Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava

Siat maatiloilla

Suomessa karjaa pidettiin 1800-luvulle asti lähinnä vain lannan takia. Peltojen menestyminen riippui pitkälti onnistuneesta lannoituksesta eli karjan lannan saatavuudesta. Karjasta saatavat muut hyödyt olivat vain sivutuotteita. Lehmä oli tärkein lannan tuottaja ja sikojen määrä olikin hyvin pieni 1900- luvulle asti, yleensä talossa oli vain yksi tai kaksi sikaa. 1800-luvulla alkaneet muutokset, mm. maatalouden kaupallistuminen, lisäsivät karjan käyttöä muunakin kuin vain lannantuottajina. Vähitellen myös sikojen määrä alkoi kasvaa.
Siat ovat kaikkiruokaisia ja 1800-luvulla niiden annettiinkin elellä oman onnensa nojassa etsien itse ruokansa. 1900-luvun alussa karjan hoitoon alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Varsinkin lehmien hoito kehittyi merkittävästi. Sikojen hoidon muuttuminen oli vaatimattomampaa. Pääsääntöisesti sikojen annettiin edelleen etsiä ruokansa itse, tai niille syötettiin kodin ruoanjätteet. Vartavasten sioille tarkoitettujen ruokien määrä oli pieni, mutta muutos entiseen oli nähtävissä. Sioille tarkoitettuja karjasuojia oli vähän. Usein sian suojana oli heinäkasa tai yksinkertainen katos.
1950-luvulla sikojenkin ruokintaan ja hoitoon alettiin panostaa enemmän. Niiden ei annettu enää kuljeskella vapaina vaan sioille rakennettiin omia karjasuojia ja aitauksia. Sikojen laiduntamiselle ei ollut samanlaista tarvetta kuin esim. lehmillä ja lampailla, mutta sikojen pääseminen laitumelle vähensi yleensä niiden ruokinnan muita kustannuksia tuntuvasti. Pelkällä laidunrehulla sikoja ei kuitenkaan voitu pitää, vaan laidun oli niille vain lisärehu muun ruoan joukossa.
Sikojen laitumista tehtiin yleensä vahvempia kuin esim. lehmien aitauksista. Lisäksi sikojen laitumeksi pyrittiin valitsemaan muokattu, ojitettu ja lannoitettu kovan maan pelto. Hehtaarin kokoisella alueella hyvää laidunta pidettiin 20-30 emakkoa ja 40-60 isoa nuorta sikaa. Jotta laitumen pinta kesti sikojen alla, tuli laiduntaminen aloittaa vasta laitumen toisena kasvukesänä. Sikalaitumet jaettiin useampaa lohkoon jotta joku lohkoista voitiin välillä pitää tyhjänä, kasvamassa uutta laidunta.
Johanna Pihala


Siat viihtyvät laumassa. Niiden lajityypillisiin tapoihin kuuluu myös tonkiminen, ja onkin tärkeää, että sika pääse toteuttamaan tätä ominaisuuttaan.

lähteet:
http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/extrat/turku/perinteinenkarjatalous.htm Santavuori A. , Mustakallio A. , Toivanen E. , Inkovaara N. , Helve Y. , Härmä J. , Kotieläinoppi 2, 1959 http://fi.wikipedia.org/wiki/Sika

Sikatuotannon historia

Jukkola Jussi

Sian lihantuotanto on ollut ennen 1930-lukua pääasiallisesti omaan käyttöön tarkoitettua. Tietysti saatettiin tehdä makkaroita myytäväksi torille tai kauppaan mutta säilyvyys oli ongelma.
Suuren Laman jälkeen 1930-luvun puoliväliin asti, jolloin talous alkoi viimein elpyä. Lihaa voitiin ostaa entistä 1930-luvun puolivälistä alkanut taloudellinen nousukausi merkitsi voimakasta kasvun aikaa myös lihavalmisteiden kohdalla. Tuotanto sikaloita alkoi tulla Suomeen ja suuria teurastamoita perustettiin ( Atria). Säilyvyys- ja kuljetusongelmat tekivät lihatuotteista harvinaista herkkua erityisesti maaseutujen myymälöissä.

Jääkaapin täydeltä herkkuja
1950-luku oli voimakasta kasvun aikaa koko maalle. Eri puolilla Suomea rakennettiin
jäähdyttämöjä ja pakkasvarastotiloja ja kokonaan uusia tehtaita joka taas avasi mahdollisuuksia ja markkinoita sian tuotantoon. Lihan säilyvyys ei ollut enään ongelma. Ruoanlaittotavat muuttuivat
merkittävästi sähkön yleistyessä, joka mahdollisti jääkaapin, sähkölieden ja pakastimen käyttöönoton. Tuoreen lihan käyttö lisääntyi. Sikalakoot kasvoivat ja alkoi näkyä jo ensimmäisiä merkkejä sianlihan tehotuotannosta.

Jauheliharuokien läpilyönti
1960- luvulla suomalaiset ryhtyivät toden teolla muuttamaan maalta kaupunkeihin.
Makkaraa ryhdyttiin kutsumaan Suomen suosituimmaksi vihannekseksi. Kysyntä suomalaiselle lihalle kasvaa ja samalla uusia sikaloita nousee suomeen.

Nykyään Suomessa elää kerralla noin 1,4 miljoonaa sikaa. Vuosittain teurastetaan kuitenkin noin 2,4 miljoonaa sikaa, sillä suurin osa teurassioista on nimenomaan lihantuotantotarkoitukseen kasvatettuja, alle viiden kuukauden ikäisiä sikoja. Myös tuotannosta poistetut emakot hyödynnetään yleensä teollisuudessa.
Sianlihan tuotanto perustuu tehokkaaseen tuotantoketjuun, jossa tilat ovat erikoistuneet eri kasvatusvaiheisiin. Sikatilat jakautuvat tuotantosuunnaltaan emakkosikaloihin ja lihasikaloihin tai ovat ns. yhdistelmäsikaloita.

Lähteet: www.Atria.fi\100vsuomalaisiaruokahetkiä


Suomalainen maatiaissika

Suomalainen maatiaissika oli sian suomalainen alkuperäisrotu, joka nyttemmin on jo kuollut sukupuuttoon. Se oli karvainen ja rakenteeltaan varsin laiha eläin, joka oli sopeutunut hyvin pohjoiseen ilmastoon. Siat olivat pitkähköjä, syvävartaloisia ja suurikasvuisia, vaikka kehittyivätkin hitaasti. Väriltään ne olivat mustia, valkoisia, vaaleanruskeita tai kirjavia. Karjulla saattoi joskus olla isot torahampaat.

Jalostettujen ja paremmin tuottavien sikarotujen yleistyessä Suomessa 1800- 1900-lukujen taitteessa, maatiaissika kuoli vähitellen sukupuuttoon. Nykyäänkin Suomessa on maatiaissikoja, mutta ne eivät enää ole kokonaan suomalaista alkuperää, vaan niitä on risteytetty pohjoismaisten maatiaisrotujen kanssa. Niitä voitaisiin paremmin kutsua pohjoismaisiksi maatiaissioiksi.



Lähteet:

Mammutista marsuun, maatiaisrodut http://www.hel2.fi/kaumuseo/mammutistamarsuun/maatiaissika.htm (8.2.2009)

http://www.hel2.fi/kaumuseo/mammutistamarsuun/siatpiiloon.htm (8.2.2009)

Wikipedia http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomalainen_maatiaissika (8.2.2009)

Susanna Back

Sian rasvakerros

Ennen vanhaan sikojen nahan alla ollutta rasvaa käytettiin paljon ruuan laitossa ja tapana oli pistää voileivän päälle mahdollisimman paksu silavakerros, jotta sai tarpeeksi energiaa vanhojen aikojen raskaisiin töihin. Teurastuksessa käytettiinkin kaikki sian osat hyväksi ja rasvakerros erotettiin nahasta leikkaamalla siivuiksi. Niinpä sian kasvatuksessa alettiin pyrkiä melkein alkuajoista asti ruokkimaan sikoja siten, että saatiin aikaiseksi sialle mahdollisimman paksu rasvakerros ja sitä mitä paksumpi sian rasvakerros oli pidettiin jopa sian hyvinvoinnin mittarina. Eli mitä paksumpi kerros rasvaa sian ruhossa, sitä paremmin sika oli voinut ja sitä kateellisemmaksi naapurit sai, kun omat porsaat olivat kookkaampia kuin naapureiden.
Ennen vanhaan maatiaissikoja kasvatettiin vapaina ja saivat liikkua kaikkialla aidattujen viljelysten ulkopuolella 1950-luvulle saakka. Liikunnasta ja järjestelmällisen ruokinnan puutteesta johtuen yleisesti sioille ei kasvanut suurta rasvakerrosta ja ne tuottivat vähemmän lihaa, olihan tietenkin joitakin, jotka syöttivät pikku töpselikärsilleen herkkuja ja saivat ne lihomaan vappupalloiksi. Yleisesti sian kasvaminen teurastuskuntoon kesti jopa viisikin vuotta ja ne syötiin joulupöydässä. 1950-luvulla sikoja alettiin pitää sisällä ja niitä alettiin järjestelmällisesti kasvattaa, jolloin myös sikojen ruhon lihaisuus kasvoi ja rasvakerros paksuuntui. Tästä aiheutui sioille ongelmia ja huomattiin, että rasvakerros kasvoi lihan kustannuksella. Suuri rasvakerros myös pidätti paremmin lämpöä, joka oli hyvä asia ulkokasvatuksessa, mutta huono asia sisäkasvatuksessa.
Nykyään pyritään ohuempaan rasvakerrokseen. Nykyajan rehut ovatkin suunniteltu eritoten silmälläpitäen mahdollisimman suurta lihapitoisuutta sian ruhossa. Rehut myös pyrkivät siihen, että siat saadaan mahdollisimman nopeasti kasvatettua teuraskokoon. Pienemmän rasvakerroksen takia siat voivat terveellisemmin ja tuottavat vähärasvaisempaa lihaa (niin ainakin kuluttajille informoidaan).
Lähteet: Www.Wikipedia.org ja kirjoittajan oma pää. Antti-Jussi Heikkilä


Ennen sikojen laidunalueiden lähellä oli paikkoja joihin siat pääsivät vilvoittelemaan auringon paahteelta. Sika ei rasvakerroksensa takia luovuta lämpöä tehokkaasti kehostaan, joten se pitää kuumalla kelillä lätäköissä piehtaroimisesta, jotta ruumiin lämpö ei nouse liiaksi.


Sian käyttäytyminen

Sosiaalinen käyttäytyminen
Villisiat elävät luonnossa perhekunnittain. Perhekuntaan kuuluu emakko ja sen pahnue, sekä edellisen pahnueen nuoret emakot. Muutama perhekunta muodostaa lauman. Jos lauma kasvaa liian suureksi se jakaantuu kahtia ja toinen puoli muuttaa uusille elinalueille. Nykyään suuret laumakoot voivat aiheuttaa aggressioita, mutta vakiintuneessa laumassa tappeluilta vältytään arvojärjestyksen vuoksi. Vain ajoittain laumassa pidettävillä emakoilla lauman ja arvojärjestyksen luominen on vaikeampaa, sillä lauma muuttuu usein ja koostuu vain aikuisista yksilöistä. Porsaat ovat sosiaalisimpia 2-8 viikon iässä, jolloin vieraiden lajitovereiden kohtaaminen sujuu helpoiten.
Parittelukäyttäytyminen
Vapaana olevat siat harrastavat monenlaisia kosintamenoja ennen parittelua. Sekä kesysioilla että villisioilla lisääntymiskäyttäytyminen on erittäin korostunutta ja se sisältää ääniä, liikkeitä ym. Emakon kiima kestää korkeintaan kaksi päivää ja vapaana ollessaan se tulee astutuksi 4-15 kertaa. Intensiivisessä kasvatuksessa pariutumisrituaalien salliminen voisi lisätä kannattavuutta sillä se nostaa pahnue kokoa ja parantaa tiinehtyvyyttä. Tärkein syy emakkojen poistoon on juuri lisääntymishäiriöt.
Porsimiskäyttäytyminen ja porsaiden käyttäytyminen
Sika on ensimmäinen petoeläimestä kehittynyt sorkkaeläin ja siksi sillä on ominaisuuksia, kuten pesänteko vietti ja suuret poikueet. Porsimiskäyttäytyminen on sekä kesy-, että villisialla hyvin samankaltaista jos vain mahdollista, emakko voi vaeltaa useita kilometrejä ja porsii sitten suojaiseen paikkaan tekemäänsä pesään. Porsaat ovat hyvin valmiita syntyessään eikä emakko nuole niitä. Emakko tunnistaa porsaansa hajun perusteella ja leimautuminen tapahtuu niiden ensimmäisten elinvuorokausien aikana. Vastasyntyneet porsaat hakeutuvat nisälle useita kertoja, jo pian syntymän jälkeen. Eteenkin emakon pään lähellä olevista nisistä syntyy kiistaa, mutta muutamassa päivässä nisäjärjestys on vakiintunut ja porsaiden ei tarvitse tapella niistä. Imetystapahtumaa ohjaa emakon ääntely ja se kutsuu röhkimällä kaikki porsaat yhtäaikaisesti nisille. Sioilla maidoneritys on monimutkaisempaa ja usein porsaan täytyy samanaikaisesti hieroa emän nisiä. Maitoa tulee vain 15-30 sekuntia, joten porsaat imevät kiihkeästi tämän ajan, jonka jälkeen porsaat usein nukahtavat nisälle.



Tutkimiskäyttäytyminen
Suuri osa ympäristön informaatioista välittyy sialle hajun kautta. Sialla on huomattavasti enemmän hajusoluja kuin monilla muilla nisäkkäillä. Sialle hajukuva on yhtä monipuolinen kuin ihmiselle näköaistimukset. Myös kärsä on myös herkkä ja tunnoltaan vastaava kuin ihmisen kämmen. Sika tutkii uusia hajuja sekä esineitä hyvin mielellään. Virikkeellisessä ympäristössä sian mieli pysyy virkeänä ja häiriökäyttäytyminen vähenee. Sika myös oppii helposti uusia asioita.
lähteet:
http://www.farmit.net/
kirja: Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus. Sikojen lajinmukainen hoito. Mikkeli 1997
Paula Pellinen

Siitoskarjun ostaminen ja pitäminen

(Kuvaus vuoden 1954 Sianhoidon käsikirjassa: ” Karjun tulee niin suuressa määrin kuin suinkin omata sellaisia ominaisuuksia, joita tahdotaan juurruttaa sikakantaan.”)

Karju on urospuolinen leikkaamaton sika, jota käytetään astuttamiseen. Karjun työnkuva on helppo, kunhan se vain astuu hyvin ja saa emakot tiineiksi. Oman karjun ostaminen oli 1950-luvulla kallista ja vain harvojen herkkua. Esimerkiksi pienviljelijöillä, joilla oli vain muutama emakko, ei omaa karjua kannattanut hankkia. Olikin yleistä että suuren tilan isännällä oli oma karju, jota hän sitten luovutti naapureidenkin emakoiden astutukseen, tietysti kohtuullista korvausta vastaan. Tuottihan oman karjun hankinta melkoisia kustannuksia puhumattakaan ruokinnasta ja hoidosta. Karjun kasvatus astutusikään maksoi 1953 n.40 000mk. Jos karjua pidettiin vain esim 3 vuotta, saatiin siitä teuraaksi myytäessä n.10 000mk, jolloin vuotuiseksi kuoletukseksi jäi 10 000mk. Ruokinta- ja hoitokustannuksiksi voitiin laskea 40 000mk, jolloin kokonaiskustannuksiksi tulee 50 000mk. Jos oman karjun sai kuitenkin ostettua, saattoi se maksaa isännälle itsensä takaisin. Jos karju oli tehokas,siitosarvoltaan laadukas ja sillä oli esimerkiksi 50 astutusta vuodessa, tuli yhden astutuksen kuluksi vain noin 1 000 mk, tässä tapauksessa karjun omistaminen oli jo porsastuotannon kannalta kannattavaa. Joskus karju jätettiin kasvamaan omista siitoseläimistä, kun sitä sitten lainattiin naapureille läheistä sukua olevien emakoiden astumiseen, oli sillä suora vaikutus paikkakunnan sikakannan heikentymiseen.
Karjuja oli entisaikaan suhteessa emakoiden määrään enemmän kuin nykyään. Esimerkiksi 1920-luvulla oli jokaista karjua kohden vain n. 7-8 emakkoa, kun taas 1950-luvulla jo 24 emakkoa yhtä karjua kohden. Ruotsissa vastaava suhde oli tuolloin 1:33. Tälläinen kehitys kertoi, että toimenpiteet siansiitostoiminnassa olivat tehonneet.
Nykypäivänä karjun rinnalle on tullut robottikarju, joka hoitaa hommat pelti kolisten.

Lähde: Sianhoidon käsikirja, WSOY 1953


Saku Vätti

Sikalarakennukset





Sikoja kasvatettiin 1900-luvun alussa omaan tarpeeseen ja niitä pidettiin omissa sikapahnoissaan ja karsinoissaan muun karjan yhteydessä. Isompiin taloihin ruvettiin kuitenkin vähitellen rakentamaan erillisiä sikolättejä (pieniä sikalarakennuksia).
Sikalarakennukset, kuten muutkin vanhan ajan talousrakennukset, olivat vaatimattomia ja helposti saatavissa olevista materiaaleista rakennettuja. Karjasuojia rakennettiin 1900-luvun alkupuolella hirsistä, kivestä, savesta sekä poltetusta- ja sementtitiilestä. Kuvan sikalassa on seinät on tehty olkipaaleista ja savesta. Olkipaaliseinissäkin oli yleensä kantava puurunko mutta pienissä rakennuksissa paalit saattoivat toimia ”kantavina rakenteina”.
Yleisenä katteena oli olkikatto. Maalaisympäristössä olkia oli aina saatavissa ja katto oli helppo uusia tarpeen mukaan. (yleensä n. 10 vuoden välein). Kattoon pystytetyt ilmanvaihtohormit synnyttivät vedon, joka karkotti hyönteiset sisätilasta.
Sikahuoneet rakennettiin vanhan ohjeen mukaan”ikkunat ovat päivään päin”. Tarkoituksena oli, että aurinko paistaa kevättalvella suoraan porsue-emakkojen makuuraheille. Lämmitettäviä sikaloita rakennettiin edistyksellisillä tiloilla 1920-luvulta lähtien.
Pohjana oli usein maalattia. Lannan sekaan lisättiin kuivikkeeksi havupuun silputtuja oksia, eli hakoja, sammalia ja olkia. Lannan palaminen havuisten kuivikkeiden kanssa piti rakennuksen lämpimänä ja vähensi hajuhaittoja. Kiinteä sisustus puuttui, joten sioilla oli liikkumatilaa ja hoitajalla vähän työtä.Sikala tyhjennettiin pari kertaa vuodessa ja lanta levitettiin pelloille lannoiteeksi.

Tekijä: Samu Juovonen

Lähteet:
https://www.amk.fi/bin/get/id/55rR8MhOT
http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/maanviljelys/maanviljelys.htm
Suomen Kansan Rakennukset (Valonen Niilo, Vuoristo Osmo)
Maatilan pihapiiri (Ranta Sirkka-Liisa, Seppovaara Juhani)

Sikojen syömistavat
Malmiharju Pauli

Sika on kaikkiruokainen. Luonnonvaraisella sialla kuluu noin neljännes vuorokaudesta ruuan etsimiseen. Ne syövät kahdessa jaksossa, yhteensä 7 - 8 tuntia. Koko lauma syö samanaikaisesti sillä muiden syödessä omakin ruokahalu kasvaa. Aggression välttämiseksi siat pitävät riittävää välimatkaa toisiinsa. Hyvän ruokapaikan löytänyt sika houkuttelee koko lauman paikalle. Sioilla on luonnossa erikseen makuu, syömis- ja ulostusalue. Tuotanto-oloissakin sika pyrkii erottamaan eri alueet toisistaan, jos suinkin mahdollista. Siat ovat aktiivisia eläimiä, joiden luonnollisiin tarpeisiin kuuluu ennen muuta ruoan tonkiminen maasta. Sika kykenee ruumiinrakenteensa ansiosta kaivamaan maata ja syömään maanalaisia kasvinosia ja eläimiä.



Sika paikantaa maan alla olevan ravinnon hajuaistilla. Maaperän kaivaminen tapahtuu vahvan kärsän sekä etujalkojen avulla. Ruuan tunnustelu tapahtuu alahuulen avulla ja tarkempi tunnistaminen kielenpäällä. Pihtimäisiä etuhampaita sika käyttää ruuan repimiseen. Sian jäykästä alaleuasta johtuen poskihampaat lähinnä vain murskaavat ruuan ja mahalaukkuun voi kulkeutua suuria palasia.

Sikojen tonkimistavat vaihtelevat vuodenaikojen mukaa. Kesäisin tonkiminen keskittyy suurelle alalle pintakerrokseen. Karikekerroksesta sika löytää hyönteisiä, matoja sekä toukkia. Rikkovaa tonkimista suurelta alalta sika käyttää keväisin ja syksyisin. Talvella ja alkukesällä kaivaminen kohdistuu pienemmälle alueelle. Silloin kohteena ovat juuret, nilviäiset sekä hyönteisten toukastot.

Lähteet: Sikojen lajinmukainen hoito

Sika- porsaiden hoito

Tage Stam

Kesysiat polveutuvat villisioista ja ne pystyvät edelleen risteytymään keskenään. Siat ovat luonnostaan aktiivisia ja siistejä eläimiä. Villisikojen elinalueen koko vaihtelee muutamasta hehtaarista useampaan sataan hehtaariin. Emakko eroaa laumastaan muutamaa päivää ennen porsimista ja saattaa vaellella useitakin kilometrejä löytääkseen sopivan pesäpaikan. Kun pesäpaikka on löytynyt, se kaivaa sopivan kuopan ja rakentaa muhkean pesän lehdistä, ruohosta ja oksista. Pesä on lämmin jopa talvisin. Siat pitävät pesänsä puhtaana ja jopa vastasyntyneet porsaat välttävät tarpeidensa tekemistä pesään. Elinolosuhteista riippuen emakko vieroittaa porsaansa noin 12–17 viikon ikäisenä.

Sikatalous oli varsin kehittymätöntä 1800-luvun Suomessa. Sian ruokkimista ei pidetty kovin kannattavana, sillä sika ei ollut niin monipuolinen hyötyeläin kuin lammas tai nauta. Koska sika on lähes kaikkiruokainen niin kaikki kotitalouden jätteet syötettiin sioille ja sika toimi näin hyvänä kompostina. Tiloilla ei usein ollut kuin yksi emakko ja porsaat tai sitten ainoastaan vieroitettuja porsaita. Porsaiden hoitoon ei hirveästi panostettu, vaan ne pärjäsi hyvin yksinään laitumella/tarhassa. Lisäravinteita ei ollut mutta lisärautaa porsaille saatin mm. nokkosenjuuria niille syöttämällä. Sioille voitiin myös rakentaa pieni katos/suoja mutta mitään erillistä sikalaa ei ollut kuin vasta 1950-luvulla. Talvella vieroitetun porsaat otettiin tämän takia usein sisälle tupaan ihmisten seuraksi jotta ne eivät paleltuisi.
Lähteet

http://ec.europa.eu/agriculture/organic/images/StandardImage/_52N5828_M.jpg
http://www.pigglywiggly-photography.co.uk/assets/images/PIGLETS_RUNNING.JPG
http://www.fauna.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=73&Itemid=47


Porsaiden vieroitus 1950-luvulla

Sikatalouden asema ja merkitys maataloudessamme on eri aikoina melkoisesti vaihdellut. 1800-luvun jälkipuoliskolla pidettiin sikoja asukaslukuun verrattuna suhteellisesti enemmän kuin1950-luvulla. Elettiin lähinnä omavaraistaloudessa. Maidontuotanto oli pääelinkeino, jonka ohessa pidettiin muuta karjaa, kuten sikoja kanoja, lampaita. Siat kasvoivat hitaasti eläen useimmiten vapaan laiduntamisen varassa ja joutuen teuraskuntoon vasta noin puolentoista vuoden ikäisinä.



Porsaiden vieroittaminen on kriittinen vaihe niiden elämässä. Jotta kehityksen hidastuminen ja ruuansulatushäiriöt saataisiin vältetyiksi, olisi muutokset siirtymiskaudella saatava mahdollisimman pieniksi. 1950-luvulla suositeltiin normaalisti 6-8 viikon iässä porsaiden vieroittamista. Imetysaikaa oli syytä jatkaa niin kauan, että possut olivat 12-18 kg painoisia ja vähintään niin kauan, että porsaat olivat oppineet syömään riittävästi lisärehua. Vieroituksen alkuvaiheessa rehuyhdistelmän kokoonpano pidettiin samana kuin ennen imetyskauden loppua. Porsaiden vieroitus ja kasvatus vaati hoitajaltaan enemmän työtä, huolellisuutta ja ammattitaitoa kuin mikään muu tuotantovaihe sikojen pidossa.

Hoitotapana Suomen kesä tarjoaa siankasvattajille hyvät mahdollisuudet, joita ei täysin käytetty hyväksi 1950- luvullakaan. Siantuottajat, joilta sikalatilat puuttuivat tai olivat riittämättömät, olisivat voineet päästää possut pihamaalle vapaaksi tai tehdä niille aitauksen. Porsaat mielellään juoksevat ulkona ja kuopivat multaa. Tärkeätä oli huolehtia, että porsailla oli jonkinlainen katos, jonne ne voivat mennä auringon ja sateen suojaan. Mieluimmin paikka saisi olla kuivaperäinen, jossa kasvaisi puita ja pensaita. Kesällä piti myös huolehtia, että possut saivat tarpeeksi vettä juodakseen. Kesän aikana saatiin possut hyvällä ruualla kasvamaan isoiksi marraskuuhun mennessä. Tällöin ne ehtivät vielä joulukinkkumarkkinoille.

Lähteet: Pellervo n:o 9 vuodelta 1956 (Aarne Ojala)
Karjatalous n:o 11 vuodelta 1957 (Maist. J. Partanen)
Karjatalous n:o 5 vuodelta 1959 (J. Partanen)

Tekijä: Suvi Hara

Villisika
Niina Ojala

Villisika on kesysian kantamuoto, joka on saapunut Suomeen itärajan takaa.
Ulkonäkö
Villisika on kookkaimpia Suomessa esiintyviä sorkkaeläimiä ja se on rakenteeltaan kesysikaa litteämpi ja pitkäraajaisempi. Sitä suojaa harmahtava karvapeite ja porsaiden karvapeite on pituussuuntaan raidallinen. Karvapeitteessä on tuuhea aluskarva ja sen päällä pitkät jouhimaiset harjakset. Villisialla on pitkä pää ja selvästi esiin pistävät korvat. Isolla karjulla on selkeästi näkyvät torahampaat. Täysikasvuiset villisikakarjut painavat 160- 230 kg ja naaraat 80- 140 kg.
Ravinto
Villisika on kaikkiruokainen eläin. Sillä on herkkä hajuaisti, jonka avulla se tonkii maasta ja lehtikarikkeesta esiin kasvien juuria, mukuloita, versoja ja varsia. Myös marjat ja sienet ovat villisian makuun. Jyrsijöiden ja haaskojen syönti on myös tavallista villisioille ja niiden ruoansulatus onkin tehokkaampi kuin kesysioilla.
Käyttäytyminen
Villisikojen käyttäytymiseen vaikuttavat sekä sen lajitoverit että elinympäristö. Villisian elävät luonnossa pienissä laumoissa, joita johtavat lauman vanhimmat naaraat. Yhteen laumaan kuuluu useita perhekuntia, jotka emakot muodostavat porsaineen. Aikuiset urokset sen sijaan ovat yksineläjiä. Luonnollinen elinympäristö villisioille on metsä, mikä on muokannut lajin rakenteen ja elintavat ympäristöön sopiviksi. Metsästä löytyy ravintoa kaikkina vuodenaikoina ja se tarjoaa hyvän suojan säätä ja vihollisia vastaan sekä villisialle tärkeitä kylpy- ja lepoalueita sekä hankauspuita. Nämä paikat siat merkitsevät hajumerkein, jolloin seuraavakin sukupolvi käyttää samoja paikkoja.
Villisikojen reviirit ovat muutaman sadan hehtaarin laajuisia, mutta eri laumojen reviirit voivat mennä myös päällekkäin. Villisiat vaeltavat päivittäin vuodenajasta riippuen 4-6 kilometrin mittaisia matkoja, mutta pysyttelevät mielellään samoilla seuduilla. Sen sijaan eri vuodenaikoina villisiat liikkuvat reviirin eri osissa ja oleskelualueen valintaan vaikuttaa olennaisesti ravinto-olot sekä elinympäristön tarjoama suoja. Villisiat ovat pääasiassa hämärä- ja päiväaktiivisia ja vain uhkatilanteet tekee niistä yöaktiivisia.
Tarhaus
Villisikojen tarhaus on aloitettu Suomessa 1990-luvun alkupuolella. Villisian metsästys sen sijaan on ollut Suomessa aina vähäistä pienen lajimäärän vuoksi.

Lähteet:
http://www.karhenvillisika.fi/faktaa.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Villisika
http://www.ruokatieto.fi/finfood/liha.
Sikojen lajinmukainen hoito, Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus

Kaikki kuvat Mustialan opetusvälinekokoelmat




 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2018