Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 
Maataloushistoria
Hahkialankoetila
Vanhaa Mustialaa: Entisten mustialalaisten haastattelu
Talonpojasta- maaseutuyrittäjäksi
Puimakone. Janne Mäki
Riihi_Maria Sihvola
Aurojen historia J-P Ollari
Mustialan koneet 2014 - muutokset vuoteen 1930 verrattuna
Kanatalouden historia
Pellava_ Anna Suppola
Vetojuhtana härkä
Luomutuotannon historia.
Lammastalous
Nautojen ruokinta - appeesta seosrehuun
Heinänteko
Pellon perustyöt
Karjanjalostus-Sonni osuuskunnista Viking Geneticsiin
Maatalouspolitiikan historia isojaosta EU-politiikkaan
Hevoskulttuurin muutos
Lannasta lannoitteisiin
Naudan ruokinta ja hoito
Kasvinviljelyn kehittymisen suuret linjat
Heinänviljelystä nurmirehutuotantoon
Viljan korjuu,käsittely ja varastointi
Maidon käsittely
muokkausvälineet
Mustialan lypsykarja 1880-1930 -luvuilla
Metsästyksen historia
Maatila-_ja_sikalarakennukset
Hannulan kartanon navetta
Talouspuutarhan viljelysuunnitelma
Mustialan koneet
Kiertoviljely
Navettarakennusten historiaa
Päärakennus ja sauna
maataloushistoria_2010
Kaski
Laidun
AIV
Sika
Pellava
Laitumet

Suomalaiseen tilanpitoon on aikaisemmin kuulunut vahvasti tilanne jossa jokaisella tilalla on karjaa, ja vielä useampaa lajia. Talveksi karja pyrittiin majoittamaan katon alle mutta kesäisin se jouti laitumille. Laitumiksi valittiin viljelyskelvottomat maat, kuten kiviset metsämaat joskin lypsylehmät saattoivat päästä pelloille syömään.
 
Laitumet pyrittiin rakentamaan lähelle talouskeskusta jotta siirtomatkat pysyisivät kohtuullisina. Uuden laitumen perustaminen oli työlästä ja vaikka rakentaminen aloitettiinkin sateisen ajanjakson läheisyyteen maan pehmeyden vuoksi, vei se isoltakin talkooväeltä useita päiviä. Raja-aita tehtiin joko laudoittamalla sahalta saatavasta kuoresta tai piikkilangalla ja puutolpilla. Vesistön läheisyys helpotti karjanhoitajaa huomattavasti, sillä vedenkantaminen laitumelle oli jokapäiväistä.
 
 Laitumen hyviin ominaisuuksiin kuuluu tärkeänä osana suojaisuus. Puustoa tai pusikkoa tulisi olla laitumella, jotta karja pääsee kuumina päivinä varjoisaan paikkaan aurinkoa piiloon. Karjakkokin arvosti varjopaikkaa sillä lypsäminenkin sujui viileässä mukavammin.



Metsälaitumet soveltuivat erinomaisesti lehmien laitumiksi suojaisuutensa ansiosta.



Mahdollista kaskiviljelymaata, jota voitiin muutama vuosi viljelyn lopettamisen jälkeen
käyttää laitumena.



Laitumia ympäröimään rakennettiin aita, joka vaati isoltakin joukolta useiden päivien työn.




Kiviset, viljelyyn huonosti soveltuvat maat käytettiin hyödyksi karjan laidunmaina.

LAITUMEN PERUSTAMINEN JA HOITO

Kiviset ja vaikeasti niitettävät kaskiahot, luonnonniityt sekä metsälaitumet olivat omiaan karjan kesälaitumiksi. Karjan ruokkimiseksi tarvittiin kuitenkin pysyviä niittymaita, joilta voitiin korjata talvirehua sekä käyttää niitä laitumina niittämisen jälkeen. Niittyjä muokattiin ja savettiin pelloiksi heinänviljelyn yleistyessä 1800-luvun loppupuolella. Raivaamisen, vesittämisen ja ojittamisen ohella luonnonniittyjä hoidettiin kuten peltoja; äestettiin, lannoitettiin ja kylvettiin tarvittaessa. Pelloiksi raivattu entinen niitty palautui luonnonniityksi, jos se jätettiin lannoituksen tai muun syyn takia hoitamatta.





Viljelyslaitumen perustaminen tapahtui joko ennen viljelemättömälle tai vanhalle viljelykselle. Uudismaalle perustettaessa oli käytössä neljä menetelmää; rasiminen, kaskeaminen, kattaminen tai muokkaamalla perustaminen. Vanhalle viljelykselle perustettaessa menetelmänä oli joko entisen niittonurmen jättäminen laitumeksi, tai laitumen perustaminen kynnettyyn peltoon. Niittonurmi voitiin jättää joko sellaisenaan laidunnettavaksi tai käyttää apusiemennystä kasvillisuuden parantamiseksi. Kynnettyyn peltoon perustettaessa taas käytettiin suojaviljaan kylvämistä. Alussa uudet heinänsiemenet olivat kalliita, joten niiden kerääminen käsin oli tavallista. Kylvösiemeneksi sai kelvata ns. kotisiemen eli talleista, navetoista, latojen pohjilta ja seinustoilta kerätyt siemenet. Laidunrehun tarkan hyväksikäytön vuoksi laitumet oli jaettava useaan aitaukseen eli lohkoon.

Laitumen oli saatava vuosittain tarkoitustaan vastaava lannoitus ja koska teollinen apulanta oli varsin kallista, käytettiin mm. karjanlantaa, tunkiomutaa, tuhkaa ja nokea. Laitumen hoitoon kuului myös syömättä jääneen heinän, ns. hylkylaikkujen niitto ainakin kerran kesässä. Raivatuilta hakamailta niitettiin lisäksi pensaanvesat, monivuotisten lauhamättäiden kurissapito oli myös tärkeää. Hoitotoimenpiteisiin kuului myös eläinten jättämän lannan levitys sekä aitojen ja suojalaitteiden kunnossapito sekä juottopaikkojen silmälläpito varsinkin pitkillä poutajaksoilla. Apusiementä oli toimitettava tarvittaessa paljaille paikoille ja ojat perattava niiden tukkeutuessa.
– Sanna Valtonen –

LÄHDEKIRJAT: Suomen maatalouden historia; osat 1 ja 2, Hellettä ja heinäpoutaa ja Maamiehen käsikirja v. 1943 luku: Laidunviljelys

Karja kulki keväällä kylän mailla vapaasti etsien ruokaa. Kyntötöiden alettua vietiin karja pois viljelysten läheltä metsälaitumille. Hevosia pidettiin kylvötöiden jälkeen koko kesän metsälaitumilla ja ne haettiin pois vasta syystöihin. Sopivan matkan päässä olevia saariakin laidunnettiin erityisesti lampailla ja vuohilla. Sadonkorjuun jälkeen tuotiin karja syömään pelloille sängen juureen nousevaa odelmaa.


Pelto ja niitty aidattiin, jotta eläimet pysyivät ulkopuolella. 1800-luvun loppupuolella tuli voimaan laki, joka määräsi omistajan sulkemaan eläimet laidunaidan sisäpuolelle. Aidat tehtiin pääosin puusta, mutta pellolta nostettuja kiviä myös hyödynnettiin. Lähempänä kylää olevat aidat olivat paremmin tehtyjä. Kylän ulkopuolelle ja metsälaitumille johti riukuaitojen reunustama karjakuja. Metsälaitumet olivat kyläläisten yhteisiä. Vasta 1700-luvulla metsää alettiin jakaa kun ymmärrettiin sen taloudellinen arvo. Pelto ja niittyaidat käytiin tarkastamassa keväällä.
Kaskiviljely alkoi suomessa jo ennen ajanlaskua. Suomessa kylvettiin perinteisesti ohraa tai ruista kahden vuoden aikana, myöhemmin yksi tai kaksi satoa naurista, kauraa tai tattaria. Yleistä oli myös usean kasvin kylväminen yhtä aikaa. Maa käytettiin tehokkaasti hyödyksi kun ensin korjattiin ohra ja myöhemmin syksyllä nauris ja seuraavan kesänä korjattiin ruissato. Suomessa harjoitettiin kolmenlaista kaskiviljelyä. Tavallisessa kaskiviljelyssä kaadettiin lehtimetsä tai lehtipuuvaltainen sekametsä vuotta ennen niiden polttamista. Viljana oli yleensä ruis. Rieskamaassa puut poltettiin samana vuonna ja kasveina käytettiin pellavaa, naurista ja ohraa. Huhtakaski tehtiin muuten samalla tavalla, mutta se tehtiin havumetsään. Viljelykasvina oli ruis. Kaskeaminen oli 1700-luvulla vielä yleisin maanviljelystekniikka. Karjalassa ja Savossa se tuotti vielä 1880-luvullla yli kymmenyksen sadosta.
Kaskeamisen jälkeen pellot äestettiin hevosten vetämillä äkeillä. Äkeet oli tehty raudasta tai puusta. Tämän jälkeen pelto kylvettiin heittämällä jyvät vakasta.
Tomi Aaltonen

Lähteet: http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/karjatalous/aikajapaikka.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaskiviljely


Hevosten laidunnus

Hevosta on pidetty muita kotieläimiä suuremmassa arvossa sen talvisin tekemän ajotyön vuoksi. Hevosten talviruokinta on ollut runsaampaa kuin muilla eläimillä ja kesäisin hevoset on päästetty laitumille. Hevosia on viety myös saariin laiduntamaan, jolloin aitaaminen ei ole ollut välttämättömyys. Kun hevosilla on ollut seuraa ja riittävästi ravintoa tarjolla, ne eivät ole uineet saarelta pois.
Laidunruoho sisältää riittävästi kaikkia hevosen tarvitsemia ravintoaineita ja se on aina ollut edullinen ruokintavaihtoehto talliruokintaan verrattuna. Lisäksi laidunruoho on luonnonmukaisin ja terveellisin rehu. Kaikille hevosille on suositeltu laidunruokintaa, mutta ennen kaikkea kantaville ja imettäville tammoille, sekä kasvaville varsoille. Keväällä syntyneet varsat on laskettu emiensä kanssa laitumelle jo varhain. Jo aikaisessa vaiheessa ne ovat oppineet syömään laidunta ja näin ollen niiden lisäravinnontarve on tullut laitumella tyydytetyksi. Jos laidun ei ole ollut ensiluokkaista tai sitä ei ole ollut riittävästi, on varsinkin tammojen lisäravinnonsaanti tarvinnut turvata lisärehuin. Aikuiset ja joutilaat hevoset ovat pärjänneet köyhemmälläkin laitumella. Raskasta työtä tekevälle hevoselle on usein tarvinnut tarjota väkirehua laitumen lisäksi.

Hevonen osaa luonnostaan vältellä myrkkykasvien (kuten niittyleinikki tai vehka) syöntiä, kunhan sille on tarjolla muuta syötävää. Jos laidun pääsee kasvamaan liian pitkäksi (eli toisin sanoen se on vanhaa), ei se enää ole maittavaa, jolloin hevoset jättävät sen usein syömättä. Hevoset myös tallaavat laidunta enemmän jos siinä ei ole kunnolla syömistä. Tällöin ruohon kasvu hidastuu entisestään. Laitumia tulisi vaihdella kesän aikana ja antaa laitumien kasvaa ja ”levätä” vuorotellen.



Hevonen on laumaeläin, joka kaipaa toisia lajitovereitaan seuraksi. Laitumen riittävyydestä on huolehdittava tarkoin ja tarvittaessa annettava lisärehua.



 Laidunruokintaa suositellaan kaikille hevosille, sillä laidunruoho on luonnonmukaisin ja terveellisin rehu.

Vivian Roine

Lähteet:
Kotieläinoppi 1, WSOY 1964, Kajanoja Paavo
Kotieläinoppi 2, WSOY 1959, Santavuori A., Mustakallio A., Toivonen E.
Helsingin yliopiston verkkojulkaisu:
http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/karjatalous/hevonen.htm

Lampaan laidunnus

Lampaat toimivat maisemanhoitajina alueilla, joissa viljelys tuotti vaikeuksia, kuten kivikoissa ja saarilla. Ennen aikaan pidettiin lampaita yleisesti metsissä ja yhteismailla, mutta metsänhoidon yleistyttyä niiden katsottiin turmelevan nuorta metsää.
Lampaiden laitumen tuli olla kuivaa ja mieluimmin ylävää kalkkipitoista kivennäismaata. Vesiperäisten alueiden kasvullisuutta ei lammas syönyt mielellään eikä kosteiden laitumien käyttö ollut senkään vuoksi suositeltavaa, että suoliloiset kehittyivät näillä. Ruohon ei tarvinnut olla niin tiheä kuin lehmillä, sillä liikkuvana eläimenä sekä erilaisen syömistapansa vuoksi lammas keräsi ravintonsa laajoiltakin alueilta, kunhan alaa vain oli tarpeeksi.
Tärkeimpänä vaatimuksena oli laitumen riittävyys ja aikaisuus. Laitumien suunnittelussa oli otettava huomioon karitsoimisajan laiduntarpeen tyydyttäminen.
Laitumella tuli olla riittävä määrä raikasta vettä, sillä seisovissa lätäköissä pesi tuhoisaa maksamatotautia aiheuttava kotilo. Erityisesti sateisina kesinä oli lampaille annettava laitumelle keittosuolaa ja muita kivennäisaineita. Laitumella tuli olla myös suojakatos tai –metsikkö.



Reetta Saarinen

Lähde: Kotieläinoppi 2; A. Santavuori, A. Mustakallio, E. Toivanen, N. Inkovaara, Y. Helve ja J. Härmä; WSOY 1959


Laidunten aidat

Alun perin aidat kehitettiin pitämään eläimet pois pelloilta ja niityiltä. Eläimien oli siis tarkoituskin pysyä aitojen ulko- eikä sisäpuolella. 1800-luvun lopulla määrättiin laki, jotta eläimet pysyisivät nyt laidunaitojen sisäpuolella. Aitaustapa muuttui kuitenkin lopullisesti vasta 1950-luvulla.

Aitamalleissa on havaittavissa eroja maakunnittain, vanhimpia aitojamme ovat kuitenkin erityyppiset puiset riukuaidat. Länsi- suomalaisiin perinteisiin kuului muun muassa riukujen sitominen vain vähän vinoon ja Itä-Suomessa taas oli tyypillistä tehdä tiheitä riukuaitoja, joissa oli vielä aukkoja jänispauloja varten. Koko maassa yleisin, myös varsinaissuomalaiseen perinteeseen kuuluva, tyyli on kuitenkin pitkäjuoksuinen halkaistuista riu´uista tehty ja vitsaksilla sidottu riukuaita. Yleisesti myös lähempänä kylää olleet aidat olivat aina tiheämpiä ja kivisillä seuduilla kivistä saatettiin tehdä kiviaita, jonka päälle saatettiin vielä rakentaa lisäksi riukuaita kiviaidan korkeudesta riippuen.


 

Suosituin riukuaidantekoon käytetty materiaali oli ja on yhä edelleen nuori kuusi. Seipäät haettiin metsästä jo talvella, Mikonpäivän ja pääsiäisen välisenä aikana, ja aidaksetkin ennen vappua. Itse aidan kokoaminen tapahtui kuitenkin vasta kesällä ja se oli perinteisesti miesten työtä.

1950–1960- luvuilla käytettiin vielä myös jonkin verran piikkilanka-aitoja, mutta sen kieltämisen myötä käyttö alkoi hiipua. Sen sijaan sähköpaimenten menekki alkoi nousta jo 1940-luvulla Olli-sähköpaimenen myötä. Helppoutensa ja luotettavuutensa vuoksi sähköpaimenet alkoivatkin yleistyä aitauksissa.

Työläytensä vuoksi kauniita riukuaitoja näkeekin nykyään enää vain harvoin ja lankkuaidat, sekä yksinkin nopeasti pystytettävät sähkölanka-aidat ovat korvanneet ne lähes kokonaan. Halukkaille järjestetään kuitenkin nykyään aina silloin tällöin kursseja, joilla voi oppia perinteisen riukuaidan tekoa. Näin perinteet eivät siis kuitenkaan katoa aivan kokonaan.

 

-Annika Muurinaho-

 

Lähteet: http://www.tampere.fi/ekstrat/vapriikki/pmv/pmv1/3_maantieto3.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Riukuaita
http://www.turunsanomat.fi/ajassa/?ts=1,3:1007:0:0,4:7:0:1:2001-06-11,104:7:74214,1:0:0:0:0:0: http://www.maatilan.pirkka.fi/mp3_03/otsikko21.htm


Milloin laidunnettiin?

Kesä oli karjanhoitajille helpompaa aikaa, sillä karja keräsi itse ravintonsa luonnosta.
Laiduntaminen aloitettiin maan länsiosissa yleensä vappuna (1.5.), itäosissa usein lämpimämmän ilmaston ansiosta jo Yrjön päivän (23.4.) tienoilla, mutta viimeistään Erkin päivänä (18.5.). Mikäli kevät oli myöhässä, päästettiin karja perinteisinä laitumelle laskupäivinä ainakin hetkeksi ulos jaloittelemaan. Kevätlaiduntaminen aloitettiin yleensä kylän mailta, jolloin karja sai itse etsiä ruokansa mistä vain sattui löytämään. Kylvötöiden jälkeen karja siirrettiin metsälaitumille.



Pellot ja niityt olivat kesällä tiukasti aidattuja, jottei karja päässyt niihin. Ainoastaan keväisin ennen kylvämistä ja syksyllä heinän- ja viljankorjuun jälkeen karja sai laiduntaa myös pelloilla ja niityillä. Luonnonlaitumien lisäksi laidunnettiin toisinaan myös kesantopelloilla. Pikkuvasikoita ja härkiä varten oli aitauksia talojen lähellä. Vasta 1800-luvun jälkipuolella lainsäädäntö käänsi asiat toisin päin, kun eläimet määrättiin suljettavaksi omistajan toimesta laidunaidan sisäpuolelle.

Hevoset päästettiin kylvönteon jälkeen vapaiksi metsälaitumille, missä ne saivat olla kesän. Hevoset olivat arvostetuimpia kotieläimiä ja pääsivät parhaille laitumille.
Karja tuotiin syyslaitumelle eli sänkipaimeneen pelloille ja niityille heinän- ja sadonkorjuun jälkeen.

Laura Riippa

Laiduntyypit

1900-luvun alkupuolella käytettiin eläinten laiduntamisessa paljon metsä- sekä odelmalaitumia. Eläimet päästettiin kesäksi metsään keräämään oma rehunsa. Metsälaitumille ei yleensä tehty mitään toimenpiteitä, jolloin puut ja pensaat vähensivät oleellisesti kasvavan ruohon määrää. Laidunravinnon köyhyys näkyi varsinkin lehmillä heikentyneenä maidontuotoksena. Metsikölle aiheutui myös vahinkoa eläinten tallatessa ja syödessä taimia. Käytössä saattoi olla koko kylän yhteisiä aitaamattomia metsälaitumia.



Luonnonlaitumet eli niin sanotut luontaiset laidunmaat olivat toinen laiduntyyppi, joka pystyi paremmin täyttämään eläinten laiduntarpeen kuin huonokasvuinen metsälaidun. Luonnonlaitumiakaan ei välttämättä hoidettu juuri lainkaan, mutta pienempikin hoito tai lannoitus teki niistä parempia laitumia eläinten kannalta. Luonnonlaitumet olivat usein niittyjä ja jokien tai vesistöjen rantamaita. Tienvarsilaitumia käytettiin myös jonkun verran.
Kolmantena laiduntyyppinä ovat hakamaalaitumet. Tämä laidun on periaatteessa metsälaidun, josta isoimmat puut on hakattu pois. Pusikot on jätetty raivaamatta ja eläimet on päästetty laiduntamaan. Etuna puiden kaatamisesta on tietysti aluskasvillisuuden parempi kasvu. Hakamaalaitumen ravinteikkuus riippuu pitkälti laitumen maaperästä. Lypsävälle karjalle tämä laidun ei kelpaa ainoaksi rehun lähteeksi, mutta esimerkiksi lampaat saattavat pärjätä hyvinkin hakamailla.
Nykyään enemmän käytössä oleva laiduntyyppi on viljelty laidun, jolla päästään runsaaseen ja hyvälaatuiseen ruohoon. Lypsävien lehmien kohdalla tämä auttaa jälleen maitomäärien suurentamisessa. Hoidettu viljellyn maan laidun on muihin laiduntyyppeihin verrattuna paljon tuottoisampi ja samalla taloudellisempi. Viljelyslaitumilla lisärehun syöttöön ei ole niin suurta tarvetta kuin heikompitasoisilla metsä- tai hakamaalaitumilla. Viljelty laidunkin ehtyy vuosien aikana ja vaatii toimenpiteitä, kuten muiden kasvien viljelyä, tuottaakseen taas laitumena hyvää satoa.

Anna Lehto
Lähteet: Jäntti A., Laidunopas (1953). Kajanoja P., Kotieläinoppi: Ruokinnan ja jalostuksen perusteita, Nautakarja (1964). www.mtt.fi

Tetri Valtteri AGMANU08A5



Hoidetut laidun- ja niittyalueet ovat syntyneet pitkäaikaisen karjahoidon seurauksena aikana jolloin eläimet saivat vapaasti laiduntaa. Ihmisen muutto pois maaseudulta sekä maatalouden tehostaminen ovat aiheuttaneet vähitellen sen, että laidun ja niittyalueet ovat menettäneet merkityksensä ja vanhat avoimet maisemat alkaneet kasvaa umpeen.
On hyvä olla perillä laitumenkäytön historiasta sekä laitumien käytön aikaisemmista hoitomenetelmistä. Näiden seikkojen huomioon ottaminen takaa useimmiten parhaat olosuhteet eri kasvi - ja eläinlajeille. Aikaisemmin maatilojen eläinmäärä oli huomattavasti nykyistä pienempi. Tästä johtuen laiduntaminen oli perin yksinkertaista ja valvonta helppoa. Maatiloilla pidettiin monenlaisia eläimiä ja kaikki laitumiksi sopivat alueet olivat myös käytössä.
Nykyinen karjan tuotostavoite huomioon ottaen vanhat laitumet ovat ravinne tasoltaan nautaeläimille riittämättömiä. Sen sijaan hevoset lampaat ja vuohet viihtyvät laitumilla ja ovat kaupunkilaisille nähtävyyksiä oikein hyödynnettynä. Eläinten ollessa pelkästään maiseman hoitajina kasvillisuus määrää eläinten määrän kyseisellä alueella. Myös laitumen perustaminen on tänä päivänä säänneltyä. Aikaisemmin laidun voitiin vapaasti perustaa eikä naapurillekaan tarvinnut piikkilanka aidan teosta ilmoittaa.
Laiduntamista voi tänä päivänä joko harrastaa tai harjoittaa ammattimaisesti ja toimintaa säätelee lait ja asetukset.






Laiduntaminen Suomen perinnebiotooppina
Urkko Juho

Karjan laiduntamisella ja laitumella osana perinnemaisemaa on Suomessa hyvin pitkät perinteet. Jo 1500-2500 eKr. on merkkejä vakituisesta asutuksesta ja luonnonniityistä. Rautakauden aikana alkoi myös varhainen viljanviljely. Kaskiviljely oli pitkään ainoa viljelystapa, ja säilyikin sellaisena aina viime vuosisadalle asti. Metsähaat tarjosivat samalla karjalle paikan laiduntaa varsinaisen kaskipellon ollessa ruoan lähde.
1500-luvun alkuun mennessä vakituista asutusta oli jo lähes koko Suomen alueella pohjoisinta lappia lukuun ottamatta. Vuosien saatossa kaskiviljelyn avulla asutettiin loputkin Suomesta. 1800-lukua lähestyttäessä voitiin Suomi jakaa maatalouden osalta karkeasti kolmeen vyöhykkeeseen. Länsi-Suomessa harjoitettiin peltoviljelyä, Itä-Suomessa kaskiviljelyä ja Lapin alueella karjanpitoa sekä vähäisesti kaskiviljelyä.
Karjaa ei alkujaan pidetty niinkään lihan ja maidon takia, vaan pääasiallinen tuote oli karjanlanta. Sen avulla voitiin lannoittaa peltoja ja saatiin vilja kasvamaan. Eläinten merkitys myöhemmällä aikaa korostui, ja esimerkiksi länsisuomenkarja on yksi maailman korkeatuottoisin alkuperäisrotu.
Aluksi laiduntaminen oli pääasiallisesti väljämetsälaidunnusta, jolloin karja laidunsi vapaana tilan läheisyydessä. Tällöin peltojen ja niittyjen omistajien oli suojattava maansa karjalta, jotteivät eläimet laiduntaisi toisen maalla. Myöhemmin, 1864 aitausasetuksen nojalla määrättiin karjan omistajaa aitaamaan karjansa ja paimentamaan siten, ettei se pääse toisten tiluksille. Paikkakunnittain jo aiemmin määrättiin rajoituksia karjan laiduntamiseen mm. laidunajan suhteen. Käytännössä asetusten ja määräysten voimaantulo vei aikansa, ja vielä 1900-luvun alkupuolella oli tavanomaista karjan laiduntaa vapaasti syrjäseuduilla. Karjalle tehtiin metsähakoja kylien läheisiin etumetsiin, joista vieläkin löytyy mm. vanhoja piikkilanka-aitoja. Lehmät ajettiin usein illaksi kotiin navettaan tai tarhaan lypsylle. Toisaalla oli käytössä myös erillisiä karjasuojia laidunmaiden yhteydessä jolloin karjaa ei tarvinnut ajaa pitkää matkaa aamuin illoin.
Lounais-Suomessa saaristossa pidettiin vuohia sekä lampaita. Karja vietiin saaresta toiseen aina rehutilanteen mukaan ja näin syntyi saaristolle ominainen niittymaisema syntyi. Lypsäville eläimille annettiin suurempi arvo ja paremmat laidunmaat, kun taas nuorkarja sai tyytyä karumpiin saariin. Karjanpidon lakattua saarissa ovat perinteiset laitumet ovat vähentyneet ja niitä pidetään nykyisin osin keinotekoisesti yllä.
Suuria nälkävuosia 1860-luvulla voidaan pitää maatalouden kannalta eräänä taitekohdista. Sadon ollessa useampana vuonna perättäin heikko kiinnostus viljelyn tehostamiseen kasvoi. Näin maatalous ja viljelymenetelmät ottivat lyhyessä ajassa suuren askelen kohti nykyistä viljelyä. 1900-luvulle saavuttaessa myös karjanpito ja karjataloustuotteiden kysyntä kasvoi. Aiemmin huonoina maina pidettyjä laitumia alettiin arvostaa, ja niihin panostettiin jo enemmän. 1900-luvun alkupuolella myös väkirehut ja lannoittaminen yleistyivät. 1928 keksitty AIV-rehu mahdollisti paremman karjan ruokinnan ympäri vuoden ja tuotoksen paranemisen. Hitaasti siirryttiin nykyaikaiseen maatalouteen, Länsi- ja Etelä-Suomi edellä ja hitaat savolaiset aina jäljessä.

Kaikki kuvat Mustialan opetusvälinekokoelmat 





 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2018