Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava

Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon

Heinän merkitys kasvoi

Koska karjan merkitys kasvoi, alettiin heinäpelloista pitää parempaa huolta, jotta eläimille saataisiin tuotettua mahdollisimman paljon hyvälaatuista heinää. Niittyjä raivattiin ja ojitettiin sekä niitä alettiin hoitaa kuten peltoja, äestämällä, kylvämällä ja lannoittamalla. Vaikka niittyjen hoito aloitettiinkin, niin silti suuri osa heinistä kerättiin 1900 - luvulle asti luonnonniityiltä. Vuonna 1885 Suomen niittyala oli suurimmillaan, tämän jälkeen niittyjä alettiin muokata yhä enemmän pelloiksi. Pian ymmärrettiin myös se, että kylvetty heinä tarvitsi niittyheinää enemmän lannoitetta ja paremman maan kasvaakseen. Tämän vuoksi pelloille alettiinkin ajaa hiekkaa, savea tai multaa sekä levitettiin kalkkia, lantaa, tuhkaa tai luujauhoa. Teollisina valmisteina käytettiin kaupasta ostettavia lannoitteita, kuten kalisuolaa ja chilisalpietaria. Suomen peltoalasta hieman yli puolet oli nurmena toisen maailmansodan jälkeen. Näistä noin 80 prosenttia oli niittoheinää ja loput laitumena karjalle. Yleisin viljelty heinäkasvi oli timotei.
 
Heinänsiemenen historia

Yksi tärkeimpiä maatalouden uudistuksista oli heinän peltoviljelyn aloittaminen 1800 - luvulla. Perinteisesti pellot ja niityt oli pidetty erillään ja pellot oli tarkoitettu viljan viljelyyn. Karjalle rehu korjattiin luonnonniityiltä, kaskiahoilta, suoniityiltä, nevoilta ja luhtaniityiltä. Pieni osuus heinäsadoista saatiin myös kuivatuista järvenpohjista. Todennäköistä on, että siemeniä tuotiin Suomeen Ruotsista jo 1700 - luvun lopulla.
1801 vuorineuvos S.G. Hermelin lahjoitti Suomen Talousseuralle Apilan ja Timotein siemeniä jaettavaksi ilmaiseksi maanviljelijöille. 1802 seura itse tuotatti Ruotsista Vikkerin, Timotein ja Apilan siementä. 1850 - luvulle tultaessa heinänviljely oli lisääntynyt, mutta ei niin paljon, että kauppiaiden olisi kannattanut ryhtyä siemeniä välittämään, joten siemeniä tilattiin Pietarista ja Ruotsista.
1800 - luvun puolessa välissä heinäsadon vähyys ja laadun heikkous aiheuttivat rehupulaa. Tällöin ryhdyttiin enemmän hyödyntämään maata heinän tuotantoon. Heinänviljelyä alettiin kokeilla 1800 - luvun alussa Etelä - Suomen säätyläistiloilla ja Etelä - Pohjanmaan kytömailla. Vielä 1870 - luvun alussa heinän kylväminen oli lähes tuntematonta ja vasta vuosisadan loppupuolella se yleistyi. Hämeen yksi ensimmäisistä heinänviljelijöistä oli Mustialan maatalousoppilaitos 1840.
Ensimmäinen heinälaji oli Nurmipuntarpää eli Alopekuuri (Alopecurus pratensis), joka soveltui hyvin laidunnurmeksi. Kevytsiemenisenä sen korjuu täytyi suorittaa käsin riipimällä ja puhdistaminen oli hankalaa. Alopekuuri on nopea ja runsaskasvuinen, erityisen käyttökelpoinen laidunheinä. Viljely väheni ensimmäiseen maailmansotaan mennessä, etelässä jo aiemmin. Siementä tosin vietiin ulkomaille vielä senkin jälkeen.
Timotei eli Nurmitähkiö (Phleum pratense), joka polveutuu luonnonvaraisesta ketotähkiöstä, tuli pian heinäpeltojen tavallisimmaksi kasviksi. Nurmien valtakasviksi se nousi 1910 - luvulla. Timotei sai nimensä Timothy Hansonista, joka viljeli sitä jo 1700 - luvulla Yhdysvalloissa.
Puna-apila (Trifolium pratense) oli 1800 - luvulla yleinen laji. Puna-apilaa viljeltiin Etelä-Euroopassa jo 1500-luvulla. Myös Valko- ja Alsikeapilan kylvö oli yleistä. Vuonna 1950 oli Suomessa käytössä jo lähes 26 000 Apilan siemenen irrottamiseen käytettyä hankauskonetta.
Uudet heinänsiemenet olivat kalliita ja siemenet kerättiin tavallisesti käsin. 1900 - luvun alussa huolellinen keruu oli tavallista, vaikka siemeniä saikin jo kauppiailta. Pisimpään keruuta jatkettiin Pohjanmaalla. Kylvösiemeneksi kelpasi ns. kotisiemen eli talleista, navetoista ja ladoista kerätyt siemenet. Paikoin harrastettiin myös siemenviljelyä, josta tuli hyvä tulonlähde, joka mahdollisti uusien koneiden ja työvälineiden hankinnan.
 
Nurmien perustaminen

Kylvöheinän viljelyn yleistyessä 1800-luvun lopulla, nurmet perustettiin yleisesti syysrukiin kanssa. Tuolloin neuvottiin perustamaan nurmet joko syysviljan tai juurikasvin jälkeen, tällöin maa oli hyvässä kasvukunnossa ja rikkakasveista mahdollisimman vapaa. Rukiin kanssa nurmi kylvettiin kahdessa erässä, puolet rukiin kylvön yhteydessä syksyllä ja loput aikaisin keväällä. 1900-luvun alussa ryhdyttiin kevätviljoja käyttämään suojaviljana, koska syysruis lakoontui herkästi ja vaurioitti alle perustettua nurmea. Samalla 4-5 - vuotisista nurmista siirryttiin 3 - vuotisiin, koska nurmien tuotanto tippui iän myötä ja rikkakasvien määrä lisääntyi. Kevätviljoista ohra sopi parhaiten suojaviljaksi, koska siitä oli aikaisia ja lujakortisia lajikkeita. Kevätviljan kanssa kylvettäessä oli siemen mullattava huolellisesti joko äestämällä tai jyräämällä. Jonkin verran nurmia perustettiin myös ilman suojaviljaa, tällöin kylvö suoritettiin heinäkuussa heinäkesantoon.
1900-luvun alussa käytössä olleilla nurmen kylvökoneilla pystyttiin kylvämään samanaikaisesti ainoastaan Timoteita ja Apilaa. Jos seoksessa oli suurempi siemenisiä lajeja kuten nurminataa, piti se kylvää käsin. Sateisien vuosien jälkeen jouduttiin jälkikylvää lakopaikkojen nurmia lakoon menneen viljan takia. Jälkikylvö suoritettiin aikaisin keväällä, jos paikattavat alueet olivat isoja, äestettiin ne kevyesti ennen kylvöä. Kylvön jälkeen maa jyrättiin, näin varmistettiin hyvä itäminen.
 
Heinän niitto ja korjuu

Sää oli merkittävä asia heinänkorjuussa. Pouta oli tietysti paras heinänkorjuukeli. Vielä nykypäivänäkin voi kuulla tarinoita vanhankansan uskomuksista, joilla he ennustivat säätä heinäkuulle. Kokemuksesta tiedettiin vaikkapa se, että kun ”Paavalina (25.1.) oikein paleli, niin oli hellettä heinäkuussa”. ”Yrjönyö (23.4.) oli varsinainen heinäyö; jos silloin oli kylmä, tuli huono heinävuosi.” Myös ”Markunyön (25.4.) oli syytä olla hallaton, jos mieli hyvää heinäaikaa, muuten Markku vei puolet heinistä latoonsa”.  Hyvä heinänkorjuuaika voitiin ennustaa joko luonnon merkeistä tai yleisemmin käytetystä almanakasta. Eteläisessä Suomessa tunnetun sanonnan mukaan lähdettiin ”Hermannista (12.7.) heinään”. Jos Hermannina ei syystä tai toisesta päästy liikkeelle, viimeistään Joelista (13.7.) oli mentävä juosten. Jaakon päivänä (25.7.) työ piti olla puoliheinässä ja Uolevina (29.7.) viikatteet oli nostettava jo naulaan”
Sana viikate tunnetaan nykyäänkin kaikkialla Suomessa. Viikatteita on ollut kahta päätyyppiä pitkä- ja lyhytvartinen. Lyhytvartinen eli suomalainen viikate on ollut käytössä kaikkialla maassamme. Lyhytvartisella viikatteella niitettäessä niittäjä lyö kumarassa molemmille puolille, tehden viikatteella ikään kuin kahdeksikon muotoista kuviota. Lyhytvartisen viikatteen varsi on väärä ja se sopi parhaiten epätasaisille niityille. Lyhytvartisen viikatteen varren pituus määriteltiin niittäjän pituuden mukaan. ”Varsi mitattiin painamalla sen yläpää kainalokuoppaan, jonka jälkeen käsivarsi ojennettiin vartta pitkin. Varsi oli sopivan mittainen, kun se oli noin 15 senttiä käsivartta pidempi.”
Pitkävartinen, toisin sanoen ruotsalaisviikate tuli ensin käyttöön Turun ja Uudenmaan rannikkoalueilla sekä Pohjanmaalla. Pitkävartisella viikatteella niitettiin oikealta vasemmalle suorana tai hieman etunojassa. Se soveltui parhaiten tasaisille heinämaille ja pitkävartiset viikatteet olivatkin tavallisia 1800 - luvun lopulla Etelä- ja Länsisuomessa. Pitkävartinen viikate oli varreltaan suora tai väärä, sen varren pituus on ollut noin 1 - 1,5 metriä ja siinä oli kaksi kädensijaa. ”Viikatteenvarret tehtiin tavallisesti talvi-iltojen puhdetöinä. Vauraissa taloissa niiden valmistus kuului rengeille, joiden vuosisopimuksissa voitiin määritellä tarkasti, kuinka monta viikatteenvartta talven aikana kunkin oli tehtävä. Jos varsi tehtiin naiselle, ja etenkin jos se tehtiin lahjaksi, varsi koristeltiin.”
Hevosvetoisen niittokoneen keksi amerikkalainen Cyrus McCormick vuonna 1831. Keksintö toi muutoksen heinänkorjuuseen, koneella saatiin korvattua yksi kesän rankimmista työvaiheista. Hevosvetoisessa niittokoneessa pyörien liike siirretään leikkuuterään. Terän edestakainen liike katkaisee heinän. Niittokone vaati heinän peltoviljelyä, koska se soveltui vain tasaiselle ja kovalle ketoniitylle.
Kesti kuitenkin parikymmentä vuotta, ennen kuin kone tuli Eurooppaan ja näin myös Suomeen. Suomessa ensimmäinen niittokone esiteltiin tiettävästi 1858. Ensimmäisinä kalliin hevosvetoisen niittokoneen hankkivat kartanonherrat ja oppilaitokset 1850 - 1860-luvuilla. Mustialaan hankittiin ensimmäiset niitto- ja haravakoneet 1862, suurtiloilla niittokone alkoi yleistyä 1870 - luvulla. Turussa niitto- ja haravakoneita valmistettiin joitakin kappaleita 1880 - luvulla. 1900 - luvun vaihteessa niittokone alkoi olla jo yleisempi laite. 1910 Suomessa oli niittokoneita 57 000. Pietarsaaren konepajassa kotimaisten koneiden valmistus käynnistyi kuitenkin paremmin vasta 1925. Kuitenkaan soisille niityille sitä ei hankittu ja pikkutiloillekin vasta toisen maailmansodan jälkeen.
Pohjanmaalla innostuttiin niittokoneista ensimmäisinä. Kun sitä osattiin käyttää oikein, se nopeutti huomattavasti korjuutyötä, sillä kahden hevosen vetämä kone teki yhdessä päivässä saman työn, kun viikatemies teki yhdeksässä päivässä. Niittokoneen tullessa tilalle, edellytti se sitä, että niittäjän oli opeteltava valjastamaan hevonen koneen eteen, huoltamaan konetta ja opeteltava tarkkailemaan, että koneen säädöt olivat kohdallaan. Niittokoneen yleistymistä hidasti lisäksi juuri käyttäjien kokemattomuus. Koneita seisoi käyttämättöminä, koska niitä ei osattu käyttää tai korjata.
Myöhemmin traktori siirtyi niittokoneen eteen hevosen sijasta. Suomessa traktorin läpimurtoaikaa oli 1950 - luku. Tähän saakka pärjättiin hyvin hevosvetoisilla työvälineillä. Vuonna 1920 Suomessa oli 147 traktoria. Ne alkoivat yleistyä 1900-luvun puolivälissä, kun traktorin tekniikka alkoi kehittyä. Vuonna 1941 niitä oli Suomessa vajaa 6 000 ja vuonna 1950 jo 17 000. Hevosesta luopuminen oli kuitenkin kova paikka monelle isännälle, sillä se toimi pitkään tärkeänä osana työntekoa. Lisäksi traktorin käyttö edellytti tekniikan hallintaa.
 
Heinän kuivatus

Ennen kuin käyttöön tulivat heinäseipäät ja haasiat, heinät kuivattiin maassa ilman telineitä. Heinätöissä oli viikatemiesten lisäksi aina haravoitsijat, jotka pöyhivät luokoa niittäjien perässä, jotta heinät kuivuisivat mahdollisimman nopeasti ja tasaisesti. Kun väkeä oli heinäniityllätarpeeksi ja sää oli hyvä, aamulla niitettyä luokoa alettiin haravoida puolen päivän jälkeen tai seuraavana päivänä pitkäksi aaltomaiseksi harjanteeksi, karholle eli selänteeksi siten, että maata vasten ollut heinä käännettiin päällepäin. Kasoja käytiin tarpeen mukaan pöyhimässä ja kääntämässä niin, että ne ilman vaikutuksesta kuivuivat eivätkä ruvenneet liiaksi kuumenemaan. Heinän esikuivatus kesti puolesta päivästä päivään, riippuen ilmoista. Tämän jälkeen heiniä alettiin pöyhiä, jotta kuivuminen nopeutuisi.
Hyvä heinäharava oli kestävä, kevyt ja se kulki sujuvasti heinikossa. Haravat ovat olleet samantapaisia koko maassa, mutta haravan koko on vaihdellut käyttäjän mukaan. Aikuisille tehdyissä haravoissa varren pituus on ollut parista metristä kahteen ja puoleen metriin. Lasten haravat olivat luonnollisesti pienempiä. Suomen vanhimman haravan jäännökset ovat 1200 - luvulta Ylitorniosta.
Hevos- eli pyöräharavakone alkoi yleistyä 1920 - luvulla, mutta puisia käsiharavoita näki pelloilla vielä toisen maailmansodan jälkeen. Rautaharavassa oli korkeat pyörät ja pitkät liikkuvat piikit, se soveltui hyvin tasaisille ketoniityille. Se oli leveydeltään noin 2,5 - 4 metriä ja se kokosi heinät karhoille ajosuunnan mukaan, ajaja istui koneen päällä hevosen vetäessä. Pyöräharavakoneella heiniä saatiin koottua päivässä saman verran, kuin 5 - 10 ihmistä sai käsiharavoilla. Koska haravoimistyö oli kevyempää ja siihen saatiin helpommin työvoimaa kuin viikatteella niittämiseen, hankittiin haravakoneita myöhemmin kuin niittokoneita. Vuonna 1910 Suomessa oli haravakoneita 24 000. Tiloilla käytettiin myös kotona valmistettuja ns. laahausharavia. Ne olivat pitkäpiikkisiä ja leveitä haravoita, joita vedätettiin hevosen perässä. Kun traktorit yleistyivät 1950 - ja 1960 - luvuilla, hevosharavakoneet muutettiin traktorivetoisiksi.
Kun heinän kuivatuksessa alettiin käyttää apulaitteita, ensimmäisiksi apulaitteiksi tulivat haasiat 1800 - luvun lopulla. Haasia on riu’uista valmistettu teline ja ennen heinänkuivatusta sitä käytettiin mm. viljan, lehtikerppujen ja herneiden kuivatuksessa. Haasia rakennetaan lyömällä maahan tolpat ja niihin tuettiin vaakasuorat riu’ut. Poikittaisten riukujen korkeus vaihtelee, riippuen kuivattavan materiaalin määrästä ja tarpeista. Haasioiden etu maakuivaukseen on se, että heinät voitiin nostaa suoraan kuivumaan niiton jälkeen. Haasiat toimivat hyvin, mikäli ne osattiin rakentaa oikein. Huonona puolena voidaan mainita mm. se, että tuulisella paikalla haasia kaatui herkästi, mikäli sitä ei ollut rakennettu riittävän tukevaksi.
Koska heinä piti nostella haasiakuivauksessa välillä hyvinkin korkealle, tarvittiin heinänkorjuuketjuun uusi työväline, heinähanko. Aluksi heinähangot valmistettiin kokonaan puusta, rautapiikkiset hangot tulivat markkinoille 1880 - luvulla.
Haasian seuraajana käyttöön tulivat heinäseipäät, eli puiset maahan lyötävät tolpat, joiden runkoon oli kiinnitetty tapit. Seipäät tulivat käyttöön 1900 - luvun alussa ja ne valmistettiin oksaisesta nuoresta kuusesta, petäjästä, koivusta tai lepästä. Haasioihin verrattuna, heinä kuivui huomattavasti nopeammin seiväskuivatuksella, koska ilmatilaa oli enemmän ja heinämäärä yhdessä kuivausyksikössä pienempi.
Ensimmäisen kerran 1960 - luvulla Suomessa kokeiltiin heinän latokuivausta. Heinävaraston alle asennettiin ritilät ja tuuletuskoneisto, mutta kuvatusmenetelmä ei yleistynyt. Heinänpaalaimet tulivat markkinoille 1950 - luvun puolivälissä, mutta niiden käyttöönottoa hidastivat traktorien vähäiset tehot. Pyöröpaalit tulivat 1990 - luvulla.
 
Heinän varastointi ja talvisäilytys

Ennen vanhaan mahdollisuudet kuljettaa heinät varastoitavaksi pihapiiriin, olivat huonot. Maantiet olivat huonokuntoisia, joten heinät varastoitiin sinne missä ne tehtiin. Tällöin ainut mahdollisuus oli varastoida heinät suovaan eli aumaan. Heinien siirtämisessä suojaan käytettiin sekä hevosen vetämiä heinäkärryjä että taakkavitsoja, joilla heinät kannettiin selässä. Koska heinän tuli pysyä kuivana talvisäilytyksen ajan, heinäsuova tehtiin ilmavaan, kuivaan ja korkeaan kohtaan pellosta. Heinäsuovat ovat olleet joko pitkulaisia pieleksiä tai pyöreitä kekoja. Itä-Suomessa on käytetty pääosin pieleksiä jopa 1940-luvulle saakka. Pyöreä keko on puolestaan ollut suosittu kaikkialla muualla, paitsi pielesalueella.
Pikkuhiljaa alettiin siirtyä latoaikakauteen. Vauraimmat isännät alkoivat rakentaa heinälatoja 1600-luvulla, mutta vielä 1920-luvulla oli joitakin alueita, joissa heinälatoja ei juurikaan käytetty. Heinäladot olivat kooltaan pieniä ja ladon rakensi jopa päivässä. Rakennusmateriaalina käytettiin pääasiassa kuusta tai mäntyä. Katot tehtiin kalteviksi, jotta sadevesi valui alas. Kattomateriaalina yleisimmät olivat laudat, oljet ja tuohet. Myöhemmin katemateriaalina alettiin käyttää myös päreitä.
Jotta heinät olisivat säilyneet ladossa mahdollisimman hyvin, työnnettiin ladon seinien välistä riukuja sisäpuolelle ladon täyttövaiheessa. Tällöin heinät saatiin varastoitua ilmavasti ja kosteaksi jääneet heinät kuivuivat nopeammin. Heinien säilyvyyttä saatiin parannettua heittämällä suolaa heinien sekaan varastointivaiheessa. Heinien suolaamista alettiin käyttää 1850-luvulta eteenpäin.
Koska heinäladot olivat pieniä, alettiin pikkuhiljaa suosia suurempia varastointipaikkoja. Yksi tärkeimmistä keksinnöistä oli varastoida heinät navetan vintille eli heinäparvelle. Heinäparvetkin jäivät jossain vaiheessa kuitenkin liian pieniksi, joten alettiin rakentaa suuria lautalatoja, joiden katonharjat saattoivat olla jopa 14 metrin korkeudessa. 1890-luvulla rakennettiin ensimmäiset lautaladot Etelä-Suomeen. Lautalatojen hyviä puolia olivat parempi säilyvyys, riittävän suuret tilat ja heinien keskittäminen yhteen paikkaan, jolloin heinien haku oli talvella helpompaa, koska ei tarvinnut tehdä tietä usealle pienelle ladolle. Hevonen on ollut tärkeä apuri heinien varastoinnissa 1800-luvun lopulta lähtien, koska hevosten vetämät lavat, reet tai kärryt kuljettivat heinät kesällä latoon ja talvella ladosta navetalle ja talliin. Myöhemmin siirryttiin traktorivetoisiin heinäkärryihin. Traktorivetoiset kärryt yleistyivät, kun suurempia lautalatoja tuli enemmän. Lautalatoihin mahtui työkoneen kanssa, jolloin heinäkärryn täyttäminen helpottui ja nopeutui.
 
Säilörehun historia

Ennen AIV – rehun keksimistä, tuoretta nurmea säilöttiin hyvin vähissä määrin. Säilötystä nurmesta puhuttiin painorehuna. Useimmiten maakuoppa oli hyvä paikka säilöä rehua. Kuoppa täytettiin rehulla tiiviisti ja ainut mitä säilymisen turvaamiseen saatettiin käyttää, oli suola. Jotta rehu olisi mahdollisimman ilmatiivis, laitettiin rehun päälle maakuoppaan savikerros, olkia ja havuja.
Tuoreen nurmirehun säilöminen sai suosiota vasta AIV – liuoksen keksimisen myötä. Suomalainen akateemikko Artturi Ilmari Virtanen kehitti vuonna 1928 AIV – rehun, jolla taattiin rehun hyvä säilyvyys. Alun perin liuos koostui rikki- ja suolahaposta, myöhemmin 1960 - luvulla siirryttiin käyttämään liuoksessa orgaanisia happoja, kuten muurahaishappoa. Keksinnöstään A. I. Virtanen sai vuonna 1945 Nobelin kemianpalkinnon. Tehokkaampien traktorien yleistyminen sekä niittosilppureiden yleistyminen 1960 - luvulla edesauttoi säilörehun tuotannon leviämistä.
Alkuun AIV – rehua säilöttiin kuten painorehuakin, maakuoppaan. Liuosta levitettiin rehun päälle kuoppaan kerroksittain. Myöhemmin maakuopista siirryttiin rehutorneihin, jotka alun perin tehtiin puusta, n. 1950 - luvulla. Rehutorneja tehtiin hieman myöhemmin myös maakuoppiin betonista valamalla. Tornit täytettiin rehulla ja päälle laitettiin paperia, sahanpurua ja lopuksi vielä kivipainot päälle. Ensimmäiset säilörehun laakasiilot tehtiin 1960 - luvulla
 
Elämää heinäpellolla

Kun heinäaika koitti, haravat piti olla nappuloitu, viikatteet hiottu, koneet kunnostettu, ladot rakennettu ja eväät valmistettu. Heinäaikaan pukeuduttiin tyypillisesti puhtaisiin vaaleisiin pellavavaatteisiin ja kenkinä käytettiin yleensä tuohivirsuja, tallukoita tai nahkajalkineita. Nuorille ihmisille heinätyöt olivat kuin juhla-aikaa. Normaalista poiketen, jos töihin oli lähdössä paljon ihmisiä, nuoriso pukeutui hyvinkin värikkäästi tai jopa kansallispukuun. Jos heinätöihin mentiin likaisissa tai muuten resuisissa vaatteissa, uskottiin että heinästä tulee huonolaatuista. Ja toihan pukeutuminen myös tunnelmaa heinätöihin. Sunnuntaisin joka talossa käytiin heinäripillä.
Työvoimana toimi oma perhe, joka oli ensisijainen voimanlähde hoidettaessa tiluksia ja karjaa. Yleensä sekä miehet että naiset osallistuivat tilan töihin. Lapset saivat olla viisivuotiaaksi asti pois töistä. Siitä kymmenen vuoden ikään lapset olivat mukana kevyemmissä askareissa. Lasten tullessa yli kymmenenvuotiaiksi alkoi jaottelu, niin sanotuista naisten ja miesten töistä. Vaatimukset töiden suhteen kasvoivat rippikouluun mennessä, jolloin katsottiin lapsuuden loppuvan. Palvelusväkeä oli keskiajalla vain säätyläistalouksissa. Piian ja rengin kanssa solmittiin palvelusopimus vuodeksi ja palkkana oli ylläpito, pieni rahapalkka ja luontoistuotteita. Jos oma väki ei riittänyt heinän tekoon, niin kutsuttiin naapureita ja sukulaisia talkoisiin. Talkoot tehtiin ilmaiseksi ja palkkana oli hyvä ruoka ja juoma, sekä monesti päälle pidettiin vielä tanssit.
Heinäaikaan töissä vietettiin koko päivä. Jos niitty oli kauempana kotitilasta, ruokailukin tapahtui pellolla. Eväänä oli usein itse leivottua ruisleipää, kuivattua ja suolattua lihaa sekä kalaa, perunoita ja juomana piimää. Piimä oli loistava janojuoma, koska se oli samalla ruokaisaa ja säilyi hyvin viileänä, kun piimätynnyri upotettiin niityn lähellä sijaitsevaan lähteeseen ja kiinnitettiin narulla puuhun. Piimän lisäksi suosittuja janojuomia olivat myös kalja, sima ja sahti. Tiedettiin kuitenkin yleisesti, että mitä enemmän peltotöissä tuli juotua, sitä enemmän hikoili. Tästä syystä pellolla ollessa suussa pidettiin suolahippuja, jotka sitoivat nesteitä vartaloon, eikä hikoilu tai juomisen tarve ollut enää niin runsasta. Ruokailu tapahtui niittyladossa tai sen läheisyydessä varjoisessa paikassa. Kun ruokailu oli päättynyt, ei täydellä mahalla lähdetty heti takaisin töihin, vaan ruokalepo oli sallittu. Yleensä vain miehet heittäytyivät pitkäkseen ja lepäsivät. Naiset huolehtivat ruoista, tekivät käsitöitä tai lähtivät metsään poimimaan marjoja.
Joskus niityt olivat niin kaukana, ettei sieltä lähdetty yöksikään kotiin lepäämään. Tällöin yöpyminen tapahtui ladossa, maakuopassa, laavussa, kodassa tai niittypirteissä. Lapset ja vanhemmat kävivät nukkumaan hyvissä ajoin, kun nuoriso vasta aloitteli yöelämäänsä. Niitylle saattoi kokoontua paljon nuoria eri taloista. Nuoriso tanssi, lauloi ja leikki keskenään. Aamulla niittäminen aloitettiin varhain aamukasteen aikaan, jolloin viikate oli pystyvimmillään. Niittotyö oli pääasiassa miesten työtä, mutta nähtiin mukana myös naisia.
 
Lähteet:

HIRSIJÄRVI A. J. 1934: Suomen kansanomaiset heinän ja viljan ulkokuivatus- ja – säilytysmenetelmät. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki
RANTA SIRKKA-LIISA 2006: Hellettä, heinäpoutaa. Gummeruksen Kirjapaino Oy, Jyväskylä
ANTTILA VEIKKO: Talonpojasta tuottajaksi, Kirjayhtymä 1974
NIEMELÄ JARI: Talonpoika toimessaan, Suomen maatalouden historia
PELTONEN MATTI: Suomen maatalouden historia osa II, Kasvun ja kriisien aika 1870 - luvulta 1950 - luvulle. SKS 2004.
MARKKOLA PIRJO: Suomen maatalouden historia osa III
SAULI J.O. 1929: Maa ja metsä. Kasvintuotanto 2. WSOY.
http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/peltoviljely/peltokasvit.htm#heinanpeltoviljely
http://portal.mtt.fi/portal/page/portal/Artturi/Artturikirjasto/Artturikoulutus/ArtturiPassi_aineisto/1D54447FB5407F48E040A8C0033C382A

 
Marleena Helin, Tiia Vilkman, Anni Juntto, Maarit Kumpulainen, Jussi Ruskeala, Sami Rakkolainen, Meiju Tikkanen, Jarmo Oesch ja Taru Mäkihalvari

 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2018