Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava

Lypsy 1920-luvulla


Lypsämisen toimittaminen

Hyvien tuotteiden saamisen ensimmäinen edellytys on ehdoton puhtaus kaikessa maidon käsittelyssä. Ennen lypsyä on navetta tuuletettava ja lehmien aluset puhdistettava. Lehmien utareitten, sivujen, vatsanaluksen ja takaruumiin (myös hännän) tarkkaa puhdistamista ennen jokaista lypsyä ei saa koskaan laiminlyödä. Ellei utareita kokonaan pestä yyhitään kostealla liinalla, sen jälkeen kun ne ovat tarkoin harjalla puhdistetut. Kesällä lypsy on aina toimitettava kuivalla, puhtaalla paikalla sekä katsottava, ettei lypsypaikka ole lähellä pölyävää tietä tai muuta likapaikkaa. Lypsyastiana käytetään tinatusta teräspellistä tehtyä kiulua eli raintaa. Lypsäjän tulee aina lypsäessään olla niin puettu, ettei hän likaa maitoa puvustaan. Kädet ovat ennen lypsyä huolellisesti pestävät ja lehmästä toiseen siirryttäessä puhtaassa vedessä huuhdottavat.

Saman lypsäjän tulee aina, mikäli mahdollista, lypsää samoja lehmiä. Kaikki lehmät karjassa ovat samalta puolen lypsettävät – oikealta puolen, jos etuvetimet ja sitten takavetimet yhtaikaa lypsetään, vasemmalta taas, jos yhtaikaa lypsetään saman puolen vetimet, sillä voimakkaan oikean käden tulee lypsää joko kauempana olevat vetimet tai – tavalliseti kiinteämmät – takavetimet. Aina on lypsy samassa karjassa toimitettava vetimeen nähden samassa järjestyksessä. Jokaisella lypsäjällä tulee olla erityinen lypsinliinansa ja jakkaransa. Lypsäminen on aina aloitettava lehmää hyväilemällä. Huonosti kohdellen ei lypsäjä saa lehmästä täyttä maitoa. Utareita hiljaa sivelemällä ja lehmää puhuttelemalla saa lypsäjä lehmän kokonaan valtaansa, niin että se antaa maitonsa hyvästi, sillä hyvästi kohdellen ja hyvin lypsäen on lypsäminen lehmästä nautintoa.

Lypsämään käytäessä ovat utareet ja niitten ympärys pyyhittävät. Kiulua ei saa asettaa maahan, jotta sen pohja ei likaantuisi. Lypsäessä tulee kiulun olla polvien välissä, ei maassa, ellei se, kovin matalia lehmiä lypsettäessä, ole välttämätöntä. Lypsäjän tulee istua lähellä lehmää vapaasti ja suorassa, jottei asento väsyttäisi. Toinen jalka pidetään koukistuneena lähellä kiulua, niin että lypsäjä helposti pääsee siirtymään, jos lehmä potkaisee tai siirtyy. Täysien utareitten kovakourainen hivutteleminen ei ole suositettava. Tyynesti ja tasaisesti, mutta samalla voimakkaasti ja nopeaan on lypsy toimitettava. Keskeytymättä tulee maidon valua kiuluun, niin kauvan kuin sitä valumaan riittää.


Lypsytapa

Vetämällä, ainoastaan sormilla, lypsäminen, ns. venytyslypsy, jota tapaa maassamme vielä sangen yleisesti käytetään, ei ole hyvä. Tuntuvasti parempi, lehmälle luonnollisempi ja tottuneelle lypsäjälle helpompi tapa on koko kädellä, puristamalla lypsäminen. Puristamislypsyn voi toimittaa kuivin käsin, ilman nännivoiteita tahi käsien maidolla kostuttamista. Puristamislypsyssä tartutaan vetimeen koko kämmenellä samalla hieman painaen utareita ylöspäin vetimien juurelta. Peukalolla ja etusormella puristetaan vetimen yläosaa ja samalla utareen alaosaa, niin että vetimessä oleva maito erottautuu ylempänä olevasta. Vetimiä ensinkään venyttämättä painetaan sormet vuorotellen kummassakin kädessä etusormesta alkaen, yhdellä liikkeellä, peräkkäin kokoon vetimen ympäri niin, että maito tasaisina suihkuina valuu alas. Maidon tulo ei ole tasaista, ellei sormien liike käy yhtäjaksoisesti oikeassa järjestyksessä ylhäältä alaspäin. Sormenpäitten sisäpuolien tulee tasaisesti painaa vedintä. Kynnet eivät saa puristautua vetimeen. Keskisormien päät eivät saa painautua kämmen lihaksiin, jolloin puristaminen väsyttää ja maito valuu huonosti, sillä keskisormi ei silloin joudu muitten sormien tasalle.


Koneella lypsäminen

Aikojen kuluessa on lukuisia kokeita tehty lypsämistä varten sovitetuilla koneilla. Viime aikoihin asti eivät lypsykoneet ole vastanneet tarkotustaan. Viime vuosina tehdyt keksinnöt ovat kuitenkin johtaneet koneitten valmistamiseen, joitten avulla näytäneen voitavan saada lypsy tarkoin toimitetuksi, ilman että lehmät siitä kärsivät. Suomessakin on menestyksellä kokeiltu erästä tällaista konetta, jolla lypsäminen toimitetaan erityisestä voimakoneesta johdetulla voimalla siten, että lehmien vetimiin kiinnitettävien läkkikotelojen sisäpuolella olevat kumiseinämät vuoroin puristavat vetimiä ylhäältä, vuoroin painavat maitoa niistä ulos. Koneen aikaansaama heikko imeminen lisää puristamisen vaikutusta.      


Lypsy 2000-luvulla

Edellä kuvatun 1920-luvun jälkeen lehmien lypsyjärjestelmät ovat kasvaneen tuotoksen ja karjakoon mukana muuttuneet melkoisesti, vaikkakin lypsämisen perusperiaatteet  lehmän käsittely, käsinlypsytapa ja lypsyhygienia ovat varsin hyvin säilyneet pitkälti samoja periaatteita noudattavia kuin lähes 90 vuotta sitten. Nykyään käytännössä kaikki maito lypsetään koneellisesti.

Vuoden 2009 tilastojen mukaan yleisin lypsykonetyyppi oli parsinavetoissa käytettävä putkilypsykone (62% lehmistä lypsettiin putkilypsykoneella). Putkilypsyssä lehmät ovat parressa ja lypsykone joko kannetaan tai viedään kiskoja pitkin lehmän viereen. Maito menee jäähdytettäväksi ja odottamaan maitoauton tuloa tilasäiliöön lehmien yläpuolella olevia maitoputkia pitkin.

Toiseksi yleisin pihattojen lypsyasema (27% lehmistä). Pihatossa lehmät voivat liikkua vapaasti ja lypsyn ajaksi ne ajetaan kokoomatilaan, josta ne pääsevät takaisin pihattoon ruokintapöydän ja makuuparsien luo vain lypsyaseman kautta. Lypsyasemalla on useita lypsimiä ja lehmiä voidaan lypsää useita kerrallaan, aseman koosta riippuen lypsäjiä voi olla yksi tai useampia. Maito kulkee tilasäiliöön maitoputkia pitkin.

Kolmantena tulee lypsyrobotti, ensimmäinen otettiin Suomessa Mynämäellä käyttöön vuonna 2000 (vuonna 2009 10% lehmistä, 465 tilaa). Lypsyrobotin lypsytavasta käytetään termiä automaattilypsy ja siinä lehmillä on mahdollisuus käydä lypsyllä robotissa omatoimisesti ympäri vuorokauden, esim. kolme kertaa vuorokaudessa riippuen maitomääristä. Robotti lypsää itsenäisesti mutta ihmistä tarvitaan valvomaan robotin antamaa tietoa maidon laadusta ja tekemään päivittäiset robotin huoltotoimenpiteet sekä puuttumaan ongelmatilanteisiin tarvittaessa. Lypsyrobotin maito  menee maitohuoneessa olevaan  tilasäiliöön maitoputkia pitkin. Lypsyrobottiitlojen määrä on jatkanut kasvuaan vuoden 2009 jälkeen.

Edelleen 1% lehmistä lypsettiin vuonna 2009 kannulypsykoneella, lähinnä pienissä karjoissa. Kannulypsyssä  maito kerätään lypsykannuun, josta se kaadetaan tilasäiliöön.

 

Lähteet:

Nylander Hannes, Cajander E. ja Poijärvi Ilmari: Lypsykarjan hoito. Neljäs uusittu painos. ss. 30-37. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1923. Teksti on lyhennelty, mutta lauseet lainattu kokonaisina alkuperäisteosta ja sen kieliasua kunnioittaen.

Kuvat DeLaval/Hamran maatilan museo, Ruotsi.

Alasuutari H., Manni K., Rautala H.: Lypsylehmän ruokinta ja hoito. 3. tarkistettu painos. Juvenesprint Oy, Vantaa 2010. Kuvat Koivumäen tilan automaattilypsynavetasta.

 

 

Maitotuotos ja maidon koostumus

Alun perin Suomessa lehmiä pidettiin niiden tuottaman lannan vuoksi ja maito oli vain sivutuote. Maitomäärät olivatkin varsin vaatimattomat, mikä johtui heikosta ruokinnasta. Talvella lehmät heikkenivät ja menivät usein umpeen. Välillä ne olivat niin huonossa kunnossa, että kevään tullen ne täytyi kantaa ulos navetasta. Maitotuotto keskittyi ensin keväisen poikimisen jälkeiseen kesäkauteen, mutta luonti- ja lattianavettojen yleistyessä 1600-1800 –luvuilla maitoa oli saatavilla ympäri vuoden.

Talonpojan karja tuotti 1600- ja 1700-luvuilla vuodessa 250–550 litraa maitoa, eikä vielä vuonna 1834 keskivertolehmä lypsänyt vuodessa 390–520 litraa enempää. 1860-luvulla maatiaiskarjan keskituotto oli jo noussut runsaaseen tuhanteen litraan, kun samaan aikaan ulkomainen karja ylsi liki kolminkertaiseen tulokseen. Huomioitavaa on, että maitomäärät on osittain jouduttu arvioimaan voin tuotannon perusteella, sillä luotettavaa tilastotietoa ei ole.

Muinaisessa Suomessa maidon arvokkaimpana ainesosana pidettiin rasvaa. Lehmien ruokinnassa ja jalostuksessa päähuomio kiinnittyikin rasvapitoisuuden kohottamiseen. Maatiaisrotujen maidon valkuais- ja rasvapitoisuus on vielä nykyäänkin korkeampi kuin esimerkiksi ayrshiren.


1920 3,92 % rasvaa

1960 4,34 %

1980 4,40 %

Kun rasvapitoisuudet nousivat, lisättiin voin valmistusta, mutta se johti voin ylituotantoon. Sen jälkeen alettiin suunnata maitoa kohti suurempia valkuaispitoisuuksia. Valkuaisprosentista tuli rasvan ohella maidon hintaa määräävä tekijä.

 

Lähteet:

 

http://www.futurasociety.fi/2007/Tutuhesa/Maat_tulev_Pehkonen.pdf

http://www.mtt.fi/met/pdf/met8.pdf

kirja Maidon tie – Valio ja osuusmeijerijärjestö 1905 – 1980,

Kari Hokkanen 1980

http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/karjatalous/lehma.htm

kirja Mustiala 1840-1940 : 100 vuotta maatalousopetusta,  V. Tuorlahti 1943

 

 

Maito ihmisen ravintona

 

Maito on imettävien maitorauhasessa muodostuma neste, joka sisältää jälkeläisen tarvitsemia ravintoaineita. Maidon koostumus vaihtelee huomattavasti ja vastaa aina lajin tarpeita. Eläinten maidossa on enemmän proteiineja kuin äidin, mistä syystä eläimet kasvavat täyskasvuiseksi paljon ihmistä nopeammin. Ihmisen maito sisältää prosentteina proteiinia 1,0, rasvaa 4,4, laktoosia 6,9, kivennäisaineita 0,2 ja vettä 87,5. Kun esimerkiksi lehmän maidossa proteiinia 3,5 prosenttia.

 

Nautakarjan, lampaan ja vuohen maitoa alettiin käyttää osana ihmisravintona Lähi-idässä noin 8 000 - 10 000 vuotta sitten. Maidon käyttö yleistyi eri aikoina ja toisistaan riippumatta usealla eri alueella mm. Euroopassa, Uralilla, Kaukasuksella, Arabianniemimaalla ja Keski-Afrikassa. Näillä alueilla tunnetaan omanlaisensa perinnöllinen maitosokerin sietokyky. Arabianniemimaalla alettiin käyttää kamelinmaitoa, joten siellä on aivan oma kamelinmaitoon liittyvä sietokyky.

Suomi kuuluu niihin maihin, missä on kaikkein korkeimpia laktoosinsietokykyjä. Noin 83% suomalaisista aikuisista kykenee käyttämään maitoa ravinnokseen, ainakin jossain määrin. Kyky sietää maitoa vaihtelee maantieteellisesti. Tutkimusten mukaan maitosokerin sietokyky olisi syntynyt suurin piirtein Balkanin alueella. Niissä maapallon osissa, joissa asuu eurooppalaista alkuperää olevaa väestöä on yleensä aika korkea maidonsietokyky. Kyky käyttää maitoa ravinnokseen on levinnyt Balkanin alueelta muualle maailmaan kansanvaellusten mukana.

 

Siedämme maitoa, koska ruuansulatuskanavan seinämän pintasolukolla sijaitseva laktaasientsyymi pilkkoo maitosokerin elimistölle haitattomaan muotoon. Yleisesti tämä entsyymi vähenee tai häviää imetysajan jälkeen. Maidon sieto ominaisuus liittyy perimään. Suurin maailmanväestön aikuisista ei siedä maitotuotteita. Arvioiden mukaan 75% maailman väestöstä ei siedä maitoa. Eikä mikään muu nisäkäslaji käytä maitoa aikuisiällä ravintona. Evoluution kannalta on ollut huomattava etu, jos alkeellisissa oloissa on voinut nauttia tuoreena mikrobitonta ja ravinteikasta maitoa. On mahdollista, että ne yksilöt, jotka ovat sietäneet maitoa ovat saaneet jälkeläisensä säilymään paremmin hengissä. Maito on siis lisännyt eloonjäämistä.

 

Maidon sietokykymme ansiosta se, varsinkin lehmän- ja vuohenmaito, on vuosituhansien aikana muodostanut monissa kulttuureissa merkittävän ravinto- ja valkuaislähteen. Maitoa alettiin enemmälti käyttää Suomessa vasta satakunta vuotta sitten aikuisten ravintona, kun meijeritoiminta yleistyi. 1800-luvulla nautakarja oli niin huonokuntoista, ettei maitoa olisi riittänyt ihmisravinnoksi. Aikuiset ovat kuitenkin saattaneet käyttää hapatettuja maitotuotteita, kuten piimää. Ja voita on käytetty yleisesti sekä juustoja 1800-luvulla. Kun karjanpito kehittyi ylijäämää tuottavaksi ja taloudellisesti merkittäväksi toiminnaksi, muodostui maidon huono säilyvyys ongelmaksi. Jos maitoa haluttiin säästää omaan tarpeeseen tai kuljettaa pidemmälle myytäväksi oli se jalostettava varastointi kelpoisiksi tuotteiksi, jollaisia olivat ennen kaikkea voi ja juusto. Jäähdyttäminen olisi parantanut maidon säilyvyyttä, mutta mahdollisuudet siihen 1800-luvun lopullakin olivat huonot. Alussa maitotalous oli ongelmallista. Jäähdytysjärjestelmien heikkouden vuoksi maito pilaantui helposti sekä karjanhoitoon ja maitotalouteen osallistuvien henkilöiden sairauksien ja karjan tautien sekä monissa paikoissa ala-arvoisen hygienian seurauksena maito levitti usein kulku- ja tartunta tauteja. Pastöroinnin ratkaistiin parantavan maidon säilyvyyttä ja ehkäisevän tauteja 1890-luvulla.

 

Maidossa on vesi- ja rasvaosa. Vesiosassa on veden lisäksi laktoosia eli maitosokeria, proteiinia, vesiliukoisia vitamiineja sekä kivennäisaineita. Rasva osa sisältää rasvan lisäksi mm. rasvaliukoisia vitamiineja, fosfolipidejä sekä steroleja, kuten kolesterolia. Rasvaliukoista osaa on n. 4% ja vesiliukoista n. 96%. Ihminen on oppinut käyttämään eläinten maitoa ravinnonlähteenä. Suomessa käytetään pääasiassa lehmänmaitoa, kun muissa kulttuureissa suositaan vuohen-, lampaan, kamelin- ja hevosenmaitoa. Maito ja maitovalmisteet sisältävät monipuolisesti ravintoaineita ja niitä käytetään päivittäin, joten niillä on tärkeä osa nykyisin suomalaisten ravitsemuksessa.

 

Nykyisin saamme maidosta paljon ravintoaineita ja se kuuluu jokapäiväiseen ravintoomme. Maidon ravintoaineiden merkitys on aina ollut tärkeä ravinnon kannalta. Maidon proteiinit ovat parhaita eläinproteiineja. Heraproteiinit (n. 20%) ovat maidon arvokkaimpia proteiineja. Kaseiinikin (80%) sisältää runsaasti välttämättömiä aminohappoja, muttei niin sopivassa suhteessa kuin heraproteiini. Näin ollen maidosta saa välttämättömiä proteiineja, joita ihminen tarvitsee mm. kudosten rakentamiseen ja uudistamiseen noin gramman kehon painokiloa kohti vuorokaudessa. Hiilihydraattina maidossa esiintyy laktoosi eli maitosokeri. Laktoosia on vain maidossa eikä sitä muualla luonnossa tavata. Hapetetuissa maitovalmisteissa on vähemmän laktoosia kuin maidossa. Laktoosi edistää kalsiumin ja monien muiden kivennäisaineiden imeytymistä suolistossa, se edistää suolistolle edullisten maitohappobakteerien lisääntymistä suolistossa ja ehkäisee ummetusta sekä laktoosista muodostunut maitohappo lisää suoliston happamuutta ja estää tautibakteerien lisääntymistä. Laktoosittomista tuotteista laktoosi on poistettu kokonaan ja vähälaktoosisissa suurin osa siitä on hajotettu. Maidosta saa myös monipuolisesti vitamiineja. Suomalaiset saavat 10% B1-vitamiinia maidosta, mikä säätelee hiilihydraattien aineenvaihduntaa. Kun 502% B2-vitamiinia saadaan maidosta. Tämä vitamiini säätelee energia-aineenvaihduntaa ja on kasvulle ja kehitykselle välttämätön. B12-vitamiinia saadaan vajaa kolmannes päivän tarvittavasta määrästä. C-vitamiinia saa maidosta vain vähän, sillä osa siitä häviää pastöroinnissa ja varastoinnin aikana. A-vitamiinia saadaan viidennes maitovalmisteista. Rasvaliukoisten vitamiinien määrä riippuu maidon rasvapitoisuudesta.

Maidosta saaduista kivennäisistä tärkein on kalsium. Suomalaisten saamasta kalsiumista n.75% on peräisin maitovalmisteista. Saamme myös puolet päivän fosforista maidossa. Saamme myös monia muita kivennäisaineita maidosta kuten jodia, sinkkiä ja seleeniä.

 

Vähärasvaisista ja rasvattomista maitovalmisteista kaikki vesiliukoiset ravintoaineet ovat tallella, mutta rasvaliukoiset ovat hävinneet tai niitä on vähemmän.

 

Lähteet:

 

http://www.maitojaterveys.fi/www/fi/liitetiedostot/Maitotietoa_A5_36_net.pdf
http://ohjelmat.yle.fi/akuutti/miksi_suomalaiset_sietavat_hyvin_maitoa

 

Maitotuotteet

Jo keskiajalla voita kirnuttiin, mutta se oli kallista. Aluksi voi valmistettiin happamoituneesta kermasta. Happamoitumisen aikana tietyt bakteerit muuttavat maitosokerin maitohapoksi. 1970-luvulla kehitettiin toinen tapa valmistaa hapatettua voita. Siinä voi valmistettiin tuoreesta kermasta ja voihin lisättiin bakteeriviljelmiä ja maitohappoa.

 

Juusto on ikivanha ruoka, jopa ehkä leipääkin vanhempi. Juuston kypsyttäminenkin keksittiin hyvin varhain, sillä kun eläimen sisäelimiä oli kuivattu, havaittiin juustomassan (juoksettuneen, hyvänmakuisen maidon) kypsyneen mahassa.

Juusto valmistetaan juustomassasta, jota saadaan erottamalla maidosta hera eli neste. Yleisimmin juustoa valmistetaan lehmän, vuohen tai lampaan maitoa, mutta myös mm. poron, puhvelin, hirven tai kamelin maidosta voidaan tehdä juustoa. Juuston makuun, paksuuteen ja koostumukseen juuston tekovaiheessa voidaan vaikuttaa mm. erityyppisten mikrobikantojen käytöllä, sekä erilaisella kuumennuksella, sekoituksella ja leikkauksella.

 

A.I. Virtanen kehitti vuonna 1925 voisuolan parantamaan voin säilyvyyttä ja vuonna 1928 happoliuoksen parantamaan karjarehun laatua.  AIV-suolan käyttö edisti suomalaisen voin vientiä ja AIV-liuoksella käsitelty rehu paransi maidon laatua ja makua.

Valio, joka perustettiin 1905 viemään jäsenmeijeriensä voita ja juustoja ulkomaille, lisäsi voihin dinatriumfosfaatilla ja natriumkarbonaatilla puskuroitua neutraloivaa AIV-voisuolaa. Suolan ansiosta Valio sai merkittävän vientiedun ja vakiinnutti kilpailuasemansa Englannissa.

 

Maamme ensimmäisen juustomeijerin perusti Sippolan hovin omistaja, kapteeni Alexander von Daehn vuonna 1856. Ulkomailla matkatessaan kapteeni poikkesi sveitsiin ja totesi että siellä valmistettiin hyvin säilyviä ja kuljetusta kestäviä kovia juustoja, jotka olivat lisäksi hyvän makuisia.

1900-luvun alussa syntynyt osuusmeijeritoiminta keskittyi aluksi voinvalmistukseen.  Vuonna 1908 alkoi Joensuun Ymp. Osuusmeijeri ensimmäisenä osuusmeijerinä valmistaa emmentaljuustoa. Myöhemmin aloittivat mm. Kuopion, Niinijoen ja Kausalan osuusmeijerit valmistaa juustoa.

Vuonna 1912 maassamme oli 99 juustomeijeriä.

Mustialassa tehtiin voin ja muun lisäksi juustoja kuten Edamer, sveitsiläinen, Cheddar, tervunjuusto, kuminajuusto ja kuoritunmaidonjuusto.

Mustialan Cheddar oli kuuluisaa ja sitä valmistettiin ihan meijerin sulkemiseen asti 1930-luvulle.

1960-luvulta asti Suomalainen maidontuotanto on tutkinut paljon maitorasvan pilkkomista. Ensimmäiset homogenisoidut maitopurkit sisälsivät tekstin ”Vähärasvaista, homogenisoitua maitoa”.Vuonna 1980 Valio toi markkinoille hyla-tuotteet. Laktoosi- intoleranssi koettiin alalla tuotekehityksen esteeksi. Laktoosittoman maitojuoman valmistus aloitettiin syksyllä 2001.

Maidosta valmistetaan maitohappokäymisen avulla myös piimää ja jogurttia. Lisäksi maidosta valmistetaan jäätelöä. Ennen 1900-luvun alkua jogurttia syötiin varsinkin Kaakkois-Euroopassa, Keski-Aasiassa, Länsi-Aasiassa ja Intiassa. Myös Suomessa pienen karjatalouden aikana talven varalle valmistettu säilyvä piimä muistutti jogurttia.


Suomessa on laajimmat maitotuotteiden valikoimat:


Maitoja, kermoja ja maitojuomia

Hapanmaitovalmisteita (piimät, jogurtit, viilit, rahkat)

Vanukkaat, smetanat,

Ranskankermat

Juustoja

Voita ja muita

Ravintorasvoja

Maitojauheita

Jäätelöitä

 

Lähteet:

Aimo Erhola: Emmentalia suomalaisittain (Savon Sanomain Kirjapaino Oy Kuopio 1982)

http://www.helsinki.fi/yliopistonhistoria/oivallukset/10_oivallus.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Juusto
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jogurtti
http://fi.wikipedia.org/wiki/Piim%C3%A4

 

Suomalainen voi

Ennen kirnun käytön oppimista voita valmistettiin hiertämällä kulhossa vispilän ja kauhan avulla. Voi valmistetaan happamasta kermasta ja kermaa saadaan kuorimalla jonkin aikaa seisseen pastöroimattoman maidon pinta.  Kermaa kerättiin omaan kylmässä säilytettävään astiaansa, jossa kerman annettiin hapantua.  Kun kermaa oli riittävästi, se hierrettiin voiksi.  Keskiajalta lähtien voita valmistettiin joko puun rungosta onteloidussa tai kimpitekniikalla valmistetussa pystykirnussa. Kirnuaminen oli kallista ja voita söikin vain talon isäntä. Jokunen voinokare saatettiin käyttää leivontaan.

Maitoa annettiin vain lapsille ja säilyvyyden parantamiseksi maidosta tehtiin piimää, juustoa sekä voita. Voikilon valmistamiseen tarvittiin 17 litraa maitoa.  Itse kirnuttu voi oli hyvin suolaista, koska muuten voi pilaantui nopeasti.  Liika suola pestiin pois vedellä, mutta voi oli silti hyvin suolaista. Voi maustettiin valkosipulilla, jonka jälkeen voi kätkettiin maahan maustumaan. Ennen nykyaikaista tehdasvalmistusta kerma kerättiin useista lypsyistä, joka aiheuttaa sen, että pastöroimaton kerma ehti mennä happamaksi ennen kirnuamista. 1970-luvulla kehitettiin toinen tapa valmistaa hapatettua voita. Voi valmistettiin tuoreesta kermasta ja siihen lisättiin bakteeriviljelmiä ja maitohappoa. Tämä menetelmä oli taloudellisesti kannattava, koska kerman hapattamiseen tarkoitettua tilaa ei tarvittu. Vielä taloudellisempi tapa oli lisätä maitohappoa ja makuaineita valmiiseen imelävoihin.

Voilla tehtiin myös kauppaa; sitä käytettiinkin muun muassa verojen maksamiseen ja käteisen rahan hankintaan. Voita vietiin 1800-luvun alkuun asti lähinnä Ruotsiin, 1820-luvulta lähtien voita vietiin myös Venäjälle ja 1850-luvulta lähtien Lyypekin kautta Hampurin markkinoille. 1900-luvun alussa kesällä tuotetusta voista sai parhaan hinnan, kun sen myi syksyllä Englannissa. Vientiä rajoitti tällöin hapatetun voin huono säilyvyys. Vuonna 1925 A.I. Virtanen kehitti voisuolan parantamaan voin säilyvyyttä. Keksintö oli taloudellisesti hyvin merkittävä keksintö, koska AIV-suola edisti tehokkaasti suomalaisen voin vientiä. Voisuola otettiin käyttöön vuonna 1926, minkä ansiosta Voinvientiosuusliike Valio sai merkittävän vientiedun ja täten vakiinnutti kilpailuasemansa Englannissa.

Suomalaisen voin säilyvyyden salaisuus pidettiin visusti salassa 14 vuotta.  Ulkomailla hämmästeltiin hyvin säilyvää voita ja asiantuntijat saapuivat Suomeen selvittääkseen säilyvyyden syyn. Lopulta salaisuus paljastui virolaisille. Nykyään Valio ei enää lisää AIV-suolaa voihin, vaan markkinoi sitä täysin lisäaineettomana. Oivariini-voi-kasvirasvaseoksessa AIV-suolaa sen sijaan vielä käytetään. Nykyisin meijerituotteet valmistetaan pastöroiduista raaka-aineista haitallisten bakteerien ja patogeenien välttämiseksi. Pastöroimattomasta kermasta valmistettua voita ei nykyisin valmisteta teollisesti, vaan valmistus on kotitarvevalmistusta tai pienmeijeritoimintaa.

 

Lähteet:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Voi
http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/karjatalous/lehma.htm
http://www.helsinki.fi/yliopistonhistoria/oivallukset/10_oivallus.htm
http://www.katajahovi.org/SatuHovi/voi.html

 

SUOMEN MEIJEREIDEN KEHITYSTÄ 1850-LUVULTA ALKAEN

 

Suomessa on harjoitettu voikauppaa ja vientiä jo 1500-luvulta lähtien ja joissain lähteissä mainitaan voilla maksetun veroja jo niinkin varhain kuin 1300-luvulla. Tämä oli yksinomaan talonpoikaisvoin kauppaa, sillä kartanot myivät viljaa. Ensimmäiset meijerit syntyivät kuitenkin vasta 1800-luvulla.

Kartanomeijerit olivat meijeritoiminnan uranuurtajia Suomessa – Tervun hovin meijeriä, jonka perusti Sebastian Gripenberg vuonna 1857, pidetään Suomen ensimmäisenä kartanomeijerinä. Tervu oli ensimmäinen, jossa otettiin käyttöön uusi voinvalmistusmenetelmä ns. holsteinilainen voinvalmistustapa, jolla oli kokonaisvaltainen merkitys niin lypsyyn, ruokintaan sekä maidonkäsittelyyn.

Holsteinilainen tapa yleistyi, ja Suomessa vuoden 1857 jälkeen perustetut meijerit olivatkin holsteinilaisia meijereitä.  Holsteinista tulikin erilaisia osaajia Suomen kartanomeijereihin. Esimerkiksi Hakoisten kartanoon Janakkalaan perustettiin ensin holsteinilainen meijeri jonka jälkeen se muutettiin ensin kylmävesimeijeriksi ja myöhemmin jäävesitavan mukaiseksi meijeriksi.  Simananniemen kartanossa käytettiin sekä holsteinilaista että Gussanderilaista menetelmää ja Järvikylän kartanon voi oli niin sanottua Pariisin voita. Tekotapoja oli siis monia.

Kartanomeijerit olivat kiinnostuneita myös juustoista, ja useimmiten ulkomaiset juustomestarit tulivatkin Suomeen jäädäkseen, esimerkiksi Sippolan kartanossa aloitettiin ensimmäisenä emmentalin valmistus vuonna 1856. Myös Mustialan meijerissä valmistettiin erilaisia juustoja ja meijeri olikin kuuluisa Cheddaristaan.

1880-luvulla maitoseparaattorin keksiminen mahdollisti yksityisten ostomeijerien synnyn, sillä karjanomistajan ei enää tarvinnut huolehtia maidonjalostamisesta kotona vaan tämä voitiin tehdä meijereissä. Myös ajatus osuustoiminnasta oli laitettu alulle.

Separaattoreiden myötä 1890-luvulla tuli Suomeen oikea meijereiden perustamisryntäys. Pienessä ajassa Suomeen perustettiin yhteensä noin 3000 meijeriä.


Nämä olivat suurimmaksi osaksi kylä- ja ostomeijereitä, eikä niissä välttämättä ollut edes separaattoria, vaan ne toimivat jäävesitavan mukaan.

Senaatiltakin saatiin tukea näihin kylämeijereihin ja valtio tarjosi lainoja uusiin perustettaviin meijereihin. Vuonna 1874 perustettiin Senaatin toimesta erillinen meijerirahasto ”herättääkseen harrastusta meijeritoiminnan järkiperäiseen harjoittamiseen”. Näiden kylämeijereiden tuhoksi koitui kuitenkin se, että ne toimivat ostomeijeripohjalta, ja koska niitä perustettiin liian tiheään, ne eivät saaneet riittävästi maitoa kehittyäkseen tai kehittääkseen lähialueen karjataloutta. Tämä johti kovaan kilpailuun, ja siihen, ettei maitoja juurikaan tarkastettu tai arvosteltu, koska pelättiin tuottajien vaihtavan naapurimeijeriin.  Vaikka toiminnalla oli haittansa, se kuitenkin monin tavoin myös edisti suomalaista meijeritoimintaa ja kehitti karjataloutta hyvään suuntaan.

Vuosi 1895 oli monin tavoin merkityksellinen vuosi. Ensimmäinen osakeyhtiötä koskeva laki hyväksyttiin silloin, joka osaltaan vaikutti yhtiömeijereiden syntyyn. Tämä laki tarkoitti, että karjanomistajat voisivat omistaa osakkeita meijeristä. Pienet ostomeijerit sulautettiin usein suuremmiksi yhtiömeijereiksi ja meijereitä keskitettiin jopa niin paljon, että meijerien lukumäärä oli vuonna 1901 vain hieman yli 850. Näilläkin oli haittapuolensa, ne olivat vain suurempia ja paremmin varusteltuja meijereitä kuin edeltäjänsä kylämeijerit, eikä niissäkään etusijalla ollut maitotalouden kehittäminen.

Osuustoiminta-aate vaikutti osuusmeijereiden muodostumiseen. Hannes Gebhardt, oli ulkomailla tutustunut yhteistoiminnalliseen liikkeeseen, perusti Pellervo-Seuran vuonna 1899 edistämään suomalaista osuustoimintaa. Tämän innostamana osuusmeijereitä alkoi syntyä heti ensimmäisen osuustoimintaa koskevan lain hyväksymisen jälkeen vuonna 1901. Osuusmeijereitä kaivattiin, sillä vaikka yhtiömeijerit olivatkin olleet edeltäjiään kylämeijereitä paremmin johdettuja ja mahdollisesti hoidettuja, niiden omistus oli vain harvojen käsissä. Jo ennen vuotta 1901 oli perustettu muutamia Osuusmeijeri-osakeyhtiöitä, jotka toimivat osuustoiminnan mukaisesti mutta osakeyhtiölain puitteissa. Vuosisadan vaihde oli muutenkin suomalaisessa yhteiskunnassa aikaa, jolloin osuustoiminta-aate pääsi oikeuksiinsa. Helmikuun manifestin vuonna 1899 oli tarkoitus murtaa Suomen autonominen asema mutta se myös vankisti suomalaista yhteiskuntaa. Osuustoiminnan katsottiin olevan vastavoima Venäjän pakotteisiin ja yrityksiin hajottaa kansa.

Vuoteen 1907 mennessä osuusmeijereitä oli jo hieman alle 400 ja yhteensä meijereitä Suomessa oli noin 800. Tässä oli siis tapahtunut meijeritoiminnan keskittymistä, mihin osuusmeijerien perustamisella pyrittiinkin.

Osuusmeijerit perustettiin yleensä lainapääomien turvin, koska toisin kuin osakeyhtiömeijerit, osuusmeijerit eivät myyneet osakkeita kartuttaakseen alkupääomaa. Osuusmeijereissä, joissa omistajina toimivat maidontuottajat, oli puute kirjanpitotaitoisista henkilöistä. Pellervo -Seura auttoi tässä suhteessa valtavasti uusia osuusmeijereitä, mutta kirjanpitotaidon puute näkyi suurelta osin taloudellisissa tuloksissa ja 1910-luvulla muutamia osuusmeijereitä olikin joutunut vararikkoon, enemmistön kuitenkin menestyessä.

Kun taloudelliset rakenteet oli saatu vakaalle pohjalle, osuusmeijereiden tekniikkaa alettiin kehittää entistä nykyaikaisemmiksi. Jo 1800-luvun lopulla oli annettu erilaisia ohjeita maidon käsittelystä, kuten esimerkiksi se, ettei tuberkuloosiin sairastuneiden lehmien maitoa saanut käyttää ihmisten tai eläintenravinnoksi. Jos maitoa tuli karjasta, jossa oli tavattu tuberkuloosia, oli kaikki maito käsiteltävä +85C ennen käyttöä. Vuoteen 1904 mennessä maidon pastörointia suoritettiin jo yli puolessa kaikista osuusmeijereistä.

Hyvin pitkään osuusmeijereissä keskityttiin ainoastaan voinvalmistukseen, ja 1850-luvulla alkanut into kartanomeijereissä juustonvalmistukseen ei kohdannut tarpeeksi suurta kohderyhmää osuusmeijereiden asiakkaissa, koska juustoa pidettiin ylellisyystuotteena, ennen kuin vasta ensimmäisen maailman sodan jälkeen kun voille asetettiin tiukka hintasäännöstely. Tämän seurauksena juustot alkoivat kiinnostaa myös osuusmeijereitä.  Suomeen olikin 1850-luvulta lähtien kerääntynyt suuri joukko ulkomaisia juustomestareita, joista useimmat olivat tulleet jäädäkseen. Juuston lisääminen myös osuusmeijereiden valikoimiin saivat aikaan kartanomeijereiden hiljaisen väistymisen pois maidonjalostusmarkkinoilta.

Vuosina 1918–19 Suomessa tuhoutui sisällissodan aikana muutamia meijereitä, mutta lukumäärä pysyi silti sotien välisen ajan suhteellisen samana. Vuonna 1914 Suomessa oli noin 370 osuusmeijeriä ja vuonna 1921 niitä oli 330. Sota-ajalla tuotanto kuitenkin monipuolistui ja valikoimiin saatiin voin ja juuston lisäksi myös esimerkiksi smetanaa jota vietiin Pietariin.

Maidon jalostusta sekä meijeriteollisuuden kehittämistyötä pidettiin osuusmeijerijärjestön vastuulla. Yksityismeijereitä ei enää 1930-luvulla ollut kuin muutama, joten osuusmeijereillä oli vastuu alan kehityksestä. Tässä kehityksessä vetovastuun oli ottanut vuonna 1905 perustettu Voinvientiosuusliike Valio. Tässä asemassaan Valiolla olikin lähes monopoliasema, sillä kilpailijoita ei ollut. Valio oli keksinyt 1920-luvun alussa alkaa maksaa voinvalmistajilleen laatupalkkiota, joka myöhemmin laajennettiin koskemaan myös juustoja. Näistä tulikin pysyvä toiminta. Myös meijeritalouskilpailut vauhdittivat tekniikan ja laadun parantamista meijereissä. 1930-luvulla meijerit saivat lisää tuotteita valikoimiinsa, kuten esimerkiksi erilaiset home- sekä sulatejuustot sekä kvarkki, eli maitorahka. Myös jäätelön valmistusta aloiteltiin samalla vuosikymmenellä.

1930-luvulla myös sipoolainen Hjalmar Ingman oli alkanut valmistaa omia viilejään myytäväksi Helsingin torilla. Tästä kehittyi myöhemmin Ingman Oy Ab. Mustialan meijeri oli 1930-luvulla tullut tiensä päähän ja se suljettiin 1934. Mustialan lehmien maitoa vietiin sen jälkeen Jokioisiin sekä Forssan osuusmeijeriin.

On selvää, että Valiolla on ollut keskeinen asema suomalaisessa meijeritoiminnassa, mutta se on antanut myös tilaa muille yrityksille. Kaikki Suomessa toimivat osuusmeijerit eivät ole olleet mukana valioryhmässä, ja monella alueella paikalliset osuusmeijerit toimivat pitkään omina yksikköinään.

Nykyään Valion omistaa 18 maidontuottajaosuuskuntaa. Arla-Ingmanilla on 14 yhteistyömeijeriä. Muutamia yksityisiä ”valtaryhmiin” kuulumattomia osuusmeijereitä ovat mm. Ilmajoen Meijeri joka toimii yhteistyössä Juustoportin kanssa.


Lähteet:

http://www.kansallisbiografia.fi/talousvaikuttajat/?iid=344
http://ammattilaiset.valio.fi/portal/page/portal/valioyritys/yritystieto/historiaa/brandien_historiaa19112009130656/valio_emmental20112009131436
http://www.arlaingman.fi/tietoa-meista/arla-suomessa/historiamme/
http://www.ilmajoenosuusmeijeri.fi/ajankohtaista_12.html

Perko, Touko. Valio ja suuri murros. Otava, 2005
Pessi, Väinö. Suomen Meijeriteollisuuden vaiheita. Kirjayhtymä, 1966

 

Maidon käsittelyssä käytettäviä välineitä

Sekä maito, että voinvalmistusastiat pidettiin hyvin puhtaina. Tavallisesti ne haudottiin ensin kuumalla vedellä, pesupunkassa ja sitten kuurattiin huiskalla ja kuurausta varten tuodulla sannalla. Lopuksi ne virutettiin kylmäällä vedellä ja asetettiin ulkoilmaan tuulettumaan ja kuivumaan. Puhtaan valkoisina ja sileiksi sannattuina ne olivat sangen miellyttäviä, ja hyvältä maistui viili tällaisesta punkasta.

Maaseudun ensimmäinen rahanlähde oli voi. Maatilojen tuottama maito joko kirnuttiin omin voimin tai vietiin kartanomeijereihin, 1880-luvun lopulta alkaen myös talonpoikien omiin yhteismeijereihin.

Kirnu on perinteisesti puinen astia, jossa kermasta tehdään voita. Mäntäkirnussa kerma saatetaan liikkeeseen puisella käsin edestakaisin liikutettavalla männällä. Kampikirnussa kerman liike saadaan aikaan kammen liikkeen mukana pyörivällä lavalla. Kun suurin osa kerman rasvasta on muuttunut voiksi, jäljelle jää juomaksi kelpaava osa, jota kutsutaan kirnupiimäksi.

 

Lähteet:

http://kanteletar.suokukko.com/lukemisia-maamiehille-1849-1850/lukemisia-maamiehille-1850
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sentrifugi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Separaattori
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kirnu

 

Poron-, vuohen- ja lampaanmaito        

                     

Poro

Tornion Lapissa kehittyi 1700-luvulla lappalaisten nomadinen suurporonhoitokulttuuri, josta seurasi myöhemmin mittavia väestön ja poroelojen siirtymisiä uusille asuinpaikoille. Täysnomadiseen poronhoitoon kuului porojen säännölliseen lypsyyn perustuva maitotalous ja eläinten paimentaminen myös kesäisin.

Paksua, kermamaista poronmaitoa on käytetty ravinnoksi monin eri tavoin. Poronmaito sisältää 2–3 kertaa enemmän energiaa kuin lehmänmaito. Sitä on juotu sellaisenaan, vedellä laimennettuna tai maitoherana. Maidosta on tehty myös juustoa ja voita. Poronmaitoa käytetään nykyään arvokkaana raaka-aineena myös kosmetiikassa. Naarasporo eli vaadin lypsettiin koivunpahkasta veistettyyn lypsinkippoon, jonka nimitys oli nappo. Poro lypsää kerralla muutaman desilitran maitoa. Porojen lypsämisestä luovuttiin Suomessa aikalailla kokonaan 1900-luvun taitteessa.

 

Vuohi

Suomen alueella on ollut vuohia jo monta vuosisataa, jopa tuhatta. Vuohia on pidetty ennen kaikkea Lounais-Suomen rannikkoalueella. Suomen oma vuohirotu on suomenvuohi. Urospuolisen lampaan nimi on pässi, naaraan kuttu tai uuhi ja poikasen karitsa, kili tai vohla. Vuohi tuottaa kokoonsa nähden runsaasti maitoa ja sitä onkin kutsuttu aikoinaan köyhän miehen lehmäksi. Vuohenmaidon tuotanto on melko vähäistä ja perustuu pitkälti käsin lypsyyn vaikka koneitakin on saatavilla. Kutun maitoa käytetään juomaksi, juustoihin sekä lisäaineeksi saippuoihin.

Lammas

Lampaita on pidetty Suomessa vuosisatoja. Suomalaisia lammasrotuja ovat suomenlammas, kainuunharmas sekä ahvenanmaanlammas. Lammas on monia muita eläimiä monipuolisempi tuottaja. Niitä on kuitenkin kasvatettu aina ensisijaisesti villan ja lihan takia. Suomessa onkin käytetty lampaan maitoa lähinnä juustojen tekoon. Ja nykyään sekin on todella pienmuotoista toimintaa.

 

Lähteet:

http://www.paliskunnat.fi/PoroNet2/attachments/poro_suomi_web.pdf
http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/karjatalous/poro.htm
http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/karjatalous/lammas.htm
http://www.finnsheep.fi/historia.html
http://maatiainen.fi/elaimet.htm

 

 tekijät:

Leena Lähteenmäki, Katja Heikura, Emmi Lintunen, Minette Kärki, Verna Rinta-aho, Sanna Lahtinen, Piia Kopsa, Roosa Tarkiainen ja Sanni Vuorinen

                                                                

 

 

 

 

 

 

 

 

 


 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2018