Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava
 LANNASTA LANNOITTEISIIN

 


Johdanto
 
Lantaa, tuhkaa ja tuomaskuonaa (raudanvalmistuksen sivutuote) on käytetty peltojen lannoitteena vuosisatojen ajan. Nykyään lannoitteet kuitenkin valmistetaan teollisesti epäorgaanisista materiaaleista.

 
Lannan käyttö
 
Pelloille levitettiin yksinomaan nautojen ja lampaiden lantaa. Hevosenlantaa käytettiin lähinnä kasvi- ja perunamailla.
 
Käytössä oli ns. Vuoroviljelyjärjestelmä, jossa kierrot kestivät tavallisesti 5-8 vuotta, parhaimmillaan jopa 11vuotta. Kierrossa oli esim. Kesanto, syysvilja, useampivuotinen heinä ja kevätvilja.
 
Kasvintuotannon selkärankana toimi navettasonta. Maatalouden perinteinen ongelma kuitenkin oli lannan riittämättömyys, vaikka sitä käytettiin 1500 – 1600-luvuilla ainoastaan kesäviljalle, syysrukiin saadessa tyytyä kesannointiin. Syysrukiin viljelyä varten suoritettiin kesannon kunnostus, joka tehtiin erityisellä huolella.  1700-luvulla aloitettiin myös syysrukiin lannoittaminen melko yleisissä määrin, tosin ei Pohjois-Suomen kaksivuoroviljelyalueilla.
 
Jatkuvassa käytössä olevan pellon kasvuvoimaa oli vahvistettava lannoittamalla ellei peltoa voitu jättää pitkäksi aikaa kesannolle lepäämään eli happamoitumaan. Tuottavuutta parannettiin kesannoimalla eli vuoro viljelemällä, tuomalla viljelyyn typpeä tuottavia palkokasveja sekä kääntökynnöllä, jolloin maa käännettiin ja sadonkorjuujätteiden mätänemisen tuloksena syntyi typpeä. Nämä toimenpiteet eivät kuitenkaan riittäneet.
 
Peltojen tuottavuutta on parannettu lannoittamalla aina esihistorialliselta ajalta lähtien. Todisteiksi lannoittamisesta on katsottu vanhat sanat lanta, tade ja tunkio
 
 
Havujen käyttö lannan lisänä
 
Havuja käytettiin lannan jatkeena apulantana. Kyseessä on suomalainen keksintö maanviljelyksessä eli hakosonta. Hakopölkyn päällä katkottiin kuusenoksat vaaksan mittaisiksi (vaaksa = peukalon ja keskisormenpään välinen etäisyys) hakokirveellä.

    hakokirves
 
 
Lannan kuormaus ja kuljetus
 
Miesten työhön kuului irrottaa lanta tunkiosta, kuormata sekä kuljettaa hevosvoimin pellolle. Tunkiosta lanta irrotettiin sontakouralla, joka on kuokan tapaan vartettu rautapiikeillä. Useimmiten lanta vietiin pellolle keväällä, mutta se voitiin viedä myös talvella tai sulan maan aikana. Sulamisvedet keväällä irrottivat lannasta sen vaikutusvoimaa.
 
Etelä-Hämeessä ja Satakunnassa lanta ajettiin pellolle sontakotilla, kun taas muualla Suomessa oli käytössä työreki niin sulan maan aikana kuin talvellakin. Reessä oli kansilautojen päälle kiinnitettynä päreistä tai pajuista koottu lantakori. Työreessä jalakset kaartuvat joustavaksi ja korkeaksi keulaksi, jonka molemmat aisat kiinnittyivät reen sivuun. Reen sivusta lähti jäykistävä kainalovitsa reen keulaan. Sanonta ”olla takapajulla” tarkoitti alkujaan istumista reen kantta kannattaneen viimeisen pajun poikkipuun päällä. Näiden lisäksi lannan levityksessä oli harvemmin käytössä sontarattaat, joissa parhaimmissa oli kippaava takalava.


       sontakotti



      lannanlevitystä sontarattailla

 
Lannan levitys pellolle
 
Kun lannan kuormaus ja kuljetus kuului miehille, niin lannan levitys oli naisten työtä. Naisille uskoteltiin lannan pehmentävän käsien ihoa, jotta he tekisivät työtä mielellään.
 
Lannan levitykseen käytetty perusväline oli puusta veistetty kaksi- tai kolmihaarainen hanko. Sittemmin käytössä yleistyi tadikko (lanta = ”tade”), jossa haarat veistettiin litteämmiksi ja leveämmiksi, jolloin lannan levitys oli helpompaa. Rautakärkisiä tadikoita valmistettiin mm. Mustialan oppilaitoksessa 1800-luvulta lähtien (oppilaat).

        tadikkoja

 
Lannan tarve
 
Lannan tarve saneli niityn ja pellon suhteen. 1700-luvulla laskettiin, että 3-4 tynnyrialan (n. 2ha) heinät riittivät ruokkimaan sen eläinmäärän, minkä jätöksillä pystyttiin lannoittamaan 1 tynnyriala (n. ½ ha). Niityn ja pellon suhde olikin yleisesti 3:1.
 
 
 
Lannoitteita ja maanparannusaineita
 
Maanviljelyn uudistuessa 1800-luvulla pelto pinta-ala kasvoi ja lantaa tarvittiin enemmän.
Lantaa on aina ollut saatavilla liian vähän, jolloin keksittiin, että apua saadaan maanparannusaineista ja lannoitteista. Ensimmäinen keksitty maanparannusaine oli luujauho, joka murskattiin myllyssä. Luujauholla parannettiin maita jo 1700-luvulla Englannissa, meillekin omaksuttiin muutamia luumurskaamoja, myllyjä ja tamppeja. Pääosin vuoteen 1950 asti lannoitteet ja maanparannusaineet olivat tuontitavaraa. Keinolannoitteet olivat kalliita ja sisälsivät kukin vain yhtä tai muutamaa harvaa kasviravinnetta.
 
 
 
Ensimmäinen kotimainen lannoitetehdas oli Valtion rikkihappo- ja superfosfaattitehtaat Oy, joka perustettiin vuonna 1920. Tehdas toimi kuitenkin ulkomaisten raaka-aineiden varassa. Tämän jälkeen perustettiin Typpi Oy vuonna 1944, joka aloitti toimintansa vasta vuonna 1952. Myöhemmin 1970-luvulla Rikkihappo Oy osti Typpi Oy:n.
 
Kalkin merkitys lannoitusaineena on tunnettu jo pitkään. Muurauskalkiksi valmistettua varsinaista poltettua kalkkia levitettiin pelloille, sen jälkeen, kun se oli kotona sammutettu.
 
Chilensalpietaria käytettiin maailmalla yleisesti jo 1830-luvulla, mutta Pohjolaan tuomaskuona, chilensalpietari ja guana ym. väkilannoitteet kotiutuivat vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
 
Alun alkaen keino lannoitteet olivat viljakasveille tarkoitettuja yksiravinteisia fosforilannoitteita. Näiden käyttö laski toisen maailmansodan aikana niiden vaikean saatavuuden takia. Vuoteen 1938 mennessä oli ymmärretty, että tärkeimmät kasviravinteet ovat typpi, fosfori ja kalium. Lannoitteiden saatavuus parani huomattavasti 1947, kun niiden tuontisäännöstely purettiin. Markkinat valtasivat rakeistetut typpipitoiset seoslannoitteet, jolloin samalla nurmien lannoitus nousi viljakasveja suuremmaksi.
 
Lannoitteissa annettujen ravinteiden määrä on kasvanut 1920- luvulta 1970- luvulle n. 30 kertaiseksi. Vielä 1900-luvulla maanparannusaineiden ajo pellolle oli mittava toimenpide. Nykyisin pellon maanparannus rajoittuu lähinnä happamuuden alentamiseen kalkilla.
 
 
 
Nykyajan lannoitteet
 
Nykyaikana lannoitteet valmistetaan teollisesti epäorgaanisista aineista. Lannoitteet sisältävät pääosin typpeä, fosforia ja kaliumia, joista muodostuu NPK - arvo(N=typpi, P=fosfori, K=kalium). Tyypillisiä sivu- ja lisäravinteita ovat kalsium, rikki ja magnesium. Hivenaineina on mukana myös booria, rautaa, sinkkiä, kuparia, seleeniä ja molybdeenia.
 
Lannoitteet valmistetaan pääosin kaivettavista mineraaleista sekä ilman kaasuista. Lannoitteita on epäorgaanisia sekä orgaanisia, joista suurin osa on epäorgaanisia esim. Ilman typestä laboratorioissa rakennettuja.
 
Lannoittamiselle nimensä antanut lanta, on menettänyt merkitystään nykyaikana, kun kemiallisten aineiden tuntemus on lisääntynyt (laboratoriot jne.). Luomuviljelyssä suositaan kuitenkin eläimen lantaa edelleen.
 
Lannoitteet levitetään peltoon nykyisin traktorin perään kiinnitettävän lannoitteen levittimen avulla.


 
 
TEKIJÄT
 
Jere Nummila (pj)
Krista Hellgren (sihteeri)
Milja Eerikäinen (lyhentäjä)
Anna Bergström
Aleksi Takku
Mikko Matintalo
Hannu Eskola
Taneli Käpylä
 
 
 
LÄHTEET
 
Helsingin humanistinen tiedekunta
 
Suomen maatalouden historia osa 2 ja osa 3 (Suomen historiallisen seuran toimesta kirjoitettu)
 
Wikipedia
 
 
Kuvat:
 
 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2018