, mistä ne hiljalleen rantautuivat myös Suomeen 1800-luvun lopulla. Maamme pohjoisosissa heiniä kuivataan haasioissa vielä nykyäänkin. Haasioiden etuna maakuivatukseen verrattuna oli, että heinät voitiin nostaa suoraan kuivumaan niiton jälkeen. Oikein ja riittävän tukevaksi rakennettuina haasia toimi hyvin tehtävässään. Haasioiden yleistymisen myötä kehittyivät myös heinähangot, kun heinää täytyi saada nostettua korkealle niiden päälle. Vanhimmat mallit olivat kaksi- tai kolmipiikkisistä luonnonhaaroista veistettyjä. Kaksihaarainen metallipiikeillä varustettu malli yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen.

 

Heinälatoja rakennuttivat vauraimmat isännät Suomessa jo 1600-luvulla, tosin varhaisimmat löydöt ovat keskiajalta, mutta vielä 1920-luvulla oli alueita, joilla ei latoja ollut. Ladot olivat pieniä ja nopeita rakentaa. Nopeimmillaan lato rakennettiin päivässä. Materiaaleina käytettiin tavallisesti kuusta ja mäntyä. Ladon katto rakennettiin vinoksi, jotta sadevesi valuisi alas. Länsisuomalaisessa heinäladossa seinät olivat vinot ja ylöspäin levenevät, se esti heinien pakkaantumisen ja itse syttymisen. Jotta säilyvyydestä saatiin mahdollisimman optimaalista, ladon seinien läpi työnnettiin riukuja, jolloin täyttövaiheessa heinät saatiin ilmavasti varastoitua. Heinät kuivuivat näin ollen nopeammin.
 
 
Heinien säilyvyyttä parannettiin heittämällä suolaa niiden joukkoon varastoitaessa. Ennen AIV-menetelmää säilönurmi eli nk. painorehu valmistettiin yleensä maakuoppaan, jonne nurmi pakattiin mahdollisimman tiiviisti ja suolattiin. Tiivistetty nurmi peitettiin savella, oljilla ja havuilla. Suolaamista alettiin käyttää heinien säilömisessä 1850-luvulla.
 
 
Vanhat ladot olivat kuitenkin pieniä ja heinät saattoivat olla useassa eri paikassa. Helpotusta tähän toi oivallus heinien säilömisestä navetan vintille eli heinäparvelle, mutta varsinainen muutos alkoi 1890-luvulla kun rakennettiin ensimmäiset lautaladot. Lautalatojen hyviä puolia olivat heinien parempi säilyvyys ja riittävät tilat, joihin oli mahdollista mahtua myös työkoneilla ja heinien keskittäminen yhteen paikkaan, joka helpotti heinien noutamista etenkin talvella.
 
 
Paalainten ja rakentamisen kehittyminen teki vanhat menetelmät tarpeettomiksi hiljalleen 1950 luvulta lähtien. Nykyään heinät varastoidaan paaleina tiiviisiin rakennuksiin, joista uusimmissa rakennuksissa seinärakenteeseen kuuluu muovinen kosteussulku. Nykymenetelmillä saadaankin aikaiseksi niin kuivaa rehua, että ulkoilma sisältää usein enemmän kosteutta kuin heinä.
 

                       
Kuva 6.         Saura odottamassa heiniä. – Vilkuna 1976, 151
 

Heinänteosta yksi varhaisimmista kirjoitetuista tiedoista löytyy Mikael Agricolan kirjoittamana 1500-luvun Rucouskiriassaan. Tuolloin käytetyissä puisissa kalentereissa oli heinäkuun puoleenväliin merkitty heinäharavan kuva, joka tarkoitti heinänteon aikaa. Käytännössä kalenterissa heinäntekoajaksi nimitettiin 13.7, mutta myöhemmin 1700-luvulla heinänteon päivää myöhäistettiin heinäkuun kahdenteenkymmenenteen. Kalentereissa oli muutenkin maamiehille hyvin tarpeellisia vinkkejä, joissa ennustettiin vuoden säät. Aina sääennustukset eivät kuitenkaan pitäneet paikkaansa, joten kalentereiden sääennustukset lopetettiin vuonna 1886.
 
Heinän niittoaika määriteltiin myös luonnon merkkien mukaan; papu kukki, kaurassa oli risti ja ensimmäiset mustikat kypsyivät. Niittoon oli lähdettävä viipymättä. Niitto aloitettiin käsin viikatteilla, pitkä ja lyhytvartisilla viikatteilla. Lyhytvartisella lyötiin molemmin puolin ja kumarassa, viikatteella vain toiselta puolelta, seisten. Heinä kaadettiin epätasaisilla mailla lyhytvartisilla ja tasaisemmilla mailla pitkävartisin viikattein. Tärkeimmät heinänkorjuuvälineet olivat viikate, hiomakivi ja harava. 1800-luvun lopulla niitettiin pääsääntöisesti pitkävartisella viikatteella, lyhytvartinen sai väistyä. Pitkävartisistakin oli kahta eri mallia, suora ja väärä. Suurimmaksi osaksi väärävartiset viikatteet olivat hieman lyhyempiä. Varren yläosa on ollut niin suoraa ja kaarevaa, sekä myös levenevää, lapamaista muotoa. Myös eroja näiden kahden viikatetyypin välillä (lyhyt- ja pitkävartinen) oli kädensijoissa, pidempivartisessa oli kaksi, kun taas lyhytvartisessa vain yksi. Viikatteenvarret tehtiin pääsääntöisesti talven iltatöinä, ja se kuului rengeille. Oli valmiiksi määritelty, kuinka monta viikatteenvartta oli kunkin rengin tehtävä talven aikana. Mikäli varsi tehtiin naiselle tai lahjaksi, oli se koristeltava. Apilanlehti, vuosiluku tai talon puumerkki olivat suosittuja kaiverruksen aiheita.
 



                        Kuva 7.         Miehet heinätöissä.
 
Viikatteen terän mitta vaihteli metrin molemmin puolin. Terät olivat talven aikana varsistaan irti yleensä aittojen orsien päällä. Ja etteivät terät menneet huonoksi, toiset käärivät ne vielä paperiin säilytykseen. Terä liitettiin varteen joko pajun, pihlajan tai tuomesta tehdystä ”narusta”. Myöhemmin liittiminä toimivat rottinki, rautarenkaat ja – lanka. Teriä myös teroitettiin ahkeraan päivän mittaan, parhaimmillaan jopa viidentoista minuutin välein. Terän ja varren välinen kulma oli mitoitettava tarkoin. Muita käytettyjä viikatetyyppejä olivat muun muassa lappilainen siipiviikate, lyhytteräinen viikate ja sirppi. 1900-luvun alkupuolella pitkävartisia viikatteita oli lähes kaikkialla, ja usein tehdasvalmisteisia. Vaikka viikatteet yleistyivätkin nopeasti, oli niiden aika suurimmaksi osaksi väistyä hevosvetoisten niittokoneiden tieltä, silti viikatteita käytettiin ahkeraan vielä 1960–1970- luvuille asti.
 
Heinäntekoon lähtivät kaikki kynnelle kykenevät, niin myös naiset ja lapset, sillä heinäntekoaika oli niin lyhyt. Toiseksi, heinäntekoon innostuivat myös nuoret, koska pelloilla tapasi muita samanikäisiä, kenties jopa tulevan puolison.
 
                       
                        

                       
Kuva 8.         Kaksi-, kolmi- ja nelihaarainen luonnonpuusta tehty heinähanko. Ensiksi mainittu Kuusamosta, muut
                       Joroisista. – Kortesalmi 1975, 585; Grotenfelt 1898, 270.
                        Kaksihaaraisen heinähangon rautakärjet Kuusamosta. Piirt. A. Kolehmainen. – Kortesalmi 1975, 585.
 
 

Heinäseipäiden käyttö rantautui Suomeen 1900-luvun alulla, mutta vasta toisen maailmansodan jälkeen heinäseipäiden käyttö oli yleistä. Vuoden 1980 alulla, leikkuupuimurin, pöyhimien ja paalauksen tultua yleisiksi, poistui heinäseipäät suurelta osin käytöstä. Vielä tänäkin päivänä Suomessa voidaan heinäseipäitä nähdä käytössä pienillä peltoalueilla.
(www.laatuheina.com/mitaonlaatuheina)
 
 
                        Kuva 9.         Ensimmäiset kuivaustelineet vasemmalta ovat tuurikkaita ja sen jälkeen erilaisia heinäseipäitä.
 

Heinäseipäitä käytettiin heinän ja viljan kuivattamiseen. Heinäseipään tappien avulla heinäkeko pysyy ilmavana, mikä edesauttaa nopeaa kuivumista. Tapit laitettaan niille tehtyihin reikiin, kun heinää on saatu kasattua noin 10 cm seuraavan tappireiän alapuolelle. Heinät voivat olla irtoheinää taikka sidottua. (
www.wikipedia.org/wiki/heinaseivas)
 
Nykyään säästyneitä heinäseipäitä käytetään monesti sisustuselementteinä ja aitamateriaaleina.


Yleisin käytetty heinäseiväs on kuusipuusta valmistettu noin 2,5 metriä korkea ja noin 7-9 cm halkaisijaltaan oleva seiväs. Seipään molemmat päät on teroitettu teräviksi. Terävät päät helpottavat sekä seipään laittamista maahan että heinän laittamista seipääseen. Seipään tapeille tulee tehdä noin 2,5 cm läpimittaisia reikiä tapeille. Tappireikiä tehdään normaalisti kolme kappaletta, jotka tehtiin eri suunnista. Tapit taas ovat noin 20 cm pituisia ja joko kuusen tai koivun oksista tehtyjä. Puutappeja voitiin korvata myös nauloilla. Alin tappi laitetaan noin metrin päähän seipään päästä ja sen jälkeen noin puolen metrin välein. Tärkeintä on kuitenkin, etteivät alimmat heinät ole maassa kiinni eikä tappien väli ole liian pitkä, jolloin heinät eivät kuivu hyvin. Heinäseipäässä voi olla myös lossi, joka on kiinteä tappi seipään päässä. Tämä korvaa alimman tapin.
Heinäseipään tapaisia kuivaustelineitä, esimerkiksi heinähanko ja kärväs valmistetaan luonnonpuusta niin, että oksat jätetään. Tällöin erillisiä tappeja ei tarvita.
 
Ennen heinäseipään laittoa pellolle, oli maahan tehty valmiiksi jo reiät. Jotta kuivat heinät olisivat mahdollisimman helppo korjata hevoskärryihin ja myöhemmin traktorin peräkärryihin, tulisi seipäät olla suorissa jonoissa pellolla.(www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/karjatalous/kuivatusjasailytys.htm)


1930-luvulla oli käytössä käsivoimaisia heinänpuristajia, joissa paalien sitomiseen käytettiin hehkutettua rautalankaa. Niiden avulla heinän kuljetus rautatievaunuissa helpottui. Varsinaiset paalaimet tulivat markkinoille 1950-luvun puolivälissä ja yleistyivät 1970-luvulla, jolloin niistä suurin osa oli kanttipaalaimia (kuva 11). Pyöröpaalaimia oli vain suurilla karjatiloilla. Traktoreiden vähäinen teho aiheutti ongelmia paalainten käyttöönotossa. (Ollila, Kaitera, Paasilahti, Harju, Roos, Laine, Pessi & Mikkonen 1939, 287; Markkola 2004, 211)
 
Vuonna 1969 paalaimia oli Suomessa 551kpl, kun taas vuonna 1983 niitä oli jo 18000kpl. Paalainten käyttö vähensi työvoiman tarvetta heinätöissä, mutta teki koneellisen kuivatuksen tarpeelliseksi. Kanttipaalien kerääminen kärrylle (kuva 10) onnistuu myös käsivoimin, kun taas pyöröpaalien siirtely vaatii aina koneen. (Markkola 2004, 472)