Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava
Kasvinviljelyn historia – muokkausvälineet
 
Kaskiviljely


Kaskenviljely on maanviljellynmenetelmistä vanhin. Aikana, jolloin ei ollut riittävästi raivattua peltoa ja niittyjä käytettävissä, kaskiviljely oli välttämätön viljelymuoto elintarvikehuollossa. Sitä on pidetty maanviljelyn alkukantaisimpana viljelysmenetelmänä. Suomessakin metsänraivauspolttoa ja kaskeamista on harjoitettu esihistorialliselta ajalta lähtien etenkin Savon- ja Karjalan alueilla.
Tekstikehys: Kaskihara lähde: Mustialan opiskelijat
http://www.virtuaali.info/opetusmaatilat/1/image/students/image/maataloushistoria/laidun_09/12.jpg








 




Kaskiviljely perustui viljelysmaaksi aiotulla maatilkulla kasvaneen puuston polttoon sekä polton jätösten hyväksikäyttöön. Useat maaperän ravintoaineet muuntuivat muotoon, jossa ne olivat aiempaa paremmin kasvien hyödynnettävissä. Viljelyskasvit pystyivät käyttämään ravintoaineet nopeasti loppuun, joten maa oli jätettävä muutaman vuoden viljelyn jälkeen lepäämään. Kaskiviljely muodostui näin kiertoviljelyksi.
Kaskimaiksi valittiin usein mäen kumpareita ja helposti muokkautuvia kivennäismaita. Kaskenpoltto oli kuumaa työtä, jossa ihmiset ja varusteet joutuivat koetukselle. Vaatetus oli pellavasta tehty ja jaloissa tuohivirsut. 
Vanhin menetelmä lienee koko maassa tunnettu lehti- ja sekametsäkaski. Naiset, varttuneemmat lapset ja vanhemmat ihmiset katkaisivat kesän alussa kaskenkaatajan edeltä vesat, pensaat ja isompien puiden alaoksat vesureilla. Kaski kaadettiin kirveellä. Kaatajina toimivat täysikasvu
 
iset miehet, jotka olivat tottuneet kirveen käyttöön. Kasken poltto oli työvaltainen viljelymuoto, jossa tarvittiin paljon enemmän työtunteja kuin peltoviljelyksessä.

Kaskiviljat olivat omia tyypillisiä lajikkeitaan, joita ei viljelty pelloilla. Aina keskiajalta lähtien ruis on ollut tärkein kaskivilja. Kaskissa voitiin myös viljellä ohraa, tattaria, naurista, kauraa ja pellavaa.  Viljelykierto oli 1-, 3- tai jopa 8-vuotinen. Kaskessa saatettiin viljellä rukiin jälkeen ohraa tai naurista, lopulta kauraa. Myös papua ja hernettä on viljelty kaskimailla. Sen jälkeen alue jätettiin laitumeksi. Vuosikymmenien kuluessa paikalle kasvoi uusi metsä, joka voitiin jälleen kasketa.
Tuhka ja kylvösiemenet sekoitettiin vanhimpaan aikaan maahan kaskiharalla. Käsiharat korvasi maanpinnan repimis- ja siemenen maahan sekoitusvälineenä miesten ohjaama hevosvetoisen risuäes.
Kaskesta kerrottua:
"Kaski kynnettiin tavallisesti yhden kerran ennen kuin siihen kylvettiin. Sopivin aika oli noin kaksi viikkoa polttamisen jälkeen, sillä siihen mennessä maa jo hautui, kypsyi ja kävi siis paremmin mullalle. Aseena, jolla kaski kynnettiin, käytettiin kaskiauraa." (PERINTEINEN MAANVILJELYS, Hanneleena Savolainen & Anna Niemi & Leena Tiilikainen, Helsingin Yliopisto, Humanistinen tiedekunta)
http://www.virtuaali.info/opetusmaatilat/1/image/students/image/maataloushistoria/laidun_09/13.jpg
"Kaura kylvettiin tavallisesti toukokuun alussa, tattari pariviikolla -kuudennella viikolla vanhasta Pietarinpäivästä lukien." (Lähde: Muistan kuinka Räisälässä, SKS 1894)
Kaskisato oli paikoin kolme kertaa suurempi osa sadosta kuin varsinaisesta pellosta. Satoisuus riippui maaperästä, siemenviljan laadusta, kaskenviljelymenetelmästä sekä kasvukauden sääolosuhteista ja siitä, monesko viljelysvuosi oli meneillään samalla paikalla.
Parhaimmillaan sato voi olla jopa havumetsäkaskissa 20–40 kertainen kylvettyyn siemenmäärään verrattaessa. Kaskiviljelyä voitiin monipuolistaa rukiin ohella myös muihin viljelykasveihin hyvillä kaskimailla. Lehtimetsäkaskissa sadot olivat vaatimattomampia, tavallisesti 12-13 jyvää/siementä kohden.
Valtiovalta alkoi vastustaa polttoviljelykulttuuria metsänhaaskauksena 1700-luvulla. 
Itä-Suomessa ja osissa Keski-Suomea kaskiviljely oli pääelinkeinon asemassa 1800-luvun toiselle neljännekselle saakka.  Talonpojilla ei ollut varaa tai keinoja kivisten maiden raivaamiseksi pelloiksi. Vasta metsien arvonnousu puutavaran kysynnän myötä 1860-luvulta lähtien teki kaskenpolton perinteisessä tarkoituksessaan idässäkin kannattamattomaksi.
Täyskielto kaskeamiselle annettiin vuonna 1886. Uudismaan raivauksessa kaskeamista kuitenkin käytettiin apuna koska tuli on hyvä palvelija, mutta huono isäntä.
 
Äkeet ja jyrät
 
   Varhaisin äes oli kaskihara. Se valmistettiin kutakin kaskea varten erikseen yleensä nuoren havupuun, kuten yleensä kuusen tyvestä tai latvuksesta jättäen vaaksan mittaiset juuren tai oksan tyngät piikeiksi. Tarkoituksena oli mullata tuhka ja kylvösiemenet maahan. Työ oli lähinnä naisten ja varttuneimpien lasten hommaa.    Kaskihara syrjäytyi kun tilalle tuli miesten ohjaaman työhevosen vetämä risuäes.      
Risuäes valmistettiin katkaisemalla käsivarren vahvuisia tuoreita kuusennäreitä noin sylen mittaiseksi ja halkaisemalla runko tämän jälkeen keskeltä kirveellä. Oksat katkaistiin noin vaaksan mittaisiksi.
Raamiäes oli risuäkeen ensimmäinen syrjäyttäjä. Sitä käytettiin jo varhaiskeskiajalla kylvöalustan muokkaamiseen. Laitteessa oli tappimaiset puupiikit, 1700- luvulta eteenpäin rautapiikit alkoivat yleistyä. Kokkareisilla savimailla puupiikit eivät paljoa auttaneet, vaan oli turvauduttava kokkarenuijaan.
1600-luvulla satakunnassa ideoitiin polkuäes, jossa äestäjä seisoi äkeen päällä työskennellessään. Äkeen sai seuraamaan maanpinnan epätasaisuuksia muuttamalla painopistettään äkeen päällä. Äkeessä oli kolme kansipuuta, joiden oksat toimivat piikkeinä.
Niveläes oli 1600- luvun innovaatio. Pelkka- äes oli niveläkeen ja risukarhin risteymä, joka koostui viidestä rautalenkkien yhdistämästä puusta.
 Pohjois-Karjalassa oli käytössä puukko- eli veitsiäes, jonka piikit olivat veitsiteroitettuja ja jonka runko oli vinoneliön muotoinen.
Kolmioäes kehitettiin Ruotsissa 1700- luvulla maan tehokkaampaan ja syvempään muokkaukseen. Se oli kolmion muotoinen puurunkoinen raskas äesmalli, jonka rautapiikit taottiin eteenpäin suuntautuviksi, usein hanhenjalkaa muistuttaviksi. Kolmioäkeen leviäminen sai lisävauhtia sen jälkeen, kun valmistus aloitettiin Mustialan maatalousoppilaitoksessa. Oppilaitos kauppasi valmiiden kolmioäkeiden ohella myös pelkkiä hanhenjalkapiikkejä .
  
Vinoäestä eli karsoa käytettiin Etelä-Pohjanmaalla, hanhenjalkapiikkisistä äkeistä yleisin oli 1860-luvulta lähtien rungon ja vetopuun toisistaan poikkeavan asennon mukaan nimetty vinoäes eli karso. Sitä valmistettiin mm. Överumin tehtailla Ruotsissa.
  
Rullaäestä kokeiltiin jo vuonna 1770, mutta laajempi valmistus alkoi vasta 1840-luvulla ja leviäminen vuosisadan lopulla. Sepät kehittelivät omaperäisiä rullaäesmalleja ja taitavimmat aloittivat konepajateollisuuteen johtaneen sarjatuotannon. Tunnetuimmaksi tuli Pietarsaaren konepajan valmistamana lapiorullaäkeenä tunnettu Hankmo. Lapiorullaäes soveltui yleisäkeeksi maamme viljelyoloihin poikkeuksellisen hyvin. Pientila tuli siten toimeen yhdellä äkeellä. Rullaäkeiden myötä päättyi äkeiden kotipajavalmistus.
Amerikasta kotoisin olevaa jousiäestä myytiin meillä Kullervo ja Osborne nimisinä. Yhden hevosen vedettävässä mallissa oli 7 piikkiä, kahden hevosen vedettävässä 9–11. Työsyvyys oli 8–12 cm. Tällaisella äkeellä työstettiin päivässä 1–2 hehtaarin ala.
https://lh5.googleusercontent.com/-HMf-UH4-KJY/TPaJiAmeKsI/AAAAAAAAAWg/vMn_Sp73QZM/s640/jousikultivaattoriL_Vigren800.jpg
Koukkaria eli krenkkua käytettiin karson ohella kylvön multaamiseen, jossain määrin myös maan muokkaukseen. Koukkari on kuin kaariauran ja äkeen yhdistelmä. Koukkari jäi pois käytöstä noin vuoden 1900 paikkeilla tehokkaampien muokkausvälineiden yleistyessä.
Ahvenanmaalla käytettiin hevos- tai härkäparin vetämää n. 1,5 metriä leveää puista peltokampaa muokatun maan tasoitukseen ja kylvösiemenen multaukseen.
 Kaksirivistä hevosharaa käytettiin juurikasviljelmien yms. kitkemiseen. Laitteessa on juurikasvien haraamiseen sopivat kulmaterät. Ne voivat olla joko leikkaavia tai multaavia.
Pellon pinnan viimeistelyyn ja tiivistämiseen käytettiin latoja ja jyriä. Lata oli puusta valmistettu pellon tasausväline, jota vedettiin hevosella. Jyrä oli maan pinnalla pyörivä rulla, jolla tiivistettiin maa kylvön jälkeen kosteuden säilyttämiseksi.
https://lh6.googleusercontent.com/-LtLWbJHNe1g/TPaJo66MWII/AAAAAAAAAWk/UvrJBKx_Gng/s640/jyrsaysta1939Arvo_Peltonen800.jpg
 
 
 
 
Aurat
 
Ennen vetoeläimiä käytettiin maanmuokkaukseen pienillä lohkoilla lapiota. Vain suo ja kaskimailla käytettiin kuokkaa. Maan tehokas muokkaaminen alkoi hevos- ja härkävetoisten laitteiden keksimisen jälkeen. Suomi on yleiseurooppalaisittain reunamaa, jonka johdosta alkeelliset menetelmät pysyivät pitkään käytössä.
Alkeellisin auraa muistuttava muokkausväline oli koukku, joka muotoiltiin puusta. Puun vastakkaisista juuri- tai oksanhaasta tehtiin ”auran” peltoa muokkaava osa ja kädensija. Itse puun rungosta tehtiin vetoeläimelle aisa. Kyseinen väline soveltui kevyille maille.
Myöhemmin suomen maanmuokkaus sai vaikutteita skandinaaveilta. Suomessa tuli käyttöön kaariaura, jota kutsuttiin myös vannasauraksi. Kyseisessä aurassa oli kaareva peräpuu, joissain auroissa oli myös rautainen vannas. Keskiajan alussa kaariaura oli käytössä koko lounaissuomessa. Aura oli koottu kolmesta osasta. Suurin etu vanhaan puiseen koukkuun oli vaihdettava muokkausterä. Kyseisiä auroja oli käytössä vielä 1800- luvun loppuun asti.
Seuraavaksi kehittyneempi muokkausväline oli hankoaura, josta oli kaksi eri versiota. Toiseen auroista muotoiltiin juurakosta haara kädensijoiksi. Tätä mallia kutsuttiin nimellä sahra. Toisessa aurassa taas molempia aisojen päitä yhdisti puinen kapula. Tämä sai auran vetopisteen korkealle, jolloin aura oli helppo nostaa kivien ylitse. Aura oli hyvä kivisillä ja juurisilla mailla, mutta aura ei soveltunut savimaille.
https://lh3.googleusercontent.com/-kYttC77smSo/TPaJhcCzErI/AAAAAAAAAWY/N83jV30yIYE/s576/hevoskynto700.jpg
Kosselissa eli kehäaurassa oli säädettävä vetopuun ja vantaan kulma. Auraa pystyttiin myös kääntämään hieman kyntäessä. 1500- luvun lopussa auran vantaasta muotoiltiin entistä isompi ja sen taakse sijoitettiin siipi maata sivulle kääntämään. Tämä oli mullistava muutos auroissa, kääntöaura oli keksitty.
Kääntöaura kehittyi kahteen suuntaan. Ensimmäisessä mallissa oli runkoon kiinnitetyt siivet molemmin puolin. Toista mallia kutsuttiin kiekka-auraksi. Tässä aurassa vain yksi siipi kääntämässä maata sivulle, hyvin toimiessaan kyntäjä pystyi tökkäämään jalallaan leikatun viilun ympäri.
 
Lähteet:
http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/peltoviljely.htm
Tekijät: Antti Ali-Lekkala, Arvo Ekman, Jussi Tuominen, Jouko Paikkari, Hannu Kankare, Juho Oila, Jaakko Jussila, Kristian Ahlqvist

 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2018